Sosiaalisten tilanteiden pelko

Toivotontapauss

Olen 20vuotias naisenalku, joka vain on olemassa sen sijaan että eläisin. Päivät, viikot, kuukaudet vain lipuvat ohitseni, enkä saa mitään otetta elämästäni. Asun vanhempieni luona tekemättä mitään, yritän nukkua joka päivä mahdollisimman pitkään, vaikkei väsyttäisikään, koska en tahdo herätä, en tahdo nähdä jälleen vanhempieni pettyneitä katseita ja kuunnella samaa vanhaa tarinaa kuinka minun pitäisi hankkia työpaikka tai lähteä opiskelemaan. Pahinta on että he vain pitävät minua laiskana, aikaansaamattomana luuserina vaikka antaisin mitä vain että voisin elää normaalia elämää ja käydä töissä, muuttaa omaan asuntoon.
Sosiaalisten tilanteiden pelko estää minua elämästä. Olen käynyt kahta eri koulua, mutta lopettanut molemmat kun ne kävivät ylivoimaisen tuskaisiksi. Toisessa koulussa sinnittelin lähes koulun loppuun asti masentuneena, mutta sitten luovutin kun en kyennyt enää. En uskolla hakea töitä, pelkkä soittaminen työpaikkoihin tuntuu ylivoimaiselta, puhumattakaan työhaastattelusta! En ikinä uskoltaisi, enkä mitenkään voisi edes saada mitään työpaikkaa, kun en haastattelussa saisi sanaa suustani ja tärisisin vain. En voi kuvitellakaan puhuvani vanhemmilleni ongelmastani; äitini ei pysty lainkaan käsittämään mielenterveysongelmia, hän puhuu yhdestä paniikkihäiriöstä kärsivästä puolitutustakin kuin hän olisi täyshullu. Ja hän takuulla vähättelisi ongelmaani ja sanoisi vain kuinka minun täytyy ottaa itseäni vaan niskasta kiinni ja olla välittämättä asiasta. Voi kun se olisikin niin helppoa..
En uskolla hakea apuakaan. Asun pienellä paikkakunnalla ja opiskelin terveysalaa, joten vanhat koulukaverini saattaa olla töissä juurikin siellä, en pysty kohtaamaan heitä. Enkä mitenkään voi uskoltaa mennä kertomaan ongelmistani täysin tuntemattomalle ihmiselle. Ja eihän minulla olisi edes rahaa mihinkään lääkkeisiin tai terapiaan. olen tietenkin täysin rahaton..
Työkkärissä kävin toivoen että saan sieltä vähän apua, mutta he vain tokaisivat sieltä kuinka on toivotonta saada töitä ilman koulutusta ja ainoa mahdollisuuteni on mennä opiskelemaan. Se ei tule kuulonkaan. Koulu oli minulle yhtä helvettiä, en palaa sinne enää. Työkkärilläkin käynti oli erittäin vaikeaa, olin sielläkin paniikin vallassa. Minä olen täysin erakko, en edes kaupassa halua käydä, koska pelkään törmääväni joihinkin entisiin tuttuihin, mitä minä sanoisin jos he kyselisivät että mitäs minä nykyään teen? En tahdo nähdä sukulaisiakaan, en ketään.
Olenko täysin toivoton tapaus, vailla tulevaisuutta ja toivoa?

86

9236

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • asökdjf

      Monia tutkintoja voi suorittaa itse opiskelemalla ja tenttimällä. Mun mielestä sun äitis on oikeassa. On vain tehtävä asioista, vaikka kuinka pelottaa. Pelkoon auttaa vain siedättäminen.

    • Toinen toivoton

      Mulla lähes samanlainen tilanne. 14 vuotiaana lopetin yläasteella käymisen ahdistuksen vuoksi(en kestänyt pari/ryhmätöitä) ja suoritin loput yläasteesta kotona. Tentit tein koulussa.
      Sen jälkeen yritin aloittaa opinnot mutta 3 kuukauden jälkeen, kun alkoi kaikki ryhmätyöt yms. niin en kyennyt enään opiskelemaan ja jouduin keskeyttämään.
      Siitä lähtien olen ollut kokonaan syrjäytynyt ja nyt 3 vuotta olen istunut neljän seinän sisällä.
      En uskalla käydä kaupassa, työkkärillä en ole ikinä käynyt enkä uskalla käydä ja kavereitakaan ei ole yhtään.

      Itse aion tänä vuonna koittaa pikkuhiljaa päästä ihmisten ilmoille ja ens kuussa yritän aloittaa autokoulun ja syksyllä yritän aloittaa puolivuotta kestävään kuntoutuskurssiin, jossa opetetaan pienryhmissä syrjäytyneitä nuoria sopeutumaan työelämään. (Pääsen tähän kurssiin terapeutin/psykiatrin kautta.)
      Mutta nähtäväks jää, että uskallanko mennä noihin.

      Terapeutti on myös ehdottanut tukihenkilöä, jonka kanssa voisin käydä hoitamassa asioita mutta se luultavasti aiheuttaisi vaan enemmän ahdistusta, koska se tuntuu jotenkin nololta, että 20 vuotiaana miehenä menisin kauppaan tai hoitamaan muita asioita jonkun keski-ikäisen naisen kanssa.
      Mutta ehkä tällainen järjestely voisi auttaa sinua?
      Myös itsetunnon kohotuksesta saattaa olla jotain apua.

      Itse sain muuten psykiatrin kautta kuntoutustukea niin sinunkin kannattaisi varmaan yrittää käydä terapeutilla/psykiatrilla puhumassa asioistasi ja ehkä sinäkin sitten saat kuntoutustukea niin ei tarvii täysin rahaton olla.
      Kovasti psykiatri on myös ehdotellut eläkkeen myöntämistä koska hänen mielestä minua ei voi auttaa.

      Samassa veneessä ollaan niin en valitettavasti tän enempää neuvoja kykene antamaan. :P

    • en keksi nimimerkkiä

      Olen samanlaisista ongelmista kärsinyt myös tuolta peruskoulusta asti. Tällä hetkellä ikäni lähentelee kolmeakymppiä. Ammattia ei minullakaan ole ja työkokemuskin naurettava. Oloa ei tosiaan helpota, että läheiset ihmiset pitävät laiskana ja vähättelevät ongelmia. Minäkin yritin sinnitellä ongelmieni kanssa pitkään, ennen kuin muutama vuosi sitten hain apua tk.lääkärin kautta. Lääkkeitä olen kokeillut kaikenlaisia ja mt-hoitajan luona käynyt säännöllisesti ja olenpa vertaistukeakin kokeillut, mutta eipä ole hirveästi apua tuonut. Toisinaan tuntuu, että pelot ja ahdistus ovat vain pahentuneet. Joitain asioita on tosiaan pakko vaan tehdä, kuten vaikkapa kaupassa käynti, mutta se ei muuta pelkoa miksikään. Säännöllisesti olen käynyt juuri kaupassa esimerkiksi, mutta enpä ole siedättynyt. Homma ei ole tullut vuosien saatossa yhtään helpommaksi. Välillä naurattaa ihmisten "ota itseäs niskasta kiinni" kommentit. Eihän flunssaakaan sivuuteta vain päättämällä, että nyt olen terve. En minäkään osaa sinua neuvoa pahemmin. Joskus mietin itsekkin, että olisipa mukavaa elää unelmaansa eikä vain unelmoida elämää. Mutta toisaalta kyllähän niitä hyviäkin hetkiä ja asioita on mahtunut tähän kurjuuteen. Tsemppiä sinulle, ja koeta joka tapauksessa uskaltaa hakea apua, vaikka tuntuu varmasti vaikealta. On tätä helpompi jaksaa ja kestää, kun edes jollekkin voi jakaa tuskaansa.

    • tekstiseinämä

      Kovin tutulta kuulostaa ja siitä syystä osanottoni.

      Peruskoulun jälkeen ei koultuksesta meinannut tulla mitään. Ensimmäinen koulu lopahti vuodessa, pitkälti ryhmötöiden ja esiintymisien takia. Jo pelkkä kysymyksiin vastaaminen tunnilla sai minut aivan lukkoon. Ääni ei meinannut tulla kurkusta, pää vapisi ja jos jotain paniikissa ja värisevin äänin sain sanottua, se tuli usein ulos nopeasti, epäselvästi ja täysin vailla ajatusta. Jälkikäteen tuli väsynyt olo kun kehon jännitys laukesi, ja lopputunnin opetukset menivät yli, ohi ja ympäri. Vaihdoin ystäväni innoittamana iltalukioon, mutta jännitykseni oli hiljalleen kasvanut jo siihen pisteeseen, että pelkkä luokassa istuminen ahdisti, vaikka opetus oli iltapuolella paljon armollisempaa. Siellä kun metodina oli perinteinen hauki-on-kala pänttäys ilman turhia sosiaalisia velvoitteita. Kestin tätä puolisen vuotta.

      Seurasi muutaman vuoden työttömyys ja satunnaisia työkkärin iltakursseja, joista en saanut yhtäkään läpäistyä. Homma kaatui systemaattisesti siihen, että joko opetuksen aikana kyseltiin liikaa jolloin "lähdin karkuun" ts. lopetin, tai opetukseen kuului esitelmiä tai ryhmätöitä.

      Sinun iässäsi astuin armeijaan, joka ei alkushokin (ensimmäisen viikon ajan suunnittelin vain miten kertoa vanhemmilleni lopettavani kesken) jälkeen ollutkaan kummempaa. Siellä kun oli osa koneistoa, tukka ajettuna ja maastopuvussa. Kaikille huudettiin tasapuolisesti ja pienikin yksilöllisyys tallottiin, joten pelko siitä, että olen huomion keskipisteenä oli turhaa ja pelko siitä, että munaa itsensä oli kaikille varma. Omat pelot karisivat melko hyvin ja pois päästyäni tuntui kuin olisin osa yhteiskuntaa, kuten kaikki muutkin. Odotukset olivat korkealla ja suorastaan paloin halusta opiskelemaan tai töihin.

      Tässä huumassa sain itseni ylipuhuttua työhaastatteluun pääkaupunkiseudulle, mutta aikaa oli kuitenkin kulunut jo puolivuotta ja sosiaaliset pelot olivat taas neljän seinän sisällä vietetyn kuuden kuukauden jälkeen palanneet. Työhaastattelua edeltävinä kahtena yönä en saanut nukutuksi, siis ollenkaan. Katselin kun kello mateli illasta aamuun ja varsinaisessa työhaastattelussa olin niin poikki, että en jälkikäteen edes tarkalleen muistanut mitä siellä tapahtui. Työ oli kuitenkin ruumiillista raadantaa, joten jos paikalle vaivautui, sai paikan. Muutto vanhempieni luota yksin vuokralle ja uudelle paikkakunnalle tapahtui muutamassa viikossa vanhempien avustuksella ja taas, alkushokin jälkeen, kaikki tuntui paremmalta. Kävin ulkona, tapasin uusia ihmisiä sekä vanhoja ystäviä ja tuntui kuin puhtaalta pöydältä aloitus olisi vienyt pelkoja pois. Kukaan ei tietäisi, että minua pelottaisi. Olin osa massaa.

      Palasin kuitenkin nopeasti takaisin rutiineihini, sillä en yksinkertaisesti pitänyt huolta siitä, että tekisin jotain uutta joka päivä. Työ alkoi myös fyysisesti kuluttaa, ja 10 kuukauden jälkeen otin lopputilin. Olin taas niin peloissani, etten pystynyt edes menemään työkkäriin ilmoittamaan työnhakijaksi. En kertonut vanhemmilleni, enkä ystävilleni. Puoli vuotta säästöni (työ oli rankkaa, mutta palkka erittäin hyvä) hupenivat vuokran ja elämiskustannusten juostessa, tukia kun en hakenut. Ruokavalio hupeni makaroniin ja vanhemmilta sosialisoituihin apupaketteihin. Kävin kotona yhä useammin ja useammin, kunnes tili oli tyhjä ja minun oli pakko kertoa. Isäni pettymys oli kova, vaikka hän ei sitä sanonutkaan ja tämä harmitti kovasti. Olisin antanut mitä vain rohkeudesta kertoa, että vieraiden joukossa pelottaa ja koko päivän tärinän jälkeen olo on kuin kuolleella, mutta oli kain vain helpompi kohauttaa olkapäitä ja teeskennellä laiskaa ja välinpitämätöntä.

      Muutin takaisin kotiin, mutta muutaman vuoden aikana aikuiskoulutuksen puolella sain käytyä perustutkinnon ja, vapaa-aikaa kun oli, iltapuolella ammattitutkinnon. Koulujen päätyttyä nykyinen työnantajani soitti kotiin ja pyysi haastatteluun. Jännitti helvetisti, mutta oletin työn olevan vielä kamalampaa kuin edellinen. Jostain syystä työhaastattelu menikin yllättävän hyvin. Menin siis paikalle sillä fiiliksellä, että en varmasti aloita, vaikka työtä saisinkin, mutta kotiinpäästyäni soittivatkin ja tarjosivat muuta työtä (siisti sisätyö), kiitos iltakoulun.

      Tätä työtä olen tehnyt nyt 5 vuotta. Työ on tylsää, ei tarjoa haasteita tai mahdollisuuksia etenemiseen ja palkka on vielä kahden lakisääteisen korotuksen jälkeenkin puolet pienempi, mitä sain ensimmäisestä työstäni kymmenen vuotta sitten.

      • tekstiseinämä

        Sain itsestäni kiinni sen verran, että kävin psykiatrille selostamassa ongelmiani, mutta en pysty, en vain pysty avautumaan ihmisille kokonaan, joten lääkärikin sai vain kaunistellun version. Sain rauhoittavaa ja masennuslääkettä, jonka teho tuntui olevan vain ensimmäisten viikkojen plaseboa. Lääkekuurin loputtua ei uskallusta ole ollut ottaa uudelleen yhteyttä lääkäriin. Ystäväpiiri on kutistunut kahteen, kolmeen, joita näen ehkä kahvikupillisen ajan kuukausittain. Harrastuksia ei ole, istun kotona, luen, haaveilen ja mätänen. Parisuhdetta minulla ei koskaan ole ollut ja naiset ovat kuin toiselta planeetalta. Joskus, kymmenen vuotta sitten, kun vielä satuin ulos, muutama nainen minua koitti viedä, mutta pelkurina pakenin tilanteista, en vastannut puheluihin tai esitin välinpitämätöntä. Käyn töissä, mutta en uskalla puhua työkavereille, istun toimistossani ja vapisen pelosta 8 tuntia päivässä. En puhu naapureilleni ja he pitävätkin minua outona (satuin kuulemaan keskustelun asiasta parkkipaikalla). Käyn kaupassa, mutta en uskalla edes hymyillä takaisin kassatytölle, joka aina vaihtaa takahuoneesta kassalle kun astun kauppaan.

        Tämä pienimuotoinen ruumiinavaus on opetuksena teille, jotka olette minua nuorempia ja joiden fobiat eivät ehkä ole vielä niin juurtuneita. Nyt kolmekymppisenä TIEDÄN, että jos vain menee ulos ja altistaa itsenä pelolle, siihen turtuu. Ei ehkä opi nauttimaan, mutta turtuu. Jo armeija sai minut vakuuttuneeksi siitä, että "ota itseäsi niskasta kiinni" metodi toimii, mutta vain niille jotka jaksavat omaa painoaan kannatella. Muut tarvitsevat apurin potkimaan vauhtia, kun omat voimat eivät riitä. TIEDÄN, että jos on rohkeutta avautua asiasta, siihen saa varmasti apua. Jos omaa edes yhden ystävän, on erittäin todennäköistä, että juuri häneltä saisi apua ja voimia jaksaa haastaa itsensä JOKA PÄIVÄ.

        Ei riitä, että käy kaupassa joka päivä, vaan haastetta täytyy lisätä. Käy eri kaupoissa, yritä puhua vieraalle ihmiselle joka päivä. Ei riitä, että se on kiitos osoitettuna kaupan kassalle, vaan kysy kelloa vastaantulijalta, reittiohjeita, MITÄ VAIN. Joka päivä. Rutiineihin kangistuminen on herkkua sosiaaliselle pelolle ja siitä minulla on henkilökohtaista kokemusta yli puolet elämästäni.

        Neuvoni alkuperäiselle kirjoittajalle on tämä; aloita systemaattinen itsesi haastaminen jokaisena päivänä. Jos jokaisena päivänä ylität itsesi, edes hitusen, olet vuoden päästä kehittänyt jo oikeita sosiaalisia taitoja. Taistellessasi itsesi kanssa, voit aloitaa kouluttautumisen jo tänään. Esimerkiksi lukion voi käydä läpi kokonaan internetin kautta ja vielä maksutta. Tämä ei sulje pois mitään ovia tulevaisuudestasi ja suunnatessasi osan voimistasi itsesi kehitykseen, nousee samalla myös itsekunnioitus, ja sosiaalisesta pelosta kärsivälle tämä ei voi olla kuin plussaa. Koita varata aika lääkärille vaikka ulkopaikkakunnalta, jos pelkäät törmääväsi tuttuihin. Varatessasi aikaa, voit kysyä, ketä paikalla on töissä ja selittää pelkosi, jo ennen kuin annat nimesi. Ajanvarauksesta huolehtiva hoitaja varmasti ymmärtää. Lääkärille mennessäsi ota vaikka muutama kalja, jos et muuten uskalla. He ovat nähneet ja kuulleet kaiken, ja tervein vaihtoehto kuitenkin on MENNÄ sinne.


      • no_more
        tekstiseinämä kirjoitti:

        Sain itsestäni kiinni sen verran, että kävin psykiatrille selostamassa ongelmiani, mutta en pysty, en vain pysty avautumaan ihmisille kokonaan, joten lääkärikin sai vain kaunistellun version. Sain rauhoittavaa ja masennuslääkettä, jonka teho tuntui olevan vain ensimmäisten viikkojen plaseboa. Lääkekuurin loputtua ei uskallusta ole ollut ottaa uudelleen yhteyttä lääkäriin. Ystäväpiiri on kutistunut kahteen, kolmeen, joita näen ehkä kahvikupillisen ajan kuukausittain. Harrastuksia ei ole, istun kotona, luen, haaveilen ja mätänen. Parisuhdetta minulla ei koskaan ole ollut ja naiset ovat kuin toiselta planeetalta. Joskus, kymmenen vuotta sitten, kun vielä satuin ulos, muutama nainen minua koitti viedä, mutta pelkurina pakenin tilanteista, en vastannut puheluihin tai esitin välinpitämätöntä. Käyn töissä, mutta en uskalla puhua työkavereille, istun toimistossani ja vapisen pelosta 8 tuntia päivässä. En puhu naapureilleni ja he pitävätkin minua outona (satuin kuulemaan keskustelun asiasta parkkipaikalla). Käyn kaupassa, mutta en uskalla edes hymyillä takaisin kassatytölle, joka aina vaihtaa takahuoneesta kassalle kun astun kauppaan.

        Tämä pienimuotoinen ruumiinavaus on opetuksena teille, jotka olette minua nuorempia ja joiden fobiat eivät ehkä ole vielä niin juurtuneita. Nyt kolmekymppisenä TIEDÄN, että jos vain menee ulos ja altistaa itsenä pelolle, siihen turtuu. Ei ehkä opi nauttimaan, mutta turtuu. Jo armeija sai minut vakuuttuneeksi siitä, että "ota itseäsi niskasta kiinni" metodi toimii, mutta vain niille jotka jaksavat omaa painoaan kannatella. Muut tarvitsevat apurin potkimaan vauhtia, kun omat voimat eivät riitä. TIEDÄN, että jos on rohkeutta avautua asiasta, siihen saa varmasti apua. Jos omaa edes yhden ystävän, on erittäin todennäköistä, että juuri häneltä saisi apua ja voimia jaksaa haastaa itsensä JOKA PÄIVÄ.

        Ei riitä, että käy kaupassa joka päivä, vaan haastetta täytyy lisätä. Käy eri kaupoissa, yritä puhua vieraalle ihmiselle joka päivä. Ei riitä, että se on kiitos osoitettuna kaupan kassalle, vaan kysy kelloa vastaantulijalta, reittiohjeita, MITÄ VAIN. Joka päivä. Rutiineihin kangistuminen on herkkua sosiaaliselle pelolle ja siitä minulla on henkilökohtaista kokemusta yli puolet elämästäni.

        Neuvoni alkuperäiselle kirjoittajalle on tämä; aloita systemaattinen itsesi haastaminen jokaisena päivänä. Jos jokaisena päivänä ylität itsesi, edes hitusen, olet vuoden päästä kehittänyt jo oikeita sosiaalisia taitoja. Taistellessasi itsesi kanssa, voit aloitaa kouluttautumisen jo tänään. Esimerkiksi lukion voi käydä läpi kokonaan internetin kautta ja vielä maksutta. Tämä ei sulje pois mitään ovia tulevaisuudestasi ja suunnatessasi osan voimistasi itsesi kehitykseen, nousee samalla myös itsekunnioitus, ja sosiaalisesta pelosta kärsivälle tämä ei voi olla kuin plussaa. Koita varata aika lääkärille vaikka ulkopaikkakunnalta, jos pelkäät törmääväsi tuttuihin. Varatessasi aikaa, voit kysyä, ketä paikalla on töissä ja selittää pelkosi, jo ennen kuin annat nimesi. Ajanvarauksesta huolehtiva hoitaja varmasti ymmärtää. Lääkärille mennessäsi ota vaikka muutama kalja, jos et muuten uskalla. He ovat nähneet ja kuulleet kaiken, ja tervein vaihtoehto kuitenkin on MENNÄ sinne.

        Minun on nyt aivan pakko lisätä, että sinulla on kirjallisia lahjoja. Osaat kirjoittaa kaiken sen, mitä itse olen miettinyt, enkä saa niitä kakistettua ulos. Erinomaisesti kuvailtua ja rytmiteltyä tekstiä.

        Sit minut myös tajuamaan jotain pientä, mutta niin uutta itselleni, joka tulee tässä:

        "Nyt kolmekymppisenä TIEDÄN, että jos vain menee ulos ja altistaa itsenä pelolle, siihen turtuu. Ei ehkä opi nauttimaan, mutta turtuu."
        // Olenkin miettinyt pitkään, että miten minusta sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kanssa ei ole niin nautinnollista, olenko minä se outo? Ei, ehkä olen vain turtunut. Siltä ainakin vaikuttaisi, sillä elämäni on jokseenkin pakonomaista suorittamista, teen sen minkä vaaditaan enkä silloin ajattele pelkojani (tottakai pelottaa joskus, mutta osaan sivuuttaa tunteen nykyään), en vaan saa siitä mitään kiksejä tai otetta.

        Mutta kiitos vielä tekstistäsi, se oli niin koskettava ja opettavainen.


    • no_more

      OIipa suorastaan lohduttavaa lukea kirjoituksesi!

      Olen saman ikäinen kuin sinä ja käynyt läpi samanlaisia ongelmia. Kaikki kuvailemasi on niin tuttua ettei voi sanoin kuvailla, toisaalta en haluaisikaan sillä sen muisteleminenkin jo saa ihon kananlihalle.

      Vain se ero meillä on ,että minulla on käynyt tuuri ja olen päässyt opiskelemaan ja kohti loppusuoraa mennään kokoajan, joskin suuren pelon kanssa, mutta kuitenkin. Olen oppinut sietämään tätä kohtaloani olla aina se arkajalka.

      Minunkaan äitini ei aikoinaan ymmärtänyt tilannetta ja haukkui vain mitäänsaamattomaksi luuseriksi. Nyt välimme ovat parantuneet ja hän tosiaan käsittää termin: mielenterveysongelma.
      Aikoinaan jouduimme paljonkin juoksemaan perheterapioissa sun muissa ja ne menivätkin hyvin paikan päällä, mutta kotona se nimittely taas alkoi.

      En näkisi sinua toivottomana tapauksena, sinulla on vielä toivoa.

      Siis minäkin olen niin turhanpäiväinen ja tylsä ihminen, että jos minä olen selvinnyt eteenpäin, niin kyllä sinunkin aikasi vielä tulee. Olet varmasti vahvempi kuin luuletkaan etkä ole vielä menettänyt mitään. Olet yhä nuori vailla kokemuksia ja iloisia muistoja. :)

      Olisi mielenkiintoista kyllä kirjoitella kanssasi, mutta olen sen verran pelkuri, etten uskalla sähköpostiosoitettani täällä antaa saatika sitten tiedä kiinnostiko sinua ollenkaan löpinäni?

    • lähes samanlaine

      minulla on myös ollut tosi pahoja sosiaalisia pelkoja, mutta olen saanut elämäni melko hyvään kuntoon. resepti on, että pitää vain yrittää tehdä asioita, ainakin jotain. lisäksi on olemassa keskusteluapua (joka on auttanut minua hyvin paljon), lääkkeitä (SSRI).

      pahinta on vain jäädä kotiin. mikä tahansa tekeminen on parempi vaihtoehto. mene jonnekin lyhyelle kurssille, kun saat sen suoritettua, on parempi olo kun on saanut jotain tehtyä ihan valmiiksi asti. jos sinulle on tällä hetkellä ylivoimaista hakea töitä tai opiskella, yritä ainakin jollain tavalla olla ihmisten parissa, muuten tilanteesi vain pahenee.

      sinun on saatava rahaa jostain lääkkeisiin. johonkin tukeen sinun täytyy olla oikeutettu. mielenterveystoimistossa on tuskin entisiä koulukavereitasi, jos opiskelit lähihoitajaksi. lähetä vaikka aluksi sähköpostia mielenterveystoimistoon ja kerro lyhyesti tilanteestasi. mieti, kumpi on pahempaa, että joku entinen koulukaverisi saisi tietää sinun käyneen mielenterveystoimistossa, vai että olet kymmenen vuoden päästä samassa tilanteessa kuin nyt? apua on kyllä, kunhan haet sitä.

      varmaan voit jossain vaiheessa suorittaa tutkintosi loppuun oppisopimuksella, tai mennä takaisin kouluun, sitten kun tunnet kykeneväsi. tärkeintä on että teet JOTAIN muuta kuin olet koko ajan kotona. usko, puhun kokemuksesta. en voi antaa mitään tarkkoja neuvoja, koska jokainen ihminen on erilainen, muuta kuin sen, että nyt olisi erittäin tärkeää olla ihmisten parissa jollain tavalla ja saada vähän omaa rahaa jostain, että pystyt tekemään asioita.

      kirjoita tänne ja kerro miten sinulla menee, jos haluat.

    • :)

      Ei meistä kukaan ole toivoton tapaus. Itsekin sinnittelen vielä sosiaalisten tilanteiden pelkoa vastaan joka ikinen päivä. Pahimmaksi se muuttui lukion kolmannella, kirjoitusteni aikaan. Luultavasti stressi ja omaan asuntoon muutto saivat sen laukeamaan. Istuin aina luokan perällä, koulun ruokalaan meno oli sietämätöntä, enkä pystynyt siihen ja äitini kävi minulle kaupassa. Silti sinnittelin tunnilla, koska halusin saada kouluni käytyä. Kun opettaja sitten piti suullisen kokeen ja sain lievän paniikkikohtauksen, menin kauhuissani terveydenhoitajalle. Täytyy sanoa, että onneksi se paniikkikohtaus laukesi vaikka se on maailman kamalin ja pelottavin tila.
      Hän laittoi lähetteen psykiatrille. Sain cipralex lääkityksen ja ihmisen jolle sain puhua ilman, että tunsin häpeää. Cipralexissa siis on välittäjäaine serotoniinia ja kun se lisääntyy aivoissamme, on todennäköisempää, että se kulkee uusia hermoverkkoja pitkin ja ajattelutapamme muuttuu. Meni kuukausia, ja olin taas ihan mielettömän onnellinen kun pystyin käymään kaupassa ilman, että sain paniikkikohtauksen! Beettasalpaajistakin on ollut todella hyvä apu, niiden kanssa ei tarvitse pelätä, että oman pelon fyysiset reaktiot saisivat yliotteen ja ei pystyisi toimimaan. Yleensä jo paniikkikohtauksen pelko aiheuttaa pelkoreaktion.
      Täytyy muistaa, että sosiaalisten tilanteiden pelosta EI saa syyttää itseään. Se voi olla perinnöllistä (jopa 30% perimä mahdollisuus) tai traumaattisista kokemuksista johtuvaa ja siitä kärsii 10 prosenttia väestöstä! Ja kolmas osa jossain vaiheessa elämäänsä jollakin tapaa. Itse ainakin miellin sen huonoksi ja "häpeälliseksi" osaksi itseäni ja luonteenpiirtekseni, mikä vain vaikeutti avun hakemista.
      Kun kärsii tällaisesta ongelmasta, kannattaa olla itsekäs ja hakea apua välittämättä mitä lääkäri ajattelee. Ongelma onkin juuri se, että ainakin itse mietin ihan liikaa mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja tunsin alemmuuden tunteita, mikä on tyypillistä sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivälle. Toinen parantava voima olikin itsetunnon kohotus tietoisesti. Kävin päivittäin lenkillä. "Fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys kulkee käsikädessä", on aivan totta! Kannattaa yrittäää etsiä se itselle mieluisa juttu. Optimistinen asenne tapahtumiin auttoi myös minua paljon. Jos on huono päivä, niin varmasti tulee vielä niitä parempia. Nyt olen ollut puoli vuotta ilman lääkistystä ja välillä tulee huonoja päiviä. En kuitenkaan halua antaa periksi. Kotona en halua elämääni tuhlata. Asteittainen altistus peloille on ollut hyvä itsehoitokeino ja ajattelutapojen tietoinen muutos. Vaikka tänään kaupassa kehoni reagoi, en tuntenut siitä enää häpeää. Ja nyt pystyy nauttimaan, kun käy ravintolassa syömässä. On harmillista kuulla ettei ympärillä olevat näe tuskaasi. Mutta kun haet apua sinulla on joku joka tietää täsmälleen mistä puhut! Ihmissuhteet ovat elämämme suola ja suhde itseemme kaikista tärkein.

    • jännää on ollut ja o

      Ikäisenäsi olin samassa tilanteessa kuin sinä. Tieni on ollut mutkikas ja kivikkoinen, vieläkin saan taistella asioiden kanssa, jotka useimmille ovat itsestäänselvyyksiä. Neuvoni on, että jotenkin keräisit rohkeutesi ja uskaltautuisit lääkäriin. Kirjoittaisit asiasi vaikka paperille, jonka ojentaisit lekurille. Olet niin nuori, että entisiä koulukavereitasi ei vielä voi lääkärinä olla. Hoitajille taas ei edes kuulu, miksi varaat ajan vastaanotolle. Voimia sinulle!

      • a m a l i a

        Mullakin on ihan paska olotila. Yläasteen aikana vammauduin henkisesti koulukiusaamisen takia niin paljon, etten vielä tänäkään päivänä uskalla astua yksin ulos saati mennä minnekään. Mistään kouluista on turha unelmoida, koska en uskalla edes soittaa puhelimella, vielä vähemmän puhua jollekulle muukalaiselle "oikeasti". Pahinta on, kun minua aliarvioidaan, minulle lässytetään kuin kakaralle vaikka olen jo... helvetti... 19-vuotias aikuinen. Lisäksi kaikenlainen huijaaminen ja valehtelu ns. ammattilaisten toimesta saa vereni kiehumaan. Tuo taas saa minut inhoamaan ihmisiä ja koko yhteiskuntaa. Suomalaista yhteiskuntaa.


    • Mitä jos?

      Eivätkö vanhempasi voi auttaa lääkkeiden maksussa? Minä sain joskus vielä nuorempana kuin sinä koulunsyrjästä kiinni, kun aloitin lääkityksen. Vähitellen sen kuitenkin lopetin, kun olin jo saanut koulusta kavereita ja kaikki tuntui tutulta. Samalla tavoin kuin sinä, olin vain aiemmin kotona mitään tekemättä. En olisi uskaltanut lähteä mihinkään eikä ollut kaverin kaveria. Lääkkeet muuttivat rohkeammaksi ja välittömämmäksi ja niin vaan muutin yksin vieraalle paikkakunnalle ja uuteen kouluun! Se antoi itsevarmuutta. Ulkonäöltäni olin kalpea, näytin laihalta zombielta ja olin aina väsynyt, mutta se tuntui silloin sivuseikalta.

      Se voisi sinullakin tuossa vaiheessa olla niin pienestä kiinni?

    • oinhrionohnor

      Hei, tosi tutulta kuulostaa toi sun tilanteesi. Lopetin myös pari koulua, koska jännitin joutumista työharjoitteluun. Nyt onneksi uskallan jos soitella työpaikkoihin ja muutenkin olen sosiaalistunut jonkin verran. Kavereiden hankkiminen minulle on vaikeaa ja tuntuu ettei oikein kukaan ymmärrä. Laita sähköposti tai meseosoitetta tänne, jos tahdot tutustua ja jakaa kokemuksia :)

      • **Pelokas**

        Olen nuori mies jolla on kans sama ongelma. Tätä pelkoa on jatkunu jo monta vuotta varmaan ylä-asteelta lähtien. Pahimpia juttuja koulussa oli esitelmät joista aloin sitten myöhemmin lintsata. Koulut oon saanu käytyä lukioon asti ja niin että pääsin ylioppilaaksi ja armeijan saanu suoritettua. Pelkään myös puhelimella soittamista, julkisilla kulkuneuvoilla kulkemista, kaupassa käymistä ja oikeestaan melkein kaikkea mihin liittyy sosiaalista kanssakäymistä. Tää on kyllä niin vaikee asia että monta kertaa oon ajatellu itseni tappamista kun mitkää asiat ei elämässä onnistu tän takia. Kokoajan tulee ulkopuolelta painetta että pitäs taas hakea johonki kouluun tai hakea töitä mut kun ei se vaan onnistu. Oon kyllästyny siihen että kaikki sanoo että meet vaan niin kyllä se siitä helpottaa. Ei se asia niin ole. Aiemminki kaikki ollu yhtä tuskaa. Tuntuu siltä että olen umpikujassa josta ei ole mitään ulos pääsyä. Oon nyt käynyt terapiassa muutaman kuukauden ja syön myös masennuslääkkeitä. Ei tunnu niistäkään olevan tarpeeks apua. Ei ainakaa niin paljon kun toivoisin.


    • vinkki :)

      Ajattelin kantaa oman korteni kekoon, sillä samankaltaisten ongelmien kanssa paininut vuosikausia. Oma tilanteeni ei koskaan ole niin paha ollut kuin aloittajalla, mutta taaksepäin katsoessa voin todeta muuttuneeni parempaan suuntaan paljonkin. Monista kahleista olen päässyt, mutta silti aikamoista taistelua tämä elämä tahtoo olla lähes päivittäin.

      Yhden koulun olen keskeyttänyt tuskan käytyä sietämättömäksi. Ihmissuhteiden muodostaminen on ollut äärimmäisen vaikeata viime vuosien aikana. Mahdollisuuksia saada kavereita on valunut hukkaan roppakaupalla. Kontaktit naisiin ovat pääasiassa kuihtuneet alkutekijöihinsä. Mukaan lukien tyritty mahdollisuus naiseen, jota vielä vuosienkin jälkeen pidän upeimpana ihmisenä ketä olen koskaan tavannut. Sitä vaan miettii mistä kaikesta on jäänyt paitsi...
      En kuitenkaan päättänyt kirjoittaa tänne avautuakseni omista ongelmistani, vaan siksi että olen vastikään sisäistänyt erään asian josta on ollut minulle paljon apua.

      Kaikilla meillä ongelman ydin on siinä, että ITSE kuvitellaan olevamme niin huonoja tyyppejä. Totta kai sitä tämmöisen uskomuksen kanssa tulee sosiaalisissa tilanteissa mietittyä, että vastapuoli saa negatiivisen kuvan. Ensimmäinen tärkeä juttu on se, ettei pitäisi niin kiivaasti miettiä mitä toinen sinusta ajattelee. Edellisestä lauseesta tulee varmaan samantien mieleen asiat, että helpommin sanottu kuin tehty ja ei ole mikään uusi idea. Asian ydin ei olekaan tuossa, vaan siinä että jokaisen pitäisi olla paljon kiinnostuneempi siitä mihin itse uskoo. Se kaikki huono olo ja sen tuomat ongelmat juontavat juuri siitä, että oma käsitys itsestä on niin surkea.

      Mitäpä jos ajattelisitkin olevasi mainio tyyppi? Ajatus voi alkuun tuntua omassa mielessä liian valheelliselta, koska se umpinegatiivinen minäkuva on niin syvälle pääkoppaan juurtunut. Kannattaa yrittää kuitenkin. Ei se muutos sormia napsauttamalla tapahdukaan. Mullakin prosessi on pahasti kesken, mutta voin silti huomata todella positiivisia vaikutuksia. En tarkota tällä jutulla mitään peruspsyykkausta, että pitäisi oppia ajattelemaan positiivisesti. Täytyy oppia oikeasti menemään itsensä ytimeen ja iskostamaan sinne ajatus, että kaikki on siitä kiinni mihin itse uskoo.

      Tässä paras mahdollinen esimerkki:

      Kaikki on varmasti nähnyt Idolsin alkukarsinnoissa ihmisiä jotka eivät osaa laulaa lainkaan. Todennäköisesti on ihmetyttänyt miten nämä henkilöt kehtaavat mennä telkkariin nolaamaan itsensä sillä tavalla. Noh... he itse uskovat olevansa hyviä. Ehkäpä pointti tuli tästä selville :)

      Positiinen minäkuva on kaiken avain. Silloin ei jatkuvasti epäile itseään muiden seurassa ja kaikesta siihen liittyvästä tuskasta voi päästä eroon. Toivottavasti kerroin tämän stoorin ymmärrettävällä tavalla ja pointtini tuli esille.

      Anyway... opetellaan kaikki rakastamaan itseämme :)

      • -Sebastian-

        Tosi kiva ja positiivinen kirjoitus sulta. Toivottavasti ketjun alkuperäinen kirjoittaja on lukenut viestisi.

        Oon asioista täysin samaa mieltä kuin sä. Jos ihminen itse ajattelee ja tietää, että on hyvä tyyppi niin kaikki menee paljon paremmin. Eikä se haittaa vaikka välillä mokailee, ei kukaan kuitenkaan sitä enää hetken päästä muista.

        Mulla on myös ongelmia sosiaalisten tilanteiden kanssa: punastuttaa, hikoilen, puhun välillä outoja kun niin jännitän, en tiedä mitä sanoisin jne. Kuten totesit, mäkin mietin siinä tilanteessa mitä muut musta ajattelee.

        Mulla on tosi huono minäkuva ja itseluottamus. Pidän itseäni rumana ja pelkään epäonnistumista ja hylkäämistä kuollakseni. Nää fiilikset on juurtuneet muhun vuosien mittaan. Aika jännä juttu, että vaikka mä tiedän, että oon fiksun näköinen ja hyvä tyyppi niin silti en usko sitä. Naiset esim. kehuu mun ulkonäköä, käytöstapoja, huumoria ja älykkyyttä ja silti pidän itseäni nollana. Ehkä minäkuva pitää vain muodostaa pikkuhiljaa uudelleen.


      • vinkki:)
        -Sebastian- kirjoitti:

        Tosi kiva ja positiivinen kirjoitus sulta. Toivottavasti ketjun alkuperäinen kirjoittaja on lukenut viestisi.

        Oon asioista täysin samaa mieltä kuin sä. Jos ihminen itse ajattelee ja tietää, että on hyvä tyyppi niin kaikki menee paljon paremmin. Eikä se haittaa vaikka välillä mokailee, ei kukaan kuitenkaan sitä enää hetken päästä muista.

        Mulla on myös ongelmia sosiaalisten tilanteiden kanssa: punastuttaa, hikoilen, puhun välillä outoja kun niin jännitän, en tiedä mitä sanoisin jne. Kuten totesit, mäkin mietin siinä tilanteessa mitä muut musta ajattelee.

        Mulla on tosi huono minäkuva ja itseluottamus. Pidän itseäni rumana ja pelkään epäonnistumista ja hylkäämistä kuollakseni. Nää fiilikset on juurtuneet muhun vuosien mittaan. Aika jännä juttu, että vaikka mä tiedän, että oon fiksun näköinen ja hyvä tyyppi niin silti en usko sitä. Naiset esim. kehuu mun ulkonäköä, käytöstapoja, huumoria ja älykkyyttä ja silti pidän itseäni nollana. Ehkä minäkuva pitää vain muodostaa pikkuhiljaa uudelleen.

        Kiitos kommentista :)

        Itsellä pitkälti samanlaisia ongelmia kuin sulla. Hyvä juttu että kuitenkin tiedät omaavasi noin positiivisia ominaisuuksia. Kun muistat uskoa niihin niin se varmasti parantaa oloasi ja heijastuu olemukseesi. Tätä itsekin yritän jatkuvasti. Eihän se helppoa ole muttei missään nimessä kannata antaa periksi ja eristäytyä. Eikä todellakaan kannata jäädä miettimään tilanteita joissa on tuntenut epäonnistuneensa ahdistumisen takia. Tähän olen itse tyypillisesti sortunut. Niillä ei oikeasti kuitenkaan mitään väliä ole. Pitää ottaa vain katse eteenpäin niin kyllä se siitä :)


      • haaraskaba

        Itsensä rakastaminen on erittäin tärkeä asia, sillä se johtaa siihen, että on hyvä itseä kohtaan. Se laskee sitä todennäköisyyttä, että tekisi itselle jotain pahaa. Olen huomannut, että itsensä rakastaminen ja toisten ihmisten rakastaminen kulkee ainakin itselläni käsi kädessä. Se, miten kohtelen itseäni, näkyy siinä, miten kohtelen muita ja päinvastoin. Eli itsensä rakastaminen johtaa siihen, että osaa rakastaa myös muita.

        Kun oppii pitämään ihmisistä, sosiaaliset tilanteet eivät tunnu enää niin pahoilta. Itse olen oppinut innostumaan uusien ihmisten kohtaamisesta. Pelot ovat vieläkin tallella, mutta niiden kanssa on helpompi elää, kun pitää itsestään ja toisistaan.

        Toinen olennainen asia, minkä olen huomannut, on se, etten välitä siitä mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat. Sanon itselleni, että "sillä ei ole mitään väliä, mitä toiset ihmiset minusta ajattelevat". Tämä on auttanut minua selviytymään joistain ahdistavista tilanteista. Pelkään nöyryytystä ja hylätyksi tulemista, jos epäonnistun jossain asiassa.

        Kirjoittamasi viesti oli oikein hyvä ja on tärkeää, että samankaltaiset ihmiset jakavat avoimesti kokemuksiaan. Kiitos! ;)


    • Elämä jatkuu

      Hankalalta kuulostaa. Itse syön Cipralexia 15mg päivässä, joka auttaa masennukseen, ahdistukseen, sos.tilanteiden pelkoon ja pakko-oireisiin ja tarvittaessa Diapamia 20mg päivässä.

      Suosittelen psykiatrille menoa. Rahatilanteeseen en osaa antaa neuvoa mutta lääkityksestä ja terapiasta voisi olla apua. Samalla voisi työllisyysmahdollisuuskin selvitä. Itse sain lääkäriltä paljon ohjeita ja työllisyysneuvojalta.

      Voimia ja jaksamista sinulle! :)

    • soll

      mullakin on sos tilanteiden pelko ja pelkään että jos meen lääkärille kertomaan tästä niin mua passitetaan terapiaan en mä tartte mitään terapiaa mä olen ollut lapsena ujo ja se johti siihen että pelkään kohdata ihmisiä ja vältän missä on paljon ihmisiä.

    • saparosika

      Kaikkien teidän viestit kuulostaa niin tutulta! Itse kamppaillut samanlaisten asioiden kanssa myös useita vuosia. Yläasteella tilanne oli jopa niin paha, etten voinut kulkea koulumatkaa kotiinkaan yksin, pelkäsin vastaantulevia ihmisiä kuollakseni. Nyt olen juuri kaksikymmentä täyttänyt naikkonen, ja jo aika kauas on noista ajoista tultu. Mutta paljon oon töitä sen eteen tehnytkin!

      Silti, rajoittaa elämääni edelleen. Tai siis, eihän MULLA EDES OLE ELÄMÄÄ,TÄMÄN TAKIA. Seurusteluja takana nolla, kaverisuhteet kuihtuneet lähes kokonaan. Toisaalta tilanteeni on kuitenkin sen suhteen hyvä, että lukion olen pystynyt käymään ja tällä hetkellä olen asiakaspalvelualalla töissä. Se muuten on ihan loistavaa itsensä haastamista tällaiselle sosiaalipelkoiselle! Putiikki on äitini oma, joten sikälihän mulla on käynyt hyvä tuuri, oon välttynyt näiltä pelottavilta työhaastatteluilta täysin; ) Tosin kauan on mennyt ennen kuin tuota työtäkään olen tosissani pystynyt toteuttamaan, näin vuoden kokemuksen jälkeen alkaa homma pikkuhiljaa toimimaan kuitenkin.

      Puoli vuotta sitten kyllästyin tähän elämääni, ja sain soitettua tk:sta lääkäriajan. Tuolloin mulla tosin oli myös pahoja "sairaudenpelkotiloja"..Huh, onneksi tilanne sen suhteen on paljolti rauhoittunut...Lähete tuli psykiatriselle sairaanhoitajalle, jossa olen käynyt sen jälkeen silloin tällöin. Musta kuitenkin tuntuu, että se rouva ei ota mua tosissaan. Toisaalta, enpä minä ole sille kaikkea pystynyt kertomaankaan. Yksin kun näitä asioita pyörittelee, niin mieleen tulee vaikka kuinka hienoja lauseita ja tapoja selittää tuntemuksiaan, vaan siellä vastaanottohuoneessa en meinaa saada sanaakaan suustani. Perhana.

      Lääkkeetkin olen saanut jo muutama kuukausi sitten, Optiparia. Tiedä sitten onko tuo masennukseen määrätty, tähän pelkoon vaiko kumpaankin? ..Onhan ne toisaalta toimineet, eli lievittäneet kyllä pahimpia pelkoja, mutta taistella saa edelleenkin ihan liian usein..Tältäkin päivältä kamala kokemus lääkärikäynnistä, jonka ajan vain tärisin ja raajat tuntui välillä nykivän väkisinkin..Hyi.

      No jaa, pitkän tekstinhän minä kirjoitin. Vaan kun on kiva jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan sellaisten kanssa, joiden uskoo pystyvän oikeasti ymmärtämään. Omalta perheeltä saa liikaa kuulla sitä "ota itseäs niskasta kiinni"-paskaa, eikä kukaan näe sitä työtä, jota on tehnyt, ja jatkuvasti tekee tämän eteen...

    • 28

      Jännä juttu kun siedättäminen ei auta minua. Minä en välttele sosiaalisia tilanteita ja käyn töissä mutta olo ei siitä parane. Ei sitten tippaakaan.

      • 30

        Ei se kaikilla autakaan. Tilanteisiin karaistuu, mutta kun uusia juttuja tulee eteen, ei olekaan taas helppoa. Esim. itse olen pärjännyt ihan mukavasti viimeiset kymmenen vuotta, koska elämäni on ollut niin stabiilia. Jos nyt tapahtuisi jotain, kuten menettäisin työni ja joutuisin hakemaan uutta työpaikkaa tai opiskelemaan, olisin taas pahasti hukassa. Vanhat reaktiot nousisivat esiin. Jos menettäisin miesystäväni, tuntuisi uuden ihmissuhteen luominen mahdottomalta.

        Sos.foobikolle helpointa on, jos oma paikka löytyy ja pysyy. Uusia tekijöitä pitäisi tulla hallitusti, omaan kontrolloituun tahtiin. Kun elämä on uuden opiskelua, työpaikan etsintää, vaihtuvia paikkoja ja uusien ihmisten kanssa pärjäämistä, on se liian haasteellista. Silloin on helpompaa jäädä kodin seinien sisään.


    • swedu

      Hei! Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa, olen lukenut lähes kaikki ylläolevat kertomukset ja täytyy sanoa, että joillakin (tai monilla) nämä ongelmat on paljon pahempia kuin minulla ainakin nykytilanne, voimia teille, jotka ette uskalla edes ulos lähteä. Itse olen 25v naimisissa ja kolme lasta:), asun Ruotsissa ja käyn töissä, puitteet on semmoset et vois luulla ettei mikään ole hätänä, mut sisälläni taistelen kokoajan uuvuttavaa vääntöä pelkojeni kanssa, joskus murrosiässä tilanne oli kausittain (kausittaista toki nykyäänkin: paremmin ja huonommin meneee) hyvinkin raskasta, onneks oli yksi hyvä kaveri joka näki persoonani kaiken päällä olevan läpi, hänen ansiotaan on pitkälti se, että nyt olen tässä. On aika vaikea tarkemmin kertoa, mitkä on oireet tänä päivänä, mut haluan yrittää, toisaalta hävettää kun joillakin on paljon pahemmin, mut...eli toi kaupassa käyminen on asia mikä ekana tulee mieleen, yksin kauppaan, varsinkin isoon, tavarataloon, olen huomannut että työnteon uuvuttamana tai muuten arjesta väsyneenä tuntuu paljon ylivoimaisemmalta käydä esim. hakemassa kiekko nuuskaa huoltoasemalta:) loppujenlopuksi menen ja yleensä kokemus kauppaan kävelemisestä ja kassallakäymisestä on positiivinenmut niistä huolimatta pelko ei lähde pois. Lapsena olin ujo ja herkkä, koulussa jouduin kiusatuksi, perheeni muutti useita kertoja ja jouduin monesti vaihtamaan koulua, siitä alkoikin koulukiusatuksi joutumisen kierre, eri murretta oli uusien koulukavereiden vaikea monesti hyväksyä ja olen muutenkin ulkoisesti jotenkin vähän erilainen kuin muut. Koulukiusaaminen alkoi neljännellä luokalla ja loppui vasta kahdeksannella kun oli kaveri koulussa valmiina ja aloin näyttelemäään kovista (se ikä). seuraavan kerran jouduin epäsuosioon armeijassa, todella huonoon suosioon, mutta sielläkin tutustuin samassa huoneessa asuvaan huoneen "kovikseen2 jota kaikki väisteli"tämä sama kaava, että on kiusattu, mutta porukan pelätyimmän sielunkumppani on toistui kouluaikoinakin monesti, olen miettinyt että minussa on paljon ristiriitoja persoonassani. Olen kuvataiteellisesti lahjakas sekä musiikillisesti myöskin osaan kuunnella ihmisiä, aina kun tutstun ihmiseen niin päädymme siihen että puhumme "syvällisiä" ja pääasiassa kuuntelen toista mutta koskaan en ole kokenut että minun kertomuksiani itsestäni ja kokemuksistani olisi kukaan oivaltanut siten, että kokisin saavani apua ja voimia. Yksi peloistani on kadulla käveleminen, pelkään hirveästi kun joku kävelee vastaan, välttelen nykyään aina katsomasta muita ihmisiä julkisilla paikoilla, onneks on ajokortti ja auto, yleisillä liikkumisesta ei tulisi mitään. Mutta kun kohtaan ihmsen kanssakäymistasolla niin enään ei pelota. Mutta tosiaan nämä tilanteet kun ollaan porukassa ja jutellaan niin ne pelottaa aivan vietävästi tai jos on tiedossa että tulee vieraita viikonloppuna joita ei vielä tunne läpkotaisin niin niitä tilanteita jännitän paljon. Jännittäminen on jäänyt mutta monesti kun tilanne koittaa niin menee ihan hyvin, mut raskasta on, elämä. Kertomukseni on tosi sekava ja ajat ja kokemukset on ihan epäjärjestyksessä, mut sainpahan jotain kerrottua. Kertokaa jos teillä on samanlaisia sosiaallisia ongelmia, olis kiva kuulla. Kiitos!

    • NiinjaNäin....

      Mullakin on sos.tilanteiden pelkoa. Oon 19-v. tyttö.
      Oon aina ollut ujo, mutta sitten se lähti pahempaan suuntaan, kun aloin lintsata koulusta kun piti pitää esitelmiä, yms. En vaan pystynyt.
      Työpaikkoihin on tosi hankala soittaa(vaikka pitäisi), kun ääni ja kädet alkaa täristä.
      Ulkona kävellessä mietin aina mitä ihmiset ajattelee musta.. pahoja ajatuksia("mitä toi nyt tossa seisoo??? ihan outo tyyppi yms...). Siks yritän aina saada jonkun tutun lähtemään mukaan, koska silloin on helpompaa olla, mutta ystäviäkään ei paljon ole, koska en uskolla mennä tekemään tuttavuutta kenenkään ventovieraan kanssa. :-(
      Kaupan kassalla aina tuskanhiki ja toivon vaan että pääsis äkkiä pois!
      Meidän sos.tilanteiden pelosta kärsivien pitäis varmaan tavata tai jotain...Ois kiva saada ystäviä joilla samoja ongelmia. En kyllä tiedä uskoltaisinko saapua paikalle tapaamiseen, hahaha :D No ei naurun asia :-( Voimia kaikille !

      • haaraskaba

        Olen samaa mieltä siitä, että meidän sosiaalisesti ahdistuneiden ihmisten tulisi järjestää jonkinlaista yhteistoimintaa, sillä se lisäisi yhteenkuuluvuuden tunnetta ja lievittäisi sosiaalisia pelkoja.


    • JoopasNäin

      Siis aloittajan viesti melkein kuin omasta elämästä,mutta kumminkin saanu koulun loppuun ja nytten alottamassa amkta ehkä ens syksynä. Ite oon ollu pahasti koulukiusattu melkein koko elämän ja ei ole ollu ehtään kavereita. Saisin kavereita,mutta saanu sellasen leiman kun kiusaajat puhunu paskaan kylällä ja tämä karkottaa muutkin pois. Juuri kiusaakien takia on tullu melko yleensä mihinkään tai jopa soittaminen tuntuu ylivoimaiselta johonkin. Kun lopetin lukion juuri, koska oli paljon ryhmätöitä tai esityksiä en vain jaksanut sitä pahanolon tunnetta jokapäivä. Juuri tuon takia en uskalla paljon liikkua ulkona tai käydä missään että ei törmäisi kenenkään. Kuten ylläoleva sanoi hyvin, että tulee ajateltua mitä ihmiset ajattelee musta.

      Yleisesti ottaen olen todella sosiaallinen ja pystyn olemaan hyvin ventovieraiden kanssa, mutta pelot/oireet tekevät siitä yleensä melko helvettiä. Jopa linja-auton odottaminen on yhtä tuskaa. Itse pystyn nykyisin pitämään oireeni kurissa aina tekemällä jotain muuta ettei ajattele juuri noita pelkoja. Olen myös pakottanu itseni tekemään kaikien itse vaikka miten pelottaisi. Kaikkia ihmisiä jotka täällä puhuvat näistä asioista on helppo ymmärtää taas joku muu katsoo heti hulluna jos puhuu näistä.Tunnen itseni täysin normaaliksi kun luen samanlaisia tapauksia ettei ole yksin täällä maailmassa. Jotenkin vaan antaa voimaa taas elää.

      Voimia kaikille samasta kärsiville!!! ja hauskaa kevättä!!!

    • aurinkossa

      tiedän että koulunpenkillä istuminen ei ole sitä helpointa herkkua.oletko yrittänyt saada työtä esim. lastenhoitajana?itse lopetin peruskoulun niin menin yhteen kotiin ensiksi vuoden ajaksi hoitamaan pientä lasta.sitten läksin tekeen siivous lomituksia.siitä se kaikki alkoi.tällähetkellä kärsin itsekin jännittämisestä,mutta marssin lääkäriin sain lääkkeet.en mitään koukuttavia,mut helpompi on elää.rohkeutta vaan,sinuna menisin alkuun lääkärin pakeille.he ymmärtää se on ihan arkipäivää niille.nimittäin jos et apua hae,se pahenee kokoajan.tytön itse ole tällähetkellä,mut työkkärin kirjoilla.tsemppii sulle.

    • Outolintu vain

      Täällä myös päälle parikymppinen nuori nainen joka kärsii (kirjaimellisesti) samoista ongelmista kuin tekin.

      Itse luulen, että suurimpana vaikuttajana on toiminut tietyt elämässäni olleet ihmiset, jotka ovat aiheuttaneet itsetunnon ja itseluottamuksen menetyksen, ja näiden kautta nämä ongelmat ja pelot.

      Koomista on, että kun minua katsoo, tätä ei kukaan uskoisi. Olen sosiaalisesti taitava. Tämä kaikki on henkistä. En kykene kertomaan mitä oikeasti olen. Mutta kärsin niin paljon tilanteestani ja siitä, että elämä tuntuu olevan pilalla. Sitähän ei edes ole. Ei ole ystäviä, eikä mitään muutakaan mikä tekisi elämästä edes jonkun näköisen elämän.

      Yritän kuitenkin parantaa tilannettani vihdoin.

      Helpottaisi varmasti monia jos saisi jutella samanlaisten ihmisten kanssa!

      • haaraskaba

        Ahdistuneiden ihmisten tulisi mielestäni pitää toistensa puolia. Jonkinlaista yhteistoimintaa voisi kenties järjestää. Se lievittäisi ahdistuksen oireita ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta.


    • Sitä samaa katkeraa

      Mulla on kans kuten monilla muillakin traumaattinen lapsuus, koulus kiusattiin rajusti 9 vuotta ja äiti ei avittanut ongelmissa, isä oli aina poissa.
      Kun valmistuin viimeisestä kuolusta, niin samaan aikaan jokin laukaisi trauman ja sulkeuduin täysin. en uskaltanut enää tehdä mitään. Ja siinä on kulunut mukavasti 3 vuotta. Käänsin kavereille selkäni. En osannut muutakaan. parin vuoden jälkeen ne kutsui mua juhlimaan kanssaan vappua. sama porukka edelleen. Nyt kun olen terapiassa käsitellyt asioita ja tajunnut että annoin silloin peloilleni vallan, niin olen ymmärtänyt että en koskaan pääse ongelmistani yli, jos en ota tätä askelta.
      Senpä vuoksi ilmoitin tulevani. Nyt on ahdistanut niin rajusti että paniikin sekaisia fiiliksiä on tässä ollut jo 3 päivää. Mutta minä kun olen päättänyt elää täysillä, niin tästä se lähtee. menen vaikka pää kainalossa sinne tapaamaan niitä mun entisiä parhaita kavereita. Tiedän että kun vain voitan itseni niin kaikki menee tosi hyvin. Mutta tämä odottaminen on kaikkein pahinta kun tuo sisäinen lapsi huutaa apua takaraivossa.

    • haaraskaba

      Täällähän on hyvin tuttua juttua. Ennen kuin kerron oman tarinani, haluaisin ehdottaa, että meidän sosiaalisesti ahdistuneiden ihmisten pitäisi pitää toistemme puolia. Voisimme nähdä jossain porukalla tai perustaa "Fight Club"- tyylisen kerhon. ;) Okei, tuo oli vitsi, mutta jonkinlaista yhteistoimintaa voisimme järjestää, sillä uskon, että se toisi yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä lievittäisi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja yksinäisyyttä.

      Mitäs sanotte, oi ahdistuneet toverini?

    • Vellu7

      Kirjoittelen tähän ensimmäistä kertaa... En ole mikään hyvä kirjoittelemaan, mutta ongelmani ovat noita samoja mitä muut ovat kirjoitelleet yläpuolelle.. Minun pelkoni ovat rajoittaneet elämääni nyt 3kk ajan.. En oikein tiedä mitä tekisin, mutta klubi ideasi kuulostaa hyvältä, sinne voisin yrittää tulla.. Minne meinaat klubin perustaa?

    • Sakari87-.

      Minua kiinnostaisi mahdollisesti tavata henkilöitä jotka kärsivät soliaalisten tilanteiden pelosta. Uskoisin keskustelukumppanin auttavan monia henkilöitä, itseäni mukaanlukien. Jotta sinä ymmärtäisit paremmin minun tilanteen ja auttamismahdollisuuteni, tässä lyhyt kuvailu minun tilanteestani:

      Olen 23-vuotias, joka on potenut huonoa itsetuntoa ja lievää sosiaalista pelkoa noin kolmisen vuotta. Ensi kertaa mainitsin asiasta terkkarille pari vuotta sitten, jonka johdosta kävin jännittäjille tarkoitetun kurssin, jossa tapasin joitakin samasta ongelmasta kärsiviä. Huomasin tuolloin että jännitys voi olla paljon hallitsemattomampaa kuin mitä minun tapauksessani tämä on. Tämän jälkeen olen yrittänyt aktiivisesti lukea kirjallisuutta, tehdä mentaalisia harjoituksia ongelman voittamiseksi, ja muutenkin elää mahdollisimman normaalia elämää. Tällä hetkellä työurani on loistavassa kunnossa, harrastuksiini kuuluu monta lajia, ja ihmissuhteissani ei ole juurikaan moittimista.. en siis vaikuttaisi missään tapauksessa ulkopuolisen silmin kärsiväni mistään henkisisestä ongelmasta. Kuitenkin suurin ongelmani on jonkinasteinen epäsosiaalisuus, flegmaattisuus, ja luottamuksen puute itsestäni. Olen siis perus introvertti ja korrekti henkilö(vaikken haluaisi olla näin sisäänpäinkääntynyt, en tuo persoonallisuuttani juurikaan esille).

      Tunnen siis kuitenkin itseni hieman erilaiseksi muista, en tunne kuuluvani muiden joukkoon 100%. Se mitä haluaisin kokeilla, on tavata muita samanmielisiä ihmisiä pääkaupunkiseudulta. Haluaisin jutella, jakaa kokemuksia ja mietteitä. Kenties kokea yhdenkaltaisuutta, joka minulta puuttuu muiden ihmisten joukossa. Saattaa olla ettei tästä ole mitään hyötyä, mutta haluan kuitenkin koittaa päästä keskustelemaan kasvotusten toisen samankaltaisen kanssa ja kenties jopa luomaan uusia ystävyyssuhteita. Niinkuin tiedämme, paras lääke jännitykseen on pelkojen kohtaaminen ;)

      Ketään kiinnostunut tapaamaan Helsingissä?

      • juupajuujoo

        Terve! Tämä tulee nyt aika myöhään, viestistäsi on mäemmä kulunut jo jonkin aikaa, mutta itse olisin kiinnostunut tapaamisesta. Olen itse 24-vuotias Helsinkiläinen mies, ja kärsinyt koko ikäni samankaltaisista ongelmista kuin tähän ketjuun kirjoittaneet. Itselläni ongelmat eivät ole ihan niin pahoja, ettenkö kaupassa pystyisi käymään, mutta esimerkiksi työpaikan ihmissuhteet eivät vaan onnistu. Menen täysin lukkoon kun on isompi porukka koossa ja pitäisi tuoda itseään esiin. Yksittäisten ihmisten kanssa pärjään mielestäni jo melko normaalisti tilanteesta riippuen.

        Luulenpa etttä muutamien kirjoittaineiden tavoin fokukseni on liikaa itsessä ja omien toimintojen ja etenkin virheiden ylikriittisessä tarkastelussa, mutta siitä on ollut hyvin hankalaa päästä eroon. Joka tapauksessa nämä ongelmat ovat melko tehokkaasti eristäneet minut mahdollisista ystävyyssuhteiden luomistilanteista. Yleisesti kun tällaiset tuppaavat olemaan ryhmätilanteita, joissa itse olen sen verran lukossa etten saa mitään irti ja keskustelut eivät vaan luonnistu. Tämänkin vuoksi tällainen tapaamismahdollisuus tuntuisi hyvältä - näitä kun ei mitenkään liikaa tule esiin arkielämässä :)


    • Elävä Kuollut

      Täällä samanlainen tilanne. Ammattikoulu kesken masennuksen takia. Olen neljää eri mielialalääkettä ja yhtä psyykelääkettä käyttänyt eikä niistäkään ole ollut oikein hyötyä. Masennukseen osa tehosi mutta sosiaaliseen jännittämiseen eivät ole kunnolla auttaneet mitkään lääkkeet. Lääkkeet kun aloitti tuli jo viikossa selvä mielialan nousu, mutta siitä se aina pikkuhiljaa alkoi laskemaan. Annoksien nostaminen auttoi vähän aikaa, vaikkei olo ollut enään niin hyvä kuin lääkkeen aloittamisen jälkeen. Olen käynyt erilaisissa terapioissakin saamatta niistäkään mitään irti. Tunnen olevani niissäkin aika estynyt ja jännittynyt. Psykologillakin olen käyny tutkimuksissa, joissa näkyi selvä masennus, ahdistus ja jonkin verran "harhoja" jotka johtuvat tästä sos.fobiasta kun heijastan kaiken itseeni. En oikein tiedä mikä minua todella vaivaa muukin kuin masennus, pienenkin asian teko tuntuu valtavalta urakalta, nukun päivät, koko ajan stressi päällä tyhjänpäiväsistä pikkuasioista. Voisi sanoa että olen erakko, niin harvoin kukaan käy tai itse käyn missään. Välillä olen ollut kolmekin päivää sisällä käymättä edes viemässä roskia tai katsomassa postia. Suurin osa ihmisistä jotka tunnen ovat sellaisia puolituttuja; nään heitä hyvin harvoin ja silloinkin vaihdamme pari sanaa. Monesti tuntui kun koitin pitää yhteyttä että he eivät kaivanneet yhteydenottojani. Oli kyllä oma vikakin kun vain valitin heille tätä omaa elämääni. Pari kk sitten päätin olla yksinään kun ei kukaan välitä seurastani. Olen ollut reilun vuoden sairaslomalla, vointi sahannut edestakaisin useaan kertaan. Viimeaikoina ollut tätä tasapaksua taantumaa. Välillä oli vaiheita jolloin kaikki asiat tuntuivat järjestyvän, jaksoin arjessa hakeuduin ihmisten seuraan ja jännitys lieveni. Viimeisin noista "jaksoista" kesti noin 6vk jonka jälkeen tuli romahdus. Vanhemmat tuntuvat kärsimättömiltä ja pettyneiltä kun en ole peruskoulun jälkeen saavuttanut mitään. En enää halua nähdä niitäkään. Kaikki on vain niin helvetin ylivoimaista. Katselen päivät ikkunasta kun muut menee töihin, harrastuksiin ja kemuihin. Itse en meinaa jaksaa edes kaupassa käydä tai viedä roskia vaan nekin jo homehtuu sisälle. Olen pahasti jumissa ja koulun mahdollinen jatkaminen tuntuu mahdottomalta jaksamattomuuden ja jännityksen takia. Ihmissuhteiden luominen on yhtä tuskaa puhumattakaan niiden ylläpidosta; ne kuihtuvat kuin ruusut kuten minäkin. Joka päivä odotan jonkinlaista ihmeparannusta että ongelmani katoaisivat. Kaikki pitävät minua saamattomana luuserina ja hokevat "hanki ammatti, työ ja vaimo".

      Tämmöistä hyvin negatiivistä avautumista

    • not_dead_yet

      Olen herkkä ihminen ja suorastaan liikutuin kun luin kaikkien teidän kirjoituksianne sosiaalisista peloista ja sen kanssa kamppailemisesta. Ei ole hyvä asia, että siitä kärsii, mutta helpottavaa kuitenkin tiedostaa, ettei ole yksin. Arkielämässä tämän vaivan kanssa tuntee olevansa yksin ja kaikki muut vaikuttaa niiltä ns. "normaaleilta". Tämä ajatus tietenkin vain ruokkii pelkoja lisää ja tulee se tunne kuin ei edistyisi koskaan elämässään eikä anna kaikkea sitä, mihin olisi kykyjä tai mahdollisuuksia. Koska ei uskalla.
      Itse ainakin pelkään sekä onnistumista, että epäonnistumista. Kummastakin saa mielestäni liikaa huomiota, enkä halua sitä.

      Olen 22-vuotias nainen ja menossa amiksen loppusuoraa myös, mutta voitte arvata kuinka minua jännittää astua työelämään tämän pelon kanssa. Terapeutti ei tunnu ymmärtävän vaan selittää kuinka yleisiä tämän kaltaiset ongelmat ovat. Ikään kuin se olisi ongelmalleni ratkaisu, että se on luonnollista jännittää.
      Silti odotan vain, että muut tekisivät puolestani ratkaisuja, sillä itse en uskalla liikahtaa mihinkään suuntaan.

      Nuorempana kärsin tämän oireiston pahimmat vaiheet ja välissä se on hellittänyt, mutta rippeet ovat yhä. Miltei olen alkanut ajattelemaan, että tämä kuuluu osaksi luonnettani. Valikoin puhumiseni sen mukaan, millainen seura minua ympäröi (joskin on ihmeellistä, jos ylipäätään olen seurassa ikäisteni parissa), en uskalla siis puhua millaisessa ympäristössä tahansa. En uskalla myöskään avata sisintäni, kuten kertoa joitakin asioita itsestäni. Ne voivat olla pieniäkin asioita, kuten harrastukset ja mielenkiinnot tms. Pelkään, että minut hylätään näiden asioiden vuoksi kerrankin kun olen löytänyt seuraa. Olen vähän väsynyt yrittämään.

      Haluaisin ystäviä, mutta toisaalta taas en kun tiedän mitä ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen vaaditaan. En ole sen sortin ihminen, että jaksaisin aina lähteä joka paikkaan, en nauti leffateattereissa käynneistä (liikaa ihmisiä), välillä pidän vain istuskelusta koneen ääressä kahvikupin kanssa ja pohdiskelen kaikenlaisia asioita.
      Olen alkanut tottua ajatukseen, että olen yksin.

    • 30+ n.

      Minä olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta yläasteelta lähtien. Sen vuoksi olen elänyt hyvin yksinäistä elämää. Koulut jäi aikoinaan kesken pelkojeni vuoksi. En uskaltanut liikkua missään, pelkäsin kadullakin liikkuessa vastaantulijoita. Jos kävin jossain mietin jo etukäteen mitä teitä pitkin menisin jottei vastaantulijoita olisi paljoa. Kaupassa tai kioskissa käynti oli helvettiä. Kassaa lähestyessä meinasin kuolla.. Yhtään ystävää ei tietysti ollut/ole. Mietin itsemurhaa päivittäin eikä minulla ole muuta tulevaisuuden suunnitelmaa kuin olla yksin kotona. Hain lääkäriltä vuosia sitten apua ja tilanteeni on kohentunut jonkin verran. Lääkkeet ja "siedätyshoito" ovat auttaneet minua mutta sos.tilanteidenpelko rajoittaa vielä elämääni merkittävästi. En tiedä paranenko koskaan. Tämä sairaus on helvettiä koska se eristää sairaan muista ihmisistä. Ja yksinäisyys sairastuttaa lisää.

      • 30+ n.

        Lisään vielä.. Minun mielestä yhteydenpidon meidän "pelokkaiden" kesken voisi aloittaa sillä että sovittaisiin joku chat missä tavata. Siellä voisi sitten nimettöminä kertoa kuulumiset ja voinnit. Ja sitä kautta sitten voisi niitä yhteystietoja halutessa vaihtaa. Olisi paljon turvallisempi keino saada yhteys. Netissä liikkuu monenlaista huijaria myös, ei ole kovin hyvä idea täällä tietojaan julkaista.


    • hupsiss

      Hmmm...arvostakaa ja kunnioittakaa itseänne ja hakekaa hoitoa.
      En muista miten se nyt menee,mutta mikäli sairaus sitä vaatii Kela korvaa ison osan lääkkeiden hinnasta. Itse maksan kalliista lääkkeistä muutaman euron, kun minulle on myönnetty täyskorvattavuus.

      Minulla on vuosikausia ollut erinäköisiä masennus- ja mielialadiagnooseja.
      Kymmenen vuoden lääkärissä juoksemisen ja lääkekokeilujen jälkeen minut tutkittiin kunnolla kun romahdin lopullisesti. Diagnoosina oli tällöin psykoottinen masennus. Tähän syvään masennustilaan minut oli tutkijan mukaan ajanut sosiaalisten tilanteiden pelko, joka aiheuttaa ahdistusta ja masennusta.

      Kun pelot rajoittavat elämää niin ettei pysty toimimaan haluamallansa tavalla, sitä tuntuu että elää vaan haaveissa.

    • tiedetään

      Niin hurjaa lukea noita juttuja.. itsellä oli samoja pelkoja lukioaikani, ihmettelen että pääsin koko lukiosta lakin ansainneena pois! Pelkäsin puheita, koulun ruokalassa käyntiä yksin, parin kaverin kanssa uskalsin mutta kaikki yksin tekemiset lukiossa oli aivan kamalia. En ole koskaan ollut hirveän sosiaalinen ja kaverit joita minulla on ollut kouluaikoina ovatkin melkein kaikki unohtuneet koulun jälkeen, syytän itseäni enhän koskaan ota heihin yhteyttä tai jos otan niin en osaa olla tarpeeksi sosiaalinen että minua jaksaisi nähdä, näin oletan ainakin... töihin olen silti päässyt mutta sielläkin jännitin aluksi älyttömän paljon työkavereihin tutustumista. Sain kutsuja työporukan illanviettoihin mutta jouduin perumaan ne koska yksinkertaisesti jännitin aivan liian paljon sinne menemistä. Yhtenä päivänä päätin silti kohdata pelkoni ja menin viettämään iltaa työporukan kanssa, tiesin että siellä minusta kyseltäisiin asioita ja monet uudet ihmiset olisivat ympärilläni (ahdistavaa...) ja sitä se olikin. Pystyin vastaamaan kysymyksiin mutta olin aivan liian jännittynyt aloittamaan mitään keskusteluja, olinkin häiritsevän hiljainen ja keskityin vain juomiseen... ärsyttävää!! en saa sanaa suustani ja olen huomaamaton kuin jokin haamu, en haluaisi olla sellainen mutta jänittää vaan niin hulluna.. Syksyllä pitäisi lähteä taas kouluun, pelkään jo etukäteen siellä tulevia haasteita, ei oo helppoa!

      • Hupsiss

        Sama homma täällä, pitäis taasen aloittaa koulu mutta pelottaa että menee taas mönkään, jo etukäteen. Tässä sitten elellään pari kuukautta taas kauhussa tulevaa ajatellen:/

        Lukiossa jäi kursseja kesken kun olisi pitänyt pitää esitelmiä, kouluruokalassa kävin varmaan alle 10 kertaa.. Korkeakoulussa oli lääkärisetä sitten määrännyt lääkitystä. Rauhoittavissa lääkkeissä hulluna vapisten, sydän kurkussa, sain esitelmiä pidettyä.
        Mitään muistikuvia ei näistä kummemmin ollut jälkeenpäin, niin "aineissa" oltiin...


    • -

      JUu aika jännä et muillaki on tällänen ongelma. En olis ikinä uskonu. Itse olen ihan toivoton ja sen takia en varmaan ikinä pysty muuttamaan pois kotoa tai opiskelemaan kunnolla.Itsellä on aivan sama ku ylemmällä^^ kirjottajalle, siis ihan täysin tutulta kuulostaa. Ei tää varmaan ikinä tuu helppaa, ku tilanne on tosiaan niin paha etten voi kohta enää mennä bussilla ku jännittää niin paljon nousta siihen, ja tyyliin koulussa nimenhuudossaki pulssit korkeemmalla ku lenkillä intervalleja tehdessä... xD No kyllä se tästä varmaan tsemii vaan kaikille, ku painii tän ongelman kans. :D

    • ,

      Siis onko olemassa mitään mahdollisuutta parantua tästä? En usko että ainakaan omalla kohdalla lääkkeistä olisi juurikaan apua. Toinen vaihtoehto on vaan siedätys, mutta ei ole tähän asti ainakaan auttanut, sillä olen yrittänyt mahdollisimman rohkeasti mennä tilanteisiin, josta seurauksena aina vain jäätävä jännitys ja sitten tietenkin se on äärimmäisen kiusallista ja lopputulos ei todellakaan ole millään muotoa eheyttävä vaan päinvastoin ajettelee " et ei enää ikinä uudestaan" ja itseluottamus senkun vaan laskee.

    • Elävä Kuollut

      Minulla siedätys ei ole toiminut pitemmällä ajalla. Itsetunto ja itsevarmuus ovat kasvaneet joksikin aikaa kun olen pakosta joutunut välillä sopeutumaan muiden sekaan. Olen töissä ja opiskelun saralla välillä pärjännytkin ihan hyvin muiden kanssa ja jutellut ym. mutta vapaa ajalla jännitys on edelleen ollut pinnassa enemmän ja vähemmän. En osaa olla ihmisten kanssa, vaivaannun kun ihmiset pyytää lähtemään johonkin, heti ajattelen että mitä minä siellä teen? olen oma sulkeutunut, hiljainen ja sulkeutunut itseni? oikea tylsä tyyppi.

      Jännitän koko ajan, jopa kotonani mietin kuuleeko naapurini kun puhun puhelimeen ym. kadulla kävellessä, kaupassa, rautatie asemalla, koulussa, töissä ihan joka paikassa. Punastun helposti ja pyrin katsomaan pois päin ihmisistä. Joskus saan kohtauksia ilman ulkopuolista ärsykettä tai sitten sen kanssa. Silloin minun on pakko paeta paikalta. Jos esim. kävelen ulkona vahdin jokaista asiaa itsessäni, joka syö kaiken energian.

      Lääkäreille olen kertonut näistä ongelmista monesti, mutta ne vaan tyrkyttää niitä SSRI-lääkkeitä joita olen kokeillut 4 kertaa ilman hyötyä. Pitäisi saada jotain rauhoittavia jos ne auttaisi.

      • Teki jo mieli

        kokeilla, kun moni täällä kehunut, mutta enpä taidakaan.

        http://yle.fi/akuutti/arkisto2004/051004_b.htm

        "kaikki SSRI-lääkkeet vievät seksihalut. Tämä haitta ei ole ohimenevä vaan vaivaa koko lääkehoidon ajan."

        Minä olen joskus turhankin puhelias, kun käytän alkoholia, mutta se taas estää autolla ajon, eikä moneen paikkaan muutenkaan voi mennä päihtyneenä. Seksihalut vie alkoholikin helposti. Useimmat lääkkeet väsyttää, joten nekään ei käy. Opiaattipohjaisia taas ei helpolla määrätä...


    • elavalle kuolleelle

      Pyydä lääkäriltä semmosta lääkettä kuin Xanor. Auttaa 100% varmasti ja vaikutus alkaa parhaimmillaan puolentunnin sisällä pillerin otosta, ja kestää noin viitisen tuntia. Mulla samanlaisia oireita kuin sinulla ja xanor poistaa nuo kaikki ja tekee itsevarman olon.

    • jjppp

      Bentsot ym. rauhottavat poistavat taatusti oireet mutta ajavat varmaan koukkuun.

      huihui..Xanor luokitellaan muuten ruotsissa huumeeksi.

    • Elävä Kuollut vieläk

      Nyt lähti viides SSRI-Lääke Sertralin kokeiluun eikä olo ole sen kummempi kuin ennenkään. Maha on ollut 4vk ajan aloittamisesta asti sekaisin. Terapioissa olen juossut muttei ne voi poistaa lapsuudessa ja murrosiässä ollutta kiusaamista ja yrjäytymistä. Jo silloin 13v rupesin varastamaan alkoholia ja tupakkaa. Ne olivat lohtunit tuolloin. 16V muuttaesani huomasin olevani yksin ja ongelmissa ihmissuhteita muodostaessa. Ihmettelin itsekkin kun jotkut tytöt tulivat ehdottelemaan kaiken näköistä, silloinkin lähdin kieltäen posket punaisena pois paikalta. Ei mikään ihme etten ole koskaan seurustellut. Olen niin arka ja pystyn esim. kaupassa hoitamaan sen välttämättömän. Jos esim joku sukulainen tulee käymään käyn tervehtimässä ja juttelemassa sen välttämättömän, jonka jälkeen pakenen paikalta. Entiset ystävät ovat hylänneet minut. minulla ei ole kuin vanhempani ja siskoni plus yksi ystävä.

      Kysyn vai että mitä vittua mä vielä teen täällä? Nytkin olen kännissä kun en jaksa tätä elämää. Aion varmaan taas jo kolmannen kerran lopettaa lääkityksen omin päin kun en koe siitä olevan mitään hyötyä. Älkää käsittäkö niin että jättäisin lääkkeet aina kesken, viimeksi söin cipralexia 20mg/pv annoksella 6kk ja teho vain hiljeni niin kuin aina minulla.

      • Onkohan teille

        heteroille vastakkaiseen sukupuoleen tutustuminen vielä vaikeampaa, kuin minulle bi-miehenä toisiin miehiin, tuntuu sille. Itse olen ajatellut, että täysheterona olisi paljon helpompaa.
        Toivottavasti et tykkää pahaa tälläisestä viestistä. En ole huomannut yhtään bi- tai homohenkilöä täällä keskustelemassa.

        Minäkin olen halunnut perheen ja lapsia, mutta naisiin tutustuminen tuntuu paljon vaikeammalta ja toisaalta pelkää, että jos sittenkin haluaisi olla enemmän miehen kanssa. Ero ja lasten menettäminen olisi pahinta.
        Seksiseuraa saa melko helposti, jos haluaa, mutta niiden oikeasti kiinnostavien kanssa ei uskalla mennä juttelemaan. Onkohan kenelläkään muulla tälläistä ongelmaa?

        Sinulle toivon rohkeutta mennä naisten kanssa juttusille, ettei myöhemmin tarvitse katua, tuskinpa heitä niin paljon tarvitsee pelätä.


    • Kokeilkaa ihmeessä!

      Sos.fobioista kärsivät- pyytäkää ihmeessä lääkäriltänne kokeiltavaksi lääkettä nimeltä Lamictal. On varsinaisesti epilepsialääke, mutta sitä voidaan käyttää myös masennuksen ja sos.tilanteiden pelon hoidossa.

    • Toivotontapauss

      Hei, kiitos kaikille vastauksista. Oli hienoa huomata tämä ketju nyt etusivulla, kun yli vuosi sitten tämän aloitin.
      Tulen vähän nolona tänne kirjoittamaan tilanteestani uudestaan.. Tämän reilun vuoden aikana ei tilanteessani ole tapahtunut muutosta, en ole hakenut apua enkä töitä. Nyt elämässäni tapahtuu kuitenkin suuria muutoksia. Vanhempien patistuksesta johtuen jouduin muuttamaan heidän luontaan pois. Muutin juuri vieraalle paikkakunnalle ja kirjauduin työkkärin listoille. Olin tämän muuton alussa innoissani, ajattelin että saan vihdoin elämäni hallintaan. Koska nyt on vuokra ja laskut maksettavana, on minun pakko hakea töitä.
      Muuton aikana jouduin hoitelemaan puhelinsoittoja, kela asioita ym ja olin innoissani että pystyin siihen. Soitotkaan ei tuntuneet niin vaikealta kun olin pelännyt. Mutta nyt olen taas vaipunut epätoivoon ja mietin itsemurhaakin koko ajan. En kuitenkaan sitä pystyisi tekemään, vaikka ajatuksella leikittelenkin. Olen vaan niin epätoivoinen ja masentunut että en ymmärrä miten tästä voisin koskaan selvitä.
      Nämä työkkäri käynnit ovat ihan hirveitä, työvoimaneuvoja haukkui minut pystyyn ja tahtoo minun menevän typerille kursseille tai opiskelemaan, koska työllistymis mahdollisuuteni ovat mitättömät. Ensi viikolla olisi taas aika sinne, mutta en ole hakenut töitä.. Mitä ihmettä minä siellä sanon.. Siellä on kuitenkin käytävä koska rahantuloni on riippuvaista siitä että olen työttömänä työnhakijana.
      Nyt minun on oikeasti pakko hakea apua. Mutta miten? Miel.terv. toimistolle ei ilmeisesti voi vaan marssia, ensin pitää ilmeisesti varata aika puhelimella terveyskeskukseen? Mitä minä sanon puhelimessa kun kysytään mitä ajanvaraukseni koskee? Joudunko ensin normaali lääkärin puheille? Hänkö lähettää sitten muualle vai miten ne asiat menevät? En todellakaan tiedä miten saan aikaiseksi soitettua. Täytyy vain yrittää.
      Päivittäin netissä alan kirjoittamaan avoimia hakemuksia firmoille, mutta aina kun pääsen kohtaan "koulutus" ja "työkokemus" suljen sivun ja luovutan. Miten minä voisin saada töitä ilman kokemusta ja koulutusta. Mitä ihmettä minä sanoisin haastattelussa siitä että olen ollut viimeiset vuodet kotona tekemättä mitään. Voinko kirjoittaa koulutus kohtaan tuon ammatin johon opiskelin vaikka en valmistunutkaan? Minulla kuitenkin on todistus ja valmistuminen oli vain muutamien kurssien päässä.
      Kertokaa kohtalotoverit, miten te olette hakeneet töitä ja selvinneet haastattelusta?

    • eryytiuiortyry

      Miksi et tee loppuun tuota koulutusta joka on vain vähän vaille valmis?

      Ja terveyskeskuslääkäri voi antaa lähetteen psykiatrille, siis erikoislääkärille...
      Jos samalla kun muutit muuttui myös pysyvä asuinpaikkasi (siis teitkö pysyvän, etkä väliaikaisen osoitteenmuutos-ilmoituksen maistraattiin) asuinkuntasi mielenterveystoimiston palvelut kuuluvat sinulle, en tiedä tarvitseeko sinne lähetteen, sitä sun kannattaisi ehkä kysyä suoraan sieltä mtt:stä.
      (Jos osoitteenmuutos on ilmoitettu väliaikaiseksi, oikea osoite olisi sen kunnan terveykeskus ja/tai mtt, josta muutit pois. Mulla on tällainen tilanne, asun opiskelun takia Oulussa mutta saan perusterveydenhuollon kotikunnastani.)

    • .....?

      Mul on kans sosiaalisten tilanteiden pelko. Oon lukios kolmannel vuodel, ja viime lukuvuonna sain vain muutaman jakson suoritettua loppuun tän helvetin pelon takia. Joten nyt valmistuminen lykkääntyy joko syksyksi tai vasta ens kesäksi. Jos aion valmistuu syksyl, nii mun pitäs tenttiä monia kursseja, ja sekin on vaikeeta kun en tiedä miten pitää toimia et saa luvan tenttimiseen, opettajille puhuminenki on kauheeta. Siis mua jännittää ihan kaikki; nimenhuudotki on ihan hirveitä, käytävil on kauheet kävellä yksin ku tuntuu et kaikki katsoo ja pitää ihan outona, esitelmät pelottaa ja on noloa, ku valitaan ryhmät ryhmätöihin, niin mua ei pyydetä mihinkään mukaan ja sit ope kysyy kenen kans mä oon ja oon vaa sillee et "en tiiä" Pitäs mun uskaltaa ite kysyy johonki mukaan mutta en voi! mua pelottaa liikaa. Ja jos joudun jossai kahvios odottelee tunnin alkua, nii se on ihan kauheeta ku tuntuu et kaikki kyylää siel kokoajan ja ei pääse mihinkään "piiloon". Sen takia yritän valita kurssit sillee et en joudu odottelee kahvios niiden alkuu. Olen jo nyt nähnyt painajaisia koulust ja en oo saanut unta, kun jännittää kouluun meno, joka on vain parin viikon päässä. Haluaisin siksi valmistua jo syksyl, et ei tarvis enää tuolla olla pidempään, ja ku mun ainut kaveri valmistuu syksyl nii sit jäisin ihan yksin loppuajaksi kouluun ja en kestäis sitä. ei helvetti, mä oon ihan toivoton. pitäs varmaa hakee apuu tai tappaa itteni mut en uskalla edes hakea apua, entiiä mistä saisin sitä ja johonki terveyskeskukseen soittoki ois vaikeet. Mut siis oikeest, en mä tuu pärjään elämäs jos en pysty kommunikoimaan ihmisten kanssa. se on vaa fakta. Mut miten tähän voi muka edes saada apua? onko ainut vaihtoehto lääkkeet? tai joku terapia? haluisin vaa päästä tästä eroon nii ei tarvis murehtia tuollaisia normaaleja ryhmätöitä, nimenhuutoja sun muita juttuja, joita ei yleensä jännitetä ollenkaan. :( tää pelko kyl todellaki pilaa elämän.

    • toivotonnnn

      Sain vihdoinkin soitettua sinne terv. keskukseen,, Ajanvaraus soittoaika loppuu klo 9.00 ja minä soitin 08.58 :D Salaa toivoin ettei siellä kukaan vastaisi.. Luulin että puhelun jälkeen oloni olisi helpottunut, mutta sen sijaan iskikin hirveä ahdistus ja katumus. Jotenkin pelkään hirveästi leimautuvani hulluksi.
      Kaipailisin apua siihen lääkäri käyntiin, kuinka esitän asiani niin että minut otetaan vakavissaan ja saan todella apua ongelmaani, mutta ei kuitenkaan pidetä niin sekopaanä että suljetulle joutuisi.. heh.. Pelkään todella paljon sitä että nyt kun olen vihdoin vuosien jälkeen hakenut apua, niin lääkäri olisi joku idiootti joka ei ymmärrä minua ja avunsaantini tyssäisi siihen.
      Harmi kun en aikaa saanut ennen seuraavaa pakollista työkkärikäyntiä, en tiedä miten kestän niitä käyntejä enää :( Viimeksikin iski hirveä paniikkikohtaus.

    • hope_

      Hyvä kun soitit. :) Joko olet käynyt lääkärillä ja jos, niin miten meni?

      Ei ne leimaa siellä sinua hulluksi. Itse kävin 6-7 v. sitten työterveyslääkärillä samanlaisten ongelmien vuoksi ja voin vakuuttaa, että lääkärit ovat kyllä nähneet monia sosiaalisista peloista kärsiviä, eivätkä pidä sitä mitenkään "outona". Itse pidin kyllä ja taisin mainitakin sen (etten ole normaali ja että toivoisin VAIN olevani normaali), johon lääkäri vähän naurahti, mutta hyväntahtoisesti. :) Pääsin siitä sitten psykiatrille ja sain SSRI-lääkkeet, joita käytin jonkin aikaa. Ne ei auttaneet mun kohdalla. Myöhemmin sain avun ihan beetasalpaajista, mut mun jännitys/ahdistus oli enemmänkin fyysistä; eli rohkeus periaatteessa löytyi, mut toimintakyky vaan petti sillon tällön ja niihin aikoihin useammin, et arkipäiväisten asioiden hoito tuli vaikeaksi/lähes mahdottomaksi, vaikka töissä kävin kyllä kokoajan.

      En kärsi itse enää pelosta, mutta jännitän kyllä tiettyjä tilanteita, mutta se ei oo enää hallitsematonta. Eli halusin tuoda tällaisenkin esimerkin esiin, että peloista voi päästä:) vaikka se meinasi lamaannuttaa minutkin työtä lukuun ottamatta neljän seinän sisälle jossain vaiheessa elämääni. Minulla ei kylläkään ole noin vaikeita kokemuksia, niinkuin monilla oli. :(

      Mutta uskon ja haluaisin kaikille valaa uskoa, että jokainen voi kyllä päästä sinuiksi pelkonsa kanssa (ei siitä tietysti takeita ole, mutta ei ole olemassa "toivotonta" tapausta); ei sitä ehkä täysin voita, mutta sen hallitsee ja joistain aiemmin pelkoa tuottaneista asioista voi myöhemmin nauttiakin. Mutta aikaa/työtähän se vaatii. En usko myöskään siihen, että väkisin vaikeisiin tilanteisiin meneminen yleensä auttaa (sehän monesti pahentaa pelkoja), mut tärkeää on, et on joku ihminen, jolle voi puhua noista. Se voi lääkäri, ystävä ja/tai vertaistuki (kuten tuolla ylempänä ehdoteltiin, jonka uskoisin auttavan tod.paljon). Koska silloin näkee, et muilla on ihan samoja ongelmia, he ovat normaaleita ihmisiä ja tällaisten ihmisten seurassa voi olla oma pelkäävä/jännittävä itsensä ilman häpeää. Siitä seurasta on hyvä ponnistaa vähän haastavammille areenoille. ;)

      Tsemppiä

    • Goodluck

      Itsekkin kärsin samoista ongelmista, koulussa pyörryin esitelmää pitäessä, pulssi nousi, ruumiin läpi kulki jännitys joka siirtyi päähän ja sitten pyörryin. Onneksi sain sovittua opettajan kans, että pidän esitelmän vain hänelle.

      Itselläni pelot/ahdistukset eivät ole ihan tälläistä mitä monet ovat kirjoittaneet. Pystyn puhumaan kahden kesken todella hyvin ilman mitään pelkoa, mutta ryhmässä pulssi meinaa nousta todella korkealla. Hyviä kavereitakin löytyy useampikin, joka on minusta todella tärkeä, jos haluaa voittaa pelkonsa jossa olen puolittain onnistunutkin juurikin hyvien ystävien avulla ja harrastan jalkapalloa nii tämäkin ruokki hyvin pelkotilaani. Kun kestää sen ensimmäiset 5minuuttia nii huomaa pulssin tasaantuvan ja kehon normaalisointuvan. :)

      Tärkeintä on luoda helpoilla asiolla itseluottamusta/positiivisuutta itseensä ja sitä kautta kehittää itseään, tämän ansiosta pystyin hakemaan kouluunki ja suorittaa haastatteluita ja ryhmätöitä. Kaikki me löydetään jotain positiivista itsestämme :)

      Toivottavasti jokainen saisi voitettua itsensä ja pystyisi elämään täysillä!

      Terv; mies 22vee

    • Pelotvoitettu

      Kovin on surullista luettavaa!! Itselläni on ollut nuorempana sosiaalisten tilanteiden pelko diagnoosi. Pelot yltyivät niin pahoiksi, että en kadulla enää uskaltanut kävellä, jos joku tuli vastaan. Elämän piiri alkoi rajoittumaan melkein olemattomiin.

      Otin yhteyttä opiskeluterveydenhoitoon ja pääsin ensin muistaakseni psykiatrin vastaanotolle ja sitä kautta psykologille ja terapiaan. Terapiaa kesti kolme vuotta ja se auttoi jonkin verran. Mutta ei sitä kukaan ulkopuolinen pysty sinua parantamaan, jollei sosiaalisista peloista kärsivä itse halua parantua. Tällä en tarkoita mitään "ota itsestäsi niskasta kiinni" löpinää, koska sillä tavoin ei itse auta, että moittii itseään. Sosiaalisista tilanteista kärsivän on ajateltava uudella tavalla ja yritettävä keskittyä omiin juttuihin ja itselle tärkeisiin asioihin. Ei kuitenkaan vain omissa nurkissa vaan pikku hiljaa on mentävä ihmisten ilmoille. Askel askeleelta se tulee helpommaksi, vaikka aluksi sitä ei millään uskoisi todeksi.

      Peloista kärsivät usein ajattelevat olevansa erilaisia kuin muut ja se voi pitääkin paikkansa jossakin määrin. Mutta mitä väliä sillä on? Ei kai kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia. Karmea maailma, jos näin olisi. Itse olen edelleen sosiaaliset pelot voitettuani erilainen ja joidenkin mielestä varmaan "outo". Olen usein hiljainen, koska en jaksa millään puhua joutavista pinnallisia asioista ja muut ajattelee varmaan, olenko tyhmä tai jotain vastaavaa. Minua se ei kuitenkaan liikuta enää pätkääkään, mitä muut ajattelee. Olen mitä olen.

      Nykyisin olen työelämässä ja vielä palvelualalla, mikä on suorastaan käsittämätön saavutus alkutilanteeseni verrattuna. Mutta saan usein myönteistä palautetta asiakkailta, jotka ovat todenneet, että olen osannut kuunnella heitä ja he ovat saaneet uskoutua minulle muistakin asioista kuin asiakassuhteeseen liittyen. Minulla on kokemusteni myötä erittäin hyvä kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja kuuntelutaidot ovat paremmat kuin puhelahjat. Työssäni molemmista taidoista on suunnaton apu ihmisille.

      Olen erilainen kuin muut ja onneksi näin on. Edelleen voin joissakin tilanteissa arkailla ja joidenkin tietyn tyyppisten ihmisten kohtaaminen on vaikeampaa kuin toisten. Olen kuitenkin huomannut, että herkkien ja empaattisten ihmisten kanssa tulen erittäin hyvin juttuun ja minusta tuntuu, että monella heistäkin on ollut vastaavia ongelmia sosiaalisissa tilanteissa. Tällainen samatapainen elämänkokemus voi siis myös yhdistää ihmisiä.

      Persoonallisuuksien erilaisuus on rikkaus elämässä!!

    • Sos.fobia

      Olen 22-vuotias mies jolla on myös tämä sama ongelma ja itse koen että vakava sellanen. Tuntuu ettei tähän mikään auta ja tekis mieli vaan luovuttaa. En enää jaksaisi hakea itselleni mitään apua jos olen jo kokeillut jotakin hoitomuotoa eikä se ole auttanut. Mulla ei auta edes toi itsensä psyykkaaminen. Niin vakava ongelma mulla on. Siksi en ole ollut koulussa muutamaan vuoteen enkä halua mennä työkkäriin ja hakea töitä koska pelkään liian paljon. En usko että mulla on enää edes mahdollisuuksia saada töitä näin monen vuoden piileskelyn jälkeen. Muutenki kaikki menee päin helvettiä. Olen varmaan kohta täys erakko.

      • Entinen sos.foobikko

        Kaikilla on toivoa, vaikka tilanne olisi nyt paha! Itse olen ollut pahan pelon kourissa, mutta pienin askelin olen päässyt eteenpäin ja nyt elämä näyttää melko valoisalta. Kunhan kestin sitä, että ne edistysaskeleet oli tosiaan pieniä, niin pikkuhiljaa elämä alkoi tuntua paremmalta. Tie jatkuu edelleen, ei elämä helppoa ole, mutta helpompaa.


      • Kuinka monta

        vuotta "piileskelyä" 22-vuotiaalla voi olla takana, tietenkin saat töitä, kun jaksat yrittää. Jos et saisi, niin ainakaan ei tarvitse syyttää itseäsi.

        Minunkin teki mieli luovuttaa ikäisenäsi ja pieneltä kotipaikkakunnalta en halunnut hakea töitä, joten uskaltauduin hakemaan kauempaa ja se kannatti.
        Minulla on ollut nyt kaksi pitempiaikaista työpaikkaa ja molemmista jäin työttömäksi, kun pistettiin paljon porukkaa pois. Nyt pitäisi taas hakea töitä, kun olen tarkoituksella pitänyt vapaata. Jos ei tärppää, niin aina sitä jotenkin selviää.

        Pakkohan sinun on työkkäriin mennä, miten muuten selviät rahallisesti. Rohkeasti vaan.


    • ykskans

      Huh :'| sainpa äsken soitettua ja varattua ajan sosiaalistentilanteidenpalon takia, joka aiheuttaa kauhean ahdistuksen. Oli kyllä vaikea soittaa, tai ei se nyt niin vaikeaa ollut mutta kauhee hiki tuli. Muutaman päivän päästä sitten sinne selittämään ja saamaan ehkä apua, ainakin niin toivon..

    • toivotonnnnnnnn

      Hei olen nyt saanut lääkityksen tähän; citalopramin. Mutta eikö se ole lähinnä paniikkihöiriöön vai auttaako se myös sosiaaliseen pelkoon? Kun paniikkikohtauksia saan kyllä, mutta lähinnä vain sosiaalisissa tilanteissa..

      Sain myös ajan psykiatrille.. Osaako joku kertoa mitä siellä tapahtuu kun ensimmäinen käynti on edessä? Jännittää hirveästi sinne meno. Tekis mieli turvautua rauhoittavaan sinne mentäessä mutta kolmiolääke kun on ja sinne pitäis mennä autolla :/

      • Ei kai sen takia

        ole kokonaan kielletty ajamasta autolla? Minulla oli joskus kolmio-nuhalääkettä, eikä siitä ainakaan ollut mitään haittaa. Kokeile jossain rauhallisella paikalla ajamista, ellei ole kokonaan kielletty.


    • Sos.fobia

      Psykiatrille menoa ei tarvitse pelätä. Itse olen jo tottunut siihen. Vaan en koe että saan riittävän hyvää apua ongelmaani eikä lääkekään joka mul oli auttanu joten lopetin sen. Nyt harkitsen hypnoositerapiaan hakeutumista. En vaan uskalla soittaa sinne eikä tää juttu etene mihinkään :S.

    • hipsuhillevi

      http://koti.mbnet.fi/~raijae/
      Vasemmassa reunassa kirjeenvaihto.

      Ehdottaisin aloittajalle ja muillekin kirjeenvaihtoa, ja sitä kautta tutustumista ihmisiin. Jospa se auttaisi eteenpäin. Eihän siinä voi mitään menettääkään.

    • A_H

      Mutta niin se vaan on, että tarvitaan vähän itsevarmuutta selviämään tuosta ongelmasta. Missä ei auta muu kuin tehdä asioita, jota kautta saa onnistumisia... Valitettavasti, ei tule päivää jolloin vain heräisi ja tsädääm kaikki on hyvin, olo energinen ja voittamaton.. Pitää vaan alottaa itselleen helpoista jutuista ja kokeilla pikku hiljaa vaikeampia.

      Itseänikin on jännittänyt kauppaan meneminen muut sos.tilanteet aivan kamalasti. kun olin senkanssa noin vuoden ollut hommasin apua ja sain lääkkeet sekä psykiatrilla aloin käymään viikottain. Nyt aikaa on mennyt vuosi ja nykyyään pelottavia tilaneita minulle ovat vaan esiintyminen (esitelmät koulussa tms) ja juhlat tai kylässä käyminen jossa pitää kahvia ja kakkua syödä tai ruokaa (koska pelkään että käteni alkavat täristä niin etten saa ruokaa suuhuni ja joudun jättämään ison kasan ruokaa lautaselle, niinkin on käynyt :D)..

    • JuhaniK

      Hienoa lukea, että toisillakin on samoja jännitysjuttuja.
      Nyt viimein menin erikoislääkärille.kun masennus ja ahditus saavutti lakipisteen. ja sain Lamictal / Ketipiron lääkityksen. Nyt maaima näyttää huomattavasti seesteisemmältä.
      Harmittaa vain etten mennyt asiantuntijalle aikaisemmin . Käytin työpaikkalääkärin määräämiä busbar/diapam lääkitystä 15v, eikä niistä saanut oikeastaan minkäänlaista apua.
      Tsempiä vaan kaikille kohtalontovereille.

    • tulipapitkävuodatus

      mulla on samaa vaivaa, oon nainen ja täytän kohta 23 vuotta. Lopetin koulun yläasteella kun tää sosiaalinen fobia paheni ja iski masennus. Menin "tarkkikselle"(pienryhmään) ja tunsin että pärjäsin siellä paremmin kun kukaan ei katsonut pahasti ja kaikilla oli omia ongelmia niin ei kukaan kiusannut.
      15-vuotiaana kävin vuoden ammattikoulua mutta lopetin kesken kun ahdistus valtasi taas joka päivän (sain kyllä lääkityksen jo 14 -vuotiaana ja vähän terapiaa) Vuodet 15-19 oli pahimpia kun olin aivan tyhjän päällä ja eristäytyminen vaan lisäs ramppikuumetta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Lääkitys muutettiin vahvaksi ja olin ihan vetämätön ja hävetti kun en osannut mennä eteenpäin elämässä. Asun kyllä edelleenkin kotona. Olin väsynyt kokoajan ja nukuin joskus klo 12 asti ja päivisin katsoin telkkaa ja olin koneella. Tää "välivuosi" kesti 4 vuotta!
      19-vuotiaana päätin ottaa itsestäni kiinni ja ilmoittauduin aikuislukioon. Siellä oli ihan MIELETTÖMÄN rankkaa, ei opiskelun takia vaan sosiaalisissa tilanteissa. Ikinä en ole saanut sellaisia ahdistuskohtauksia kuin siellä ja aloin mm. punastelemaan ja vapisemaan ja se lisäs häpeää. Koulu meni kyllä erittäin hyvin kun päätin ottaa itsestäni niskasta kiinni ja viedä jonkun läpi edes väkisin. Joka päivä jännitti hirveesti ajaa sinne koululle ja piti yrittää keskittyä vaikka pelotti. Onneksi sentään päivät oli lyhyitä. Voitin pelkoni ja nyt kolmen vuoden jälkeen saan lakin nyt kesällä! En olis ikinä uskonut pärjääväni lukiossa mutta väärässä olin.
      Nyt on taas sama tilanne. Töitä pitäisi ehkä saada mutta se on seuraava ahdistuksen kohde. Soittaminen jännittää kauheesti samoin työhaastattelut. En ole ikinä edes ollut työelämässä. Nyt on taas vähän sama tilanne kun siinä 15 kesäsenä et jäänkö taas laakereilleen. Mut ei saa luovuttaa. Vanhemmat ei patista mihinkään kun on aina ollut vähän yksinäinen susi ja kaikki on mennyt aina vaikeimman kautta.
      Nyt yritän elää niin että elämä ei alkais kyllästyttää ja en jäis sängyn pohjalle. Liikunta on tosi tärkeää. Mua välillä väsyttää ihan helkkaristi kun on niin vahvat tropit mutta silti yrittän liikkua reipasta liikuntaa ainakin 2 tuntia päivässä (mm. koiran kanssa) Liikun luonnossa, pyöräilen, piirrän ja joskus tuppaan jäämään koneen ääreen mut oon huomannut et se masentaa joten välillä on lähdettävä tekemään jotain muuta.
      Silti takaraivossa on tunne että ei näin voi jatkua ikuisesti, joskus on pakko itsenäistyä ja alkaa elämään omillaan. Ystäviä mulla ei ole enkä niitä kaipaakaan. Saan enemmän luonnosta ja kaikesta luovasta tekemisestä. Joskus masennun ja on lähellä etten vedä kaikkia lääkkeitäni mutta aina mä palaudun, eikä se paha olotila oo ikuista. Tunnen vaan olevani välillä taakka sukulaisilleni ja se lisää jännitystä. Mutta pitää olla itselleen suopea, niin kuin sinunkin. Ei elämää mitata sillä pärjääkö sosiaalisesti tai onko työelämässä. Taistellen eteenpäin.

      • ääääääk

        ja tämä oli vanha aloitus ja huomasin vasta nytten....no eipä mitään...


      • SamaVaivaMulla

        Kirjoituksestasi voi helposti päätellä, että olet fiksu ja ajattelevainen ihminen - aika moni sospelkoinen on... Voi kunpa voisin auttaa, mutta mutta. Oletko aatellut kokeilla perusteellisempaa ryhmäterapiaa, jossa voisit kohdata muita samasta ongelmasta kärsiviä. Saattaisi olla parhaimmillaan avartava ja helpottava kokemus. Helposti asia oman pään sisällä pyöriessään paisuu kohtuuttomasti.


    • Parantunutjatoipunut

      Löysin tämän viestiketjun ja haluan jakaa oman tarinani, miten syvästä ihmispelosta voi toivottomaltakin vaikuttava ihminen nousta. Toivon, että joku saisi siitä jotain apua.

      Olen ollut ujo ja pelännyt sosiaalisia tilanteita ja arvosteluksi joutumista jo yläasteelta ja en voinut siksi käydä edes syömässä koulussa. Muutin 19vuotiaana pois kotoa ja aloitin työssäkäynnin. Olin aivan loppu ja minulla jännitys oireili pahasti fyysisinä vaivoina. Oksensin 1.5vuotta jokapäivä jännityksen takia. Kun lähdin töihin, oksensin ennen sinne menoa, koska pelkäsin ihan hirveästi. Oksensin ennen kuin menin kauppaan, jos nyt edes pääsin sinne asti, sillä monesti parkkipaikalta piti palata kotiin, sillä kynnys mennä sinne ihmistenilmoille oli vain liian suuri. Pelkäsin jo etukäteen sitä, että kassajonossa alan tärisemään ja pää alkaa nykimään ja jännityksen vuoksi minua alkoi aina yököttämään. Mielessäni oli kauhukuva siitä, että alan oksentamaan keskellä kauppaa.

      Olin onnettoman laiha ruipelo. Jännityksen takia ruokahaluakaan ei ollut. Ystäväpiiri kaventui, kun jännitin heidänkin seurassaan. Jännitys oli läsnä heti herättyä siihen saakka kun nukahti. Työpaikan palaverit olivat aivan hirveitä, samoin kehityskeskustelut. En saanut nukutuksi, olin ihan paniikissa ja pelkäsin. Pelkäsin aina aukroriteettejä ja pomon kanssa puhuminen sai minut paniikkiin.

      Lopulta yksi päivä hermostuin siihen, että miksi minun täytyy toisten ihmisten takia mukamas pilata näin oma elämäni, oksentaa ja jännittää? Suutuin oikein, että eihän kukaan muukaan oksenna minun takiani ja jännitä mahaansa kipeäksi miettien mitä minä heistä ajattelen ja minkä kuvan he minulle itsestään antavat. Ymmärsin ja sisäistin sen, että olen yksi kärpäsen paska täällä maailmassa. Muurahainen tässä ihmispaljuudessa. En ollut mitenkään merkittävä, toiset eivät todellakaan käytä energiaansa miettien minua, minun puutteitani tai sitä, miten omituinen olisin. Ymmärsin, että olen vain yksi ihminen toisten joukossa.

      Samalla päätin, että ei sillä ole väliä, mitä muut minusta ajattelevat. Päätin olla itse ystävällinen aina toisille ja pitää tästäedes huolta vain siitä, mitä minä ajattelen toisista. Haluaisin kohdella kaikkia hyvin ja olla ystävällinen. Aloin hymyillä ihmisille, osa vastasi hymyyn, osa ei. Ei ollut minun vastuullani mitä toiset minusta ajattelivat, kunhan itse pyrin olemaan reilu muita kohtaan.

      Olin vuosia haaveillut, kumpa joku kaunis päivä voisin mennä kauppaan oksentamatta. Se päivä tuli lopulta! Ja tuli sekin päivä kun pystyin menemään ensimmäistä kertaa vuosiin ravintolaan syömään! Ja pelko nosti päätään välillä, mutta otin sen linjan asian suhteen, että samantien pysäytin pelkoni ja ajattelin, että tämä on vain tätä sosiaalisentilanteiden pelko sairauttani ja menin pelosta välittämättä eteenpäin. Itse otin itseäni niskasta kiinni ja kunnolla ja lopulta näistä arjen tilanteista tuli helpompia ja nykyisin olen jo vuosia voinut mennä syömään, kauppaan yms ilman yhtään jännityksiä. Työhaastattelut yms..jännittävät minua yhä ja niitä ennen nukun huonosti, mutta otan itseäni niskasta kiinni muistaen, että MINUN EI TARVITSE TOISTEN IHMISTEN TAKIA MENETTÄÄ ENERGIAANI JA AHDISTUA. Minä olen minä ja sillä selvä.

      Samalla olen alkanut hyväksyä myös muut ihmiset. Jokainen saa olla mitä on ja sekin on auttanut minua. En ole koskaan saanut terapiaa enkä syönyt lääkkeitä, mutta nyt kun mietin niin ihmettelen tosi paljon miten en seonnut sen pelkoni vuoksi. Niin kovaa se oli. Joskus saatoin kaupan kassalla täristä kuin haavan lehti, siis niin rajusti, että oli todellisia vaikeuksia saada kuittiin nimi, kun kynä meinasi pudota kädestä. Se häpeä oli sanoinkuvailematon ja vei aina vain syvemmälle pelkojen kanssa. Oli toivoton olo. Mutta jos minäkin sieltä nousin niin muutkin voivat nousta.

      Jatkan seuraavaan viestiin....

      • parantunutjatoipunut

        Jatkoa edelliseen....

        Joskus riittää yksikin oivallus, ikäänkuin näkisi yhtäkkiä selvästi. Minulle kävi juuri niin, ihan ykskaks tajusin, että enhän minä voi hyvänen aika elää elämääni näin. Joko jatkan tällaista oksentamista ja pelkäämistä tai kertakaikkiaan lopetan sen, että nyt riitti. Minulle tuli niin suuri viha sen asian suhteen, millaiseksi elämäni oli tullut, että se oli minun henkilökohtainen oivallukseni. Jollain toisella oivallus voi liittyä johonkin aivan muuhun,

        Jos nyt saisin neuvoa itseäni, tiedän mitä neuvoja antaisin sille aralle ihmisille:

        Tee päätös, että nyt saa riittää. Elämäsi on aivan yhtä arvokas kuin muidenkin, eivätkä muutkaan kuluta voimiaan miettien mitä sinä heistä ajattelet.

        Mene pelosta välittämättä vain eteenpäin. Aloita pienistä. Kysy vierailta ihmisiltä kelloa, soita asiakaspalveluun ja kysy jotain, kysy kadulla reittiohjetta.

        Jännittävässä tilanteessa kerro reippaasti, että nyt kyllä jännittää, älä yritä kaikin keinoin peittää jännitystäsi. Se vain pahenee.

        Muista liikunta! Itse aloitin liikunnan ja säännöllisen liikunnan vaikutuksesta mielihyvähormonit lähtivät toimimaan ja stressitasot pienenivät. Aloitin jopa kuntosalin, ja pelkoni oli sitä luokkaa, etten olisi koskaan uskonut, että olisin joskus muka siellä.

        Pidä huolta hyvästä ruokavaliosta! Olet mitä syöt! Muista syödä paljon hyvä rasvoja, omega 3:sta yms... Muista marjat, kasvikset jne...

        Lue henkisen kasvun kirjoja, opettele tietoista läsnäoloa. Mene joogakurssille, opettele meditoimaan yms yms...

        Ennenkaikkea, ala hyväksymään itsesi ihmisenä täällä toisten joukossa! Kohtele itseäsi vihdoinkin rakkaudella ja lempeästi! Kohtele myös toisia samoin, älä kuluta energiaasi miettien mitä muut ajattelevat sinusta, anna jokaisen ajatella mitä tykkäävät.

        Muista, että et ole ainakaan luultavasti mikään julkisuuden henkilö, jota seurataan ja joka on esillä julkisuuden vuoksi. Olet vain ihminen ihmisten joukossa. Kenelläkään ei ole mitään syytä eikä mielenkiintoa jatkuvasti seurata millainen olet.

        Tosi paljon tsemppiä teille kaikille! Tiedän, että sosiaalisten tilanteiden pelko on hirveä asia. Tiedän myös, että siitä on mahdollista päästä eroon, mutta se vaatii asenteen muutosta ja isoakin työtä alkuun.

        Ymmärrän myös jos jollain herää nyt tuntemus, että vihastuu siitä, että kehoitan ottamaan niskasta kiinni...mutta se vain taitaa vaatia sen, että tekee tietoisen päätöksen, että nyt saa riittaa. Voimia kaikille!


      • parannuinjatoivuin
        parantunutjatoipunut kirjoitti:

        Jatkoa edelliseen....

        Joskus riittää yksikin oivallus, ikäänkuin näkisi yhtäkkiä selvästi. Minulle kävi juuri niin, ihan ykskaks tajusin, että enhän minä voi hyvänen aika elää elämääni näin. Joko jatkan tällaista oksentamista ja pelkäämistä tai kertakaikkiaan lopetan sen, että nyt riitti. Minulle tuli niin suuri viha sen asian suhteen, millaiseksi elämäni oli tullut, että se oli minun henkilökohtainen oivallukseni. Jollain toisella oivallus voi liittyä johonkin aivan muuhun,

        Jos nyt saisin neuvoa itseäni, tiedän mitä neuvoja antaisin sille aralle ihmisille:

        Tee päätös, että nyt saa riittää. Elämäsi on aivan yhtä arvokas kuin muidenkin, eivätkä muutkaan kuluta voimiaan miettien mitä sinä heistä ajattelet.

        Mene pelosta välittämättä vain eteenpäin. Aloita pienistä. Kysy vierailta ihmisiltä kelloa, soita asiakaspalveluun ja kysy jotain, kysy kadulla reittiohjetta.

        Jännittävässä tilanteessa kerro reippaasti, että nyt kyllä jännittää, älä yritä kaikin keinoin peittää jännitystäsi. Se vain pahenee.

        Muista liikunta! Itse aloitin liikunnan ja säännöllisen liikunnan vaikutuksesta mielihyvähormonit lähtivät toimimaan ja stressitasot pienenivät. Aloitin jopa kuntosalin, ja pelkoni oli sitä luokkaa, etten olisi koskaan uskonut, että olisin joskus muka siellä.

        Pidä huolta hyvästä ruokavaliosta! Olet mitä syöt! Muista syödä paljon hyvä rasvoja, omega 3:sta yms... Muista marjat, kasvikset jne...

        Lue henkisen kasvun kirjoja, opettele tietoista läsnäoloa. Mene joogakurssille, opettele meditoimaan yms yms...

        Ennenkaikkea, ala hyväksymään itsesi ihmisenä täällä toisten joukossa! Kohtele itseäsi vihdoinkin rakkaudella ja lempeästi! Kohtele myös toisia samoin, älä kuluta energiaasi miettien mitä muut ajattelevat sinusta, anna jokaisen ajatella mitä tykkäävät.

        Muista, että et ole ainakaan luultavasti mikään julkisuuden henkilö, jota seurataan ja joka on esillä julkisuuden vuoksi. Olet vain ihminen ihmisten joukossa. Kenelläkään ei ole mitään syytä eikä mielenkiintoa jatkuvasti seurata millainen olet.

        Tosi paljon tsemppiä teille kaikille! Tiedän, että sosiaalisten tilanteiden pelko on hirveä asia. Tiedän myös, että siitä on mahdollista päästä eroon, mutta se vaatii asenteen muutosta ja isoakin työtä alkuun.

        Ymmärrän myös jos jollain herää nyt tuntemus, että vihastuu siitä, että kehoitan ottamaan niskasta kiinni...mutta se vain taitaa vaatia sen, että tekee tietoisen päätöksen, että nyt saa riittaa. Voimia kaikille!

        Jatkan vieläkin, kun tuli yksi asia mieleen...

        Alkuun minustakin tuntui siltä, että koko elämä menee siihen, että yrittää vaan mennä pelkoja päin. Kun menin pelkäämiäni tilanteita kohti (esim. linja-autossa matkustaminen) olin sen jälkeen aivan poikki ja hetkittäin tuli epätoivoinen olo, että tätäkö tämä elämä sitten loppuikäni on? Että olen ihan poikki aina kun reppana menen normaaleihin arkisiin asioihin. Teki mieli luovuttaa, mutta ei kannata. Alkuun se on kamalaa mutta se helpottaa! Minäkään en olisi ikinä uskonut, että voisin muka joskus käydä salilla, jumpissa, työpaikan kahvihuoneessa, pitää esitelmiä jännittämättä mahallani jne... En olisi ikinä uskonut, että voisin mennä vielä syömään ravintolaan. En voinut syödä silloin missään, missä oli ihmisiä. Palaakaan ei vaan mennyt alas.

        Mutta se pelkojen voittaminen vaatii tietoisen päätöksen, että nyt saa riittää. Varmasti stressaavissa tilanteissa sos. pelko yrittää nostaa vielä vuosienkin jälkeen päätään, mutta sen osaa jo hätyytellä tiehensä ja se häipyy.

        Ei omaa elämäänsä kannata tuhlata peläten muita ihmisiä. Jos on vuosia jo pelännyt, niin vaatii alkuun suurta päätöstä ja työtä lopettaa pelkääminen, mutta se on kuitenkin mahdollista. Kannattaa istua ihan alas ja miettiä, niin ei oikeasti ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko elää elämänsä peläten ja ahdistuneena, tai lopettaa pelkääminen. Tiedän, että se kuulostaa typerän yksinkertaiselta, mutta uskon, että moni ahdistukseen taipuvainen ajattelee liian monimutkaisesti ja liian analyyttisesti, tehden asioista tosi monimutkaisia. Aivan kuten itse ainakin tein. Loppujenlopuksi oma parantumiseni olikin niin pienestä kiinni, kuin kertakaikkinen kyllästyminen oksenteluun ja pelkäämiseen ja tietoinen päätös, että nyt loppui.

        AINA on toivoa. Jokapäivä on uusi päivä.


    • Lääkedosentti.

      "Lopulta yksi päivä hermostuin siihen, että miksi minun täytyy toisten ihmisten takia mukamas pilata näin oma elämäni, oksentaa ja jännittää? Suutuin oikein, että eihän kukaan muukaan oksenna minun takiani ja jännitä mahaansa kipeäksi miettien mitä minä heistä ajattelen ja minkä kuvan he minulle itsestään antavat. Ymmärsin ja sisäistin sen, että olen yksi kärpäsen ***** täällä maailmassa. Muurahainen tässä ihmispaljuudessa. En ollut mitenkään merkittävä, toiset eivät todellakaan käytä energiaansa miettien minua, minun puutteitani tai sitä, miten omituinen olisin. Ymmärsin, että olen vain yksi ihminen toisten joukossa.

      Samalla päätin, että ei sillä ole väliä, mitä muut minusta ajattelevat. Päätin olla itse ystävällinen aina toisille ja pitää tästäedes huolta vain siitä, mitä minä ajattelen toisista. Haluaisin kohdella kaikkia hyvin ja olla ystävällinen. Aloin hymyillä ihmisille, osa vastasi hymyyn, osa ei. Ei ollut minun vastuullani mitä toiset minusta ajattelivat, kunhan itse pyrin olemaan reilu muita kohtaan."

      Ja tässä oli sinun parannuksesi?

      Voin sanoa että tuon parannuksen perusteella, et ole nähnytkään todellista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Et piirun vertaa.

    • parannuinjatoivuin

      Okei. Minä kyllä kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Oksensin 1.5vuotta jokaikinen päivä pelosta ihmisiä kohtaan. En kyennyt käymään kaupassakaan kuin viimeisessä hädässä. Onko se sinusta sitten normaalia? Mitä se sinusta sitten oli? Minä olin todella väsynyt, todella lopussa ja pelkoni oli hirveää aamusta iltaan. Jännitin kaikkea sosiaalista niin kovin, että oksensin ennen jokaista sosiaalista tilannetta, oli se sitten pankkiin lähtö tai kauppaan meno. En voinut käydä vuosiin ulkona syömässä, elokuvissa, en voinut kulkea linja.autolla yms...

      Itseni tunnen paremmin kuin sinä ja tiedän, että kärsin voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se rajoitti elämääni lähes neljän seinän sisälle.

      Itseasiassa alkoi harmittaa kun edes kirjoitin noin pitkät pätkät itsestäni eilen ennen nukkumaan menoa. Ajattelin, että joku olisi kokenut kirjoitukseni lohdullisena. En ajatellut, että sen voi kokea noin negatiivisesti.

      Minä todella yksi päivä koin tollaisen ahaa elämyksen, ehkä siksi, että olin lukenut paljon alan kirjoja ja halusin niin kovin muutosta elämääni. En parantunut kerrasta, mutta tuosta suuttumisesta, miksi elämäni oli muodostunut parantumiseni lähti. Sen jälkeen alkoi se työvaihe. Menin väkisin täristen ihmistenilmoille ja siedätin itseäni ja nyt muutama vuosi jälkeenpäin voin mennä kauppaan, elokuviin, salille jne ihmisten pariin joten minä toivuin. Työtä se vaati.

      Mutta mielestäni sellainen asenne, että odotetaan ihmettä tämän sairauden suhteen on väärä. En usko, että joku kaunis päivä vaan herää rohkeana ja lähtee elämään reippaasti. Pelkojen voittaminen vaatii työtä, mutta helpointa on tietenkin vain asennoitua siten, että mikään ei auta ja jäädä makaamaan. Aivan kuten itsekin tein vuosia. Onneksi sain ahaa elämyksen, joka minun kohdallani sai aikaan muutoksen alun.

      Hyvää jatkoa sinulle kaikesta huolimatta.

    • Vinkkaaja

      Tutulta kuulostaa. Yksi vinkki minkä voin antaa peruskoulun jälkeen lopahtaneille on ilta-etälukio. Se on järkevä vaihtoehto sosfoobikoille, paniikkihäiriöisille yms moniongelmaisille nuorille. Menet vain tunnille sanomatta sanaakaan kenellekkään, poistut ja menet seuraavalle. Jos välillä on surkea olo, niin katso että olet kurssin aikana sen kaksikolmasosaa paikalla. Kukaan ei kysele perään missä olit kun olit poissa. Aikuisilla ihmisillä on töitä joten iltalukio luonnostaan joustaa paikallaolojen kanssa. Numerot määräytyy koetulosten perusteella. Voit suorittaa vaikka pari kurssia vuodessa näin alkuun, eli sopeuttaminen onnistuu vallan hyvin myös sosfoobikoille. Sitten vain siedätte siellä olemista ja siitä se lähtee. Tietenkin bussilla kulkemiset ja muut on omiaan lisäämään paineita, mutta ilta-etälukion perusajatuksena on joustavuus oppilaan ja koulun välillä.

      • Pelkureitako?

        Sitä en ymmärrä jännittäjissä ja sos.pelkoisissa, että ette hae ongelmaanne oikeasti apua? Itselle sosiaalisista peloista tuli ongelma siinä 16-vuotiaana. Jännittäjä olin jo lapsena, mutta tuossa iässä esitelmänpidot lukiossa ja kaikki sosiaalinen kanssakäyminen alkoi olla työlästä, ulkoisina oireina kova punastelu, käsien ja kropan jäykkyys ja tärinä, hikoilu ym.
        Itse totesin sen, että mulla on ongelma, joka uhkaa pilata ison osan elämää ja haluan perkele siihen apua - hain apua ja sain sitä. Nyt olen yli 40-kymppinen äijä ja käynyt useammissa jännittäjille suunnatuissa vertaistukiryhmissä ja hankkinut lääkityksen, joka tukee tarvittaessa, mutta ei aiheuta sivuvaikutuksia - ja elämä on ihan mallillaan.
        Jos asenne on se, että "minä nyt en ainakaan lähde mihinkään ryhmiin avautumaan ja itseäni nolaamaan" niin se on pelkuruutta ja saamattomuutta. Silloin valitsee loppuelämän jatkuvassa stressitilassa ja tuskassa oman jännittämisensä kanssa. Jos ei mitään pelkää ei voi myöskään olla rohkea ja jännittämiseen voi suhtautua ihan rationaalisesti ongelmana, joka on itselle todellinen, mutta johon voi saada apua.


    • M23
      • kuinkaautan

        Olen seurustellut nyt puoli vuotta poikaystäväni kanssa joka kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. Hän on hiljalleen pystynyt minulle aiheesta kertomaan, mutta erittäin vaikea ja kipeä aihe on hänelle. Hänellä on lääkitys tähän. Haluan olla mahdollisimman paljon hänen tukenaan, jotenka kysyn teiltä joilla asia on läsnä joka päivä, että kuinka voin parhaiten auttaa poikaystävääni? Olen yrittänyt olla mahdollisimman paljon tukena ja en ole vaatinut häneltä mitään mihin hän ei ole valmis, esim. aiheesta puhumiseen. Olisi ihana jos voisitte kertoa miten minä voin osaltani auttaa.


      • jepah88
        kuinkaautan kirjoitti:

        Olen seurustellut nyt puoli vuotta poikaystäväni kanssa joka kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. Hän on hiljalleen pystynyt minulle aiheesta kertomaan, mutta erittäin vaikea ja kipeä aihe on hänelle. Hänellä on lääkitys tähän. Haluan olla mahdollisimman paljon hänen tukenaan, jotenka kysyn teiltä joilla asia on läsnä joka päivä, että kuinka voin parhaiten auttaa poikaystävääni? Olen yrittänyt olla mahdollisimman paljon tukena ja en ole vaatinut häneltä mitään mihin hän ei ole valmis, esim. aiheesta puhumiseen. Olisi ihana jos voisitte kertoa miten minä voin osaltani auttaa.

        Hei!

        Kaikenlaisten vinkkien antamiseen liittyy se ongelma, että jokainen ihminen on yksilö. Jollakin toimii terapia, toiselle lääkitys. Sosiaalisia pelkoja on niin eri asteisia. Joillakin pelko on lievää tai rajoittuu tiettyihin tilanteisiin, kuten julkiseen puhumiseen (esiintyminen). Toisilla pelko on kroonista, kaiken kattavaa ja lamaannuttavaa. Pelot saattavat pahimmillaan eristää ihmisen kokonaan ympäröivästä maailmasta, kirjaimellisesti neljän seinän sisään.

        Kirjoitan omasta kokemuksestani. Olen ollut jännittäjä koko ikäni, mutta pahimmillaan pelkoni ovat olleet todella lamaannuttavia. En ole pystynyt puhumaan, oireeni ovat olleet todella voimakkaita ja sosiaalinen elämäni on ollut kuollutta. Fyysiset oireet ovat voimakkaita, oloni on paniikinomainen ja toimintakyky on heikko. Kuitenkin säännöllinen lääkehoito (SSRI, beetasalpaaja) ja psykoterapia ovat pitäneet minut työ- ja opiskelukykyisenä. Ne ovat asioita, jotka ainakin omalla kohdallani ovat auttaneet, mutta jännittäminen ei ole minnekkään hävinnyt. Se on osa elämääni, vaikken haluaisi.

        Pelkojen kuvaaminen toisille on vaikeaa, sillä muut eivät välttämättä huomaa mitään. Minullekin on sanottu moneen kertaan, ettei ole voitu kuvitellakkaan että jännitän, sillä olen niin hauska jne. Mutta kyse onkin siitä, että jännittäjä oppii kontrolloimaan kaikkea ympärillään. Kaikki toiminta jännittäjällä keskittyy siihen ettei jännitys näy muille tai ulospäin. Se vie suunnattomasti energiaa. (Pelot ja niiden kontrolli eivät myöskään ole tietoista, vaan ne ovat pitkälti alitajuntaan kytkeytyviä).Sosiaalisiin pelkoihin liittyy myös oleellisesti yleinen turvattomuus muiden ihmisten seurassa. Ainakin omalla kohdallani kyse on ollut pelosta tulla kiusatuksi tai hylätyksi. Kyse on myös loppujen lopuksi riippuvaisuudesta muiden ihmisten hyväksynnnästä.

        Toinen tärkeä asia, mikä peloissa on tärkeää ymmärtää on, ettei niihin pysty vaikuttamaan. Olen ollut lapsesta lähtien ujohko, kiltti ja pelännyt esim. kovia ääniä (Spartassa minut olisi heitetty jokeen), mutta varsinaiset pelko-oireet laukesivat ilman mitään "syytä" murrosikäisenä. Parissa vuodessa ujohkosta, kiltistä ja urheilijapojasta tuli pelkojen murtama, ja sosiaalisesti eristäytynyt nuori. Onneksi sain apua lukioon mennessä, muuten en tiedä missä nykyään olisin.

        Sanoisin tähän, että sinun kannattaa tukea poikaystävääsi, mutta nähdä asia siten, että kyseessä on hänen emotionaalinen ongelmansa, ei sinun. Sinun ei tarvitse eikä pidä kantaa eikä kannatella häntä, vaikka se tuntuisi miten hyvältä ja oikeasta. Tutustu aiheeseen, kannusta ja rakasta, mutta pidä itsestäsi huolta.

        Laitan tähän loppuun linkin YTHS:n oppaaseen, jossa käsitellään tosi hyvin ja laaja-alaisesti jännittämistä ja sosiaalsia pelkoja. Toivon, että siitä on sinulle ja teille apua.

        http://www.yths.fi/filebank/370-Jannittaminen_osana.pdf

        Mukavaa syksyä!


      • Pelkureitako?
        jepah88 kirjoitti:

        Hei!

        Kaikenlaisten vinkkien antamiseen liittyy se ongelma, että jokainen ihminen on yksilö. Jollakin toimii terapia, toiselle lääkitys. Sosiaalisia pelkoja on niin eri asteisia. Joillakin pelko on lievää tai rajoittuu tiettyihin tilanteisiin, kuten julkiseen puhumiseen (esiintyminen). Toisilla pelko on kroonista, kaiken kattavaa ja lamaannuttavaa. Pelot saattavat pahimmillaan eristää ihmisen kokonaan ympäröivästä maailmasta, kirjaimellisesti neljän seinän sisään.

        Kirjoitan omasta kokemuksestani. Olen ollut jännittäjä koko ikäni, mutta pahimmillaan pelkoni ovat olleet todella lamaannuttavia. En ole pystynyt puhumaan, oireeni ovat olleet todella voimakkaita ja sosiaalinen elämäni on ollut kuollutta. Fyysiset oireet ovat voimakkaita, oloni on paniikinomainen ja toimintakyky on heikko. Kuitenkin säännöllinen lääkehoito (SSRI, beetasalpaaja) ja psykoterapia ovat pitäneet minut työ- ja opiskelukykyisenä. Ne ovat asioita, jotka ainakin omalla kohdallani ovat auttaneet, mutta jännittäminen ei ole minnekkään hävinnyt. Se on osa elämääni, vaikken haluaisi.

        Pelkojen kuvaaminen toisille on vaikeaa, sillä muut eivät välttämättä huomaa mitään. Minullekin on sanottu moneen kertaan, ettei ole voitu kuvitellakkaan että jännitän, sillä olen niin hauska jne. Mutta kyse onkin siitä, että jännittäjä oppii kontrolloimaan kaikkea ympärillään. Kaikki toiminta jännittäjällä keskittyy siihen ettei jännitys näy muille tai ulospäin. Se vie suunnattomasti energiaa. (Pelot ja niiden kontrolli eivät myöskään ole tietoista, vaan ne ovat pitkälti alitajuntaan kytkeytyviä).Sosiaalisiin pelkoihin liittyy myös oleellisesti yleinen turvattomuus muiden ihmisten seurassa. Ainakin omalla kohdallani kyse on ollut pelosta tulla kiusatuksi tai hylätyksi. Kyse on myös loppujen lopuksi riippuvaisuudesta muiden ihmisten hyväksynnnästä.

        Toinen tärkeä asia, mikä peloissa on tärkeää ymmärtää on, ettei niihin pysty vaikuttamaan. Olen ollut lapsesta lähtien ujohko, kiltti ja pelännyt esim. kovia ääniä (Spartassa minut olisi heitetty jokeen), mutta varsinaiset pelko-oireet laukesivat ilman mitään "syytä" murrosikäisenä. Parissa vuodessa ujohkosta, kiltistä ja urheilijapojasta tuli pelkojen murtama, ja sosiaalisesti eristäytynyt nuori. Onneksi sain apua lukioon mennessä, muuten en tiedä missä nykyään olisin.

        Sanoisin tähän, että sinun kannattaa tukea poikaystävääsi, mutta nähdä asia siten, että kyseessä on hänen emotionaalinen ongelmansa, ei sinun. Sinun ei tarvitse eikä pidä kantaa eikä kannatella häntä, vaikka se tuntuisi miten hyvältä ja oikeasta. Tutustu aiheeseen, kannusta ja rakasta, mutta pidä itsestäsi huolta.

        Laitan tähän loppuun linkin YTHS:n oppaaseen, jossa käsitellään tosi hyvin ja laaja-alaisesti jännittämistä ja sosiaalsia pelkoja. Toivon, että siitä on sinulle ja teille apua.

        http://www.yths.fi/filebank/370-Jannittaminen_osana.pdf

        Mukavaa syksyä!

        Hyvin kirjoitit vaikeasta aiheesta. Mulla tuo aiempi tarina oli himpun provosoiva, mutta haluaisin ravistella jännittäjät hereille ja hakemaan apua. Kukaan ei tietääkseni ole kuollut suoraan jännittämiseen ja sen oireisiin - välillisesti kyllä paljon uhreja (masennus, päihteet, itsemurhat), joten pitäisi repiä itsensä liikkeelle pelosta huolimatta.
        Jännittäjä suggeroi koko ajan itseään pelkäämään enemmän ja enemmän, ennakoi jännittäviä tilanteita ja kuten kirjoitit pelkää nimenomaan koko ajan jännittämisen näkymistä muille. Jännittäjä nimittäin sietää vaikka miten kovaa sisäistä pelkoa ja ahdistusta jos voi olla varma, että jännittäminen ei varmasti näy muille.
        Itselle oli mullistava kokemus, kun vertaistukiryhmässä käänsin asian toisin päin - jännittämisen nimittäin piti näkyä muille ja oireita saattoi analysoida ihan niin kuin mistä tahansa muusta vaivasta mitä nyt ihmisillä on. Vuosikausien noidankehän pyörittämiseen pään sisällä se oli raju tuntemus, mutta itsellä se oli elämän laadun paranemisen alku - rohkeutta se kyllä vaati...


      • kuinkaautan
        jepah88 kirjoitti:

        Hei!

        Kaikenlaisten vinkkien antamiseen liittyy se ongelma, että jokainen ihminen on yksilö. Jollakin toimii terapia, toiselle lääkitys. Sosiaalisia pelkoja on niin eri asteisia. Joillakin pelko on lievää tai rajoittuu tiettyihin tilanteisiin, kuten julkiseen puhumiseen (esiintyminen). Toisilla pelko on kroonista, kaiken kattavaa ja lamaannuttavaa. Pelot saattavat pahimmillaan eristää ihmisen kokonaan ympäröivästä maailmasta, kirjaimellisesti neljän seinän sisään.

        Kirjoitan omasta kokemuksestani. Olen ollut jännittäjä koko ikäni, mutta pahimmillaan pelkoni ovat olleet todella lamaannuttavia. En ole pystynyt puhumaan, oireeni ovat olleet todella voimakkaita ja sosiaalinen elämäni on ollut kuollutta. Fyysiset oireet ovat voimakkaita, oloni on paniikinomainen ja toimintakyky on heikko. Kuitenkin säännöllinen lääkehoito (SSRI, beetasalpaaja) ja psykoterapia ovat pitäneet minut työ- ja opiskelukykyisenä. Ne ovat asioita, jotka ainakin omalla kohdallani ovat auttaneet, mutta jännittäminen ei ole minnekkään hävinnyt. Se on osa elämääni, vaikken haluaisi.

        Pelkojen kuvaaminen toisille on vaikeaa, sillä muut eivät välttämättä huomaa mitään. Minullekin on sanottu moneen kertaan, ettei ole voitu kuvitellakkaan että jännitän, sillä olen niin hauska jne. Mutta kyse onkin siitä, että jännittäjä oppii kontrolloimaan kaikkea ympärillään. Kaikki toiminta jännittäjällä keskittyy siihen ettei jännitys näy muille tai ulospäin. Se vie suunnattomasti energiaa. (Pelot ja niiden kontrolli eivät myöskään ole tietoista, vaan ne ovat pitkälti alitajuntaan kytkeytyviä).Sosiaalisiin pelkoihin liittyy myös oleellisesti yleinen turvattomuus muiden ihmisten seurassa. Ainakin omalla kohdallani kyse on ollut pelosta tulla kiusatuksi tai hylätyksi. Kyse on myös loppujen lopuksi riippuvaisuudesta muiden ihmisten hyväksynnnästä.

        Toinen tärkeä asia, mikä peloissa on tärkeää ymmärtää on, ettei niihin pysty vaikuttamaan. Olen ollut lapsesta lähtien ujohko, kiltti ja pelännyt esim. kovia ääniä (Spartassa minut olisi heitetty jokeen), mutta varsinaiset pelko-oireet laukesivat ilman mitään "syytä" murrosikäisenä. Parissa vuodessa ujohkosta, kiltistä ja urheilijapojasta tuli pelkojen murtama, ja sosiaalisesti eristäytynyt nuori. Onneksi sain apua lukioon mennessä, muuten en tiedä missä nykyään olisin.

        Sanoisin tähän, että sinun kannattaa tukea poikaystävääsi, mutta nähdä asia siten, että kyseessä on hänen emotionaalinen ongelmansa, ei sinun. Sinun ei tarvitse eikä pidä kantaa eikä kannatella häntä, vaikka se tuntuisi miten hyvältä ja oikeasta. Tutustu aiheeseen, kannusta ja rakasta, mutta pidä itsestäsi huolta.

        Laitan tähän loppuun linkin YTHS:n oppaaseen, jossa käsitellään tosi hyvin ja laaja-alaisesti jännittämistä ja sosiaalsia pelkoja. Toivon, että siitä on sinulle ja teille apua.

        http://www.yths.fi/filebank/370-Jannittaminen_osana.pdf

        Mukavaa syksyä!

        Kiitos erittäin fiksusta ja asiallisesta kommentista. Toki ymmärrän että en voi häntä "parantaa" mutta lähinnä tarkoitin auttamisen halulla että kuinka voin toimia tai ainakin minimoida mahdolliset jännitykset seurassani. Kun hän kertoi minulle ensimmäisen kerran tästä asiasta en olisi uskonut millään, sillä mistään hänen käytöksestään tms. ei ilmaantunut merkkejä. Jotenka voin sanoa kaikille teille jotka kärsitte tästä, että varmasti suurin osa teidän jännityksistä vain te itse huomaatte, muut tuskin niitä huomaavat. En halua todellakaan millään tavoin provosoida, mutta haluaisin kysyä, että miten esimerkiksi puhelinsoitot voivat laukaista tämän jännityksen ja ahdistuneisuuden. Eihän siinä edes näe kenelle soittaa, jos vaikka vähän punastelisi tai kädet hikoilisi tms. Itsekkin olen jännittäjä tyyppi, lähinnä uusissa tilanteissa, mutta puhelinsoittoja en osaa jännittää. Voisiko joku avata, että mikä siinä aiheuttaa pahan olon? haluaisin niin ymmärtää. Ja mitä sinä joka kärsit tästä kiusallisesta asiasta toivoisit kumppaniltasi, miten tukea? Miten kannustaa?

        Mukavaa syksyä sinullekkin! :)


      • kuinkaautan
        kuinkaautan kirjoitti:

        Kiitos erittäin fiksusta ja asiallisesta kommentista. Toki ymmärrän että en voi häntä "parantaa" mutta lähinnä tarkoitin auttamisen halulla että kuinka voin toimia tai ainakin minimoida mahdolliset jännitykset seurassani. Kun hän kertoi minulle ensimmäisen kerran tästä asiasta en olisi uskonut millään, sillä mistään hänen käytöksestään tms. ei ilmaantunut merkkejä. Jotenka voin sanoa kaikille teille jotka kärsitte tästä, että varmasti suurin osa teidän jännityksistä vain te itse huomaatte, muut tuskin niitä huomaavat. En halua todellakaan millään tavoin provosoida, mutta haluaisin kysyä, että miten esimerkiksi puhelinsoitot voivat laukaista tämän jännityksen ja ahdistuneisuuden. Eihän siinä edes näe kenelle soittaa, jos vaikka vähän punastelisi tai kädet hikoilisi tms. Itsekkin olen jännittäjä tyyppi, lähinnä uusissa tilanteissa, mutta puhelinsoittoja en osaa jännittää. Voisiko joku avata, että mikä siinä aiheuttaa pahan olon? haluaisin niin ymmärtää. Ja mitä sinä joka kärsit tästä kiusallisesta asiasta toivoisit kumppaniltasi, miten tukea? Miten kannustaa?

        Mukavaa syksyä sinullekkin! :)

        Ja lisätäkseni edelliseen, mitä tarkoitit kommentilla "pidä itsestäsi huolta"? Onko erityisen tärkeä kertoa kuinka tärkeä ja rakas tämä ihminen on useammin kuin "normaalisti"?


      • jepah88
        kuinkaautan kirjoitti:

        Ja lisätäkseni edelliseen, mitä tarkoitit kommentilla "pidä itsestäsi huolta"? Onko erityisen tärkeä kertoa kuinka tärkeä ja rakas tämä ihminen on useammin kuin "normaalisti"?

        Joo se oli vähän ylidramaattinen kukkahattutätineuvo, mutta pointti oli se että anna tilaa poikaystävällesi ja hänen murheilleen, mutta elä omaa elämääsi samalla. Meinaan että älä liian paljon ota hänen murheitaan ja ahdistuksiaan itsellesi kannettavaksi. :)

        Puhelin on siinä mielessä jännä juttu, että vaikka siinä ei näekään sitä vastapuolta, niin se saa ainakin minut jännittämään paristakin syystä. Ensinnäkin, puhelimella soittaminen estää tehokkaasti jännittäjän elinehdon eli kontrollin. Puhelimessa on pakko hoitaa asia suhteellisen nopeasti, selkeästi jne. koska puhelutilanteessa ei ole mahdollisuutta non-verbaaliseen viestintään. Toinen juttu on se, että koska vastapuolta ei näe, jännittäjä ei pysty tulkitsemaan puhelimen päässä olevan henkilön ilmeitä, eleitä jne. joilla voisi "varmistaa" mielessään olevansa hyväksytty jne. Jännittäminen on loppujen lopuksi kommunikaatiohäiriö, mikä korostuu puhelimessa, kun kommunikaatio rajoittuu puheviestintään.

        En osaa enempää sanoa. Yksilöt ovat erilaisia. Minä panikoin ja jännitän vähän kaikkea, eritoten puhelimella asiointia. Mutta onneksi on sähköposti ja tekstarit, jos oikein paha paikka. :)


    • Match=100%

      Vau, toi teksti on kuin kopio omasta elämästäni. Olen nyt myös 20v ja asiat ovat täysin samalla tavalla kuin tuossa tekstissä. Onneksi en ole ainoa tälläinen.... :)

    Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Martina, Jasser ja kaik neljä tytärtä Järvisydämessä

      Sinne se Jasseri kiitää pitkin baanaa. Esko oli niin kiva, että antoi autonsa hälle. Noin toimii fiksu, avarakatseinen ex.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      379
      4392
    2. Sairas Pride-Helsinki: Naiseksi pukeutunut mies lukee satuja lapsille kirjastossa

      Mies joka haluaa esiintyä naisena ihan vakavasti, ei ole normaali. Eikä tää nyt liity mitenkään mihinkään uskovaisuuteen. Eikä ole normaalia, että n
      Maailman menoa
      452
      2221
    3. En minä alussa sua pitänyt kauniina

      Mutta nyt olet silmissäni maailman ihanin nainen. En edes käsitä, mitä tapahtui. Pikkuhiljaa muutuit silmissäni haluttavimmaksi naiseksi koko maailmas
      Tunteet
      175
      1996
    4. Tämäkin vielä! Steppi suviseuroissa

      Nyt on maailmankirjat sekaisin, En ollut uskoa silmiäni. Selvänä teltassa lauloi muiden mukana.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      63
      1728
    5. Stefu ei ole tänäkään viikonloppuna tyttärensä kanssa

      Onneksi tytöllä on hieno äiti joka kasvattaa ja huolehtii rakastavasti ja vastuullisesti.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      114
      1466
    6. Sofia ei ole Järvisydämessä

      Kaunis ja laadukas lomanviettopaikka mutta valitettavasti Sofia ei löytänyt maksajaa lomalle. Mummotunneliin on tänäänkin tyydyttävä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      211
      1347
    7. 56
      1196
    8. Militantti pride -liike tarvitsee ulkoisia viholliskuvia

      Välistä kaltaiseni tavalliset hiljaiset ihmiset joudumme suu auki ihmettelemään pride- liikkeen agressiivista mellastamista. Oma seksuaalista suuntaut
      Luterilaisuus
      374
      1024
    9. Mummoja un sulla näköjään

      Olet siirtynyt mummoihin
      Ikävä
      82
      1008
    10. Voisitko mies kirjoittaa

      Jotain kivaa ja siten että tunnistaisin itseni varmasti? Ei ilkeilyjä..
      Ikävä
      48
      992
    Aihe