Illanviettoa uusperheessä
Mua otti pannuun vähän helvetisti, kun näin olohuoneessa äitin pyyhkimässä pölyjä ja hyräilemässä jotain viis tuhatta vuotta vanhaa iskelmää. Se ei töitten jälkee ollu muuta tehny ku käyny suihkussa, meikannu (arviolta kymmenen tuntia) ja siivonnu ku joku järkensä menettäny sisäkkö. Ja kaikki tää sen helvetin Jounin takia. Jouni oli äidin uus mies, ne oli tapaillu jotain kolme neljä viikkoa, en muista tarkkaan, liian kauan kumminki. Olin tavannu Jounin pariin otteeseen, helvetin falski jätkä muuten, mutta tää oli eka kerta kun "Jouni-ystävä olisi tulossa yökylään", niin kun äiti oli mulle asian muotoillu toissapäivänä. Mua alkoi etoa aika raskaasti, kun kuulin äitin käyttävän tollasia sanoja kun "Jouni-ystävä" ja "yökylä". En tiiä miks, mutta mua kumminki etoi tommonen ja etoi muuten vähän helvetisti.
Äitillä oli vaan sukkahousut jalassa kun se siivos olohuoneessa, ja satuin näkemään aika karmeen näyn kun se kumartu pyyhkimään pölyjä lipaston alta. Sen sukkikset nimittäin veny sen verran, että niitten läpi saatto nähä, ja vaikken olis halunnu kattoo, nii katoin kumminki. Näky oli traumaattinen: punaset stringit.
Ylipäätään se, että mun äitini jalassa oli stringit, toi mulle melko tökerön fiiliksen, mutta se, että ne oli sen jalassa just sillon, kun Jouni oli tulossa, oli mulle jo turhan tuhtia tavaraa. Peli oli pelattu. Ne tulis panemaan, varmaan vieläpä aika rajusti, kun ei ollu vähään aikaan toisiaan näneet. Olin käytännössä valmis laattaamaan hetkenä minä hyvänsä, enkä kestäny kattella äitiä siinä siivoilemassa ja laulelemassa niin hyväntuulisena, joten säntäsin mun huoneeseen, rojahdin sängylle ja päätin, etten nousis siitä enää ikinä.
Mä lojuin edelleen sängylläni, kun ovikello soi. Äiti meni avaamaan, ja sit kuulu huuto:
- Roni! Tuleppas tänne sanomaan moikka Jounille!
Pakko kai se oli. Lähin huoneestani helvetin lungin näkösenä, ja kun mä saavuin eteiseen, missä ne seksiaddiktit mua odotti, niin äiti häipy keittiöön ja jätti mut Jounin kans kahestaan. Se oli selkeesti suunnitellu tota, varmaan jo viikkokausia. Halus meiän tutustuvan, juttelevan, mies miehelle. Ei kiitos.
- Terve Roni, mitäs kuuluu? Jouni tiedusteli helvetinmoinen hymy naamallaan.
- Ei mitään ihmeellistä.
- Mmm. Mites se sinun trumpetin soittosi edistyy?
- Hyvin edistyy, ei siinä mitään. (Olin lopettanu soittamisen jotain kolme kuukautta sitten).
- Ronihan valittiin juuri kaupungin nuoriso-orkesteriin! äitin piti puuttua asiaan keittiöstä. (En ollu kertonu lopettamisesta äitille, vaan olin valehdellu päässeeni kaupungin nuoriso-orkesteriin).
- Ihanko totta?! Vau! Sepä hienoa. Olisi mukava kuulla sinun joskus soittavan.
- Juu, se ei taida onnistua kun... Kun me ei säilytetä soittimia kotona, vaan niitä pidetään kaupunginorkesterin tiloissa. (Olin myyny sen helvetin rojun jo aika päiviä sitten).
- Ahaa, no, siellä niitä kieltämättä on varmasti järkevämpää säilyttää, ettei tarvitse aina kotoa asti raahata mukaansa, painavia kapistuksia kun ovat, Jouni heitti ja käveli samalla keittiöön äitin luokse. Mä huomasin tilaisuuteni tulleen ja livahdin huoneeseeni, laitoin oven kiinni perässäni ja päätin (taas), etten poistuis sieltä enää ikinä.
Mä kuulin olohuoneesta kantautuvan vaimeeta puheensorinaa, ja yhtäkkiä mua alko kiinnostaa vähän helvetisti, mistä ne jutteli siellä. Eikä menny viittä sekuntia kauempaa, kun mä löysin jo itteni korva kiinni huoneeni ovessa salakuuntelemasta niitä. En kuullu kaikkee, yksittäisiä sanoja vaan sieltä täältä. Aluks ne puhu vissiin jotain mun trumpetinsoitosta, ja mua alko vähän kaduttaa, etten ollu kertonu äitille lopettamisesta ja että olin valehdellu siitä nuoriso-orkesterista. Tuntu merkkaavan äitille melko paljon toi mun trumpetin soitto, ja jos oisin tienny, että se oli noin tärkee juttu sille, niin en ois vaehdellu siitä. Tai ehkä oisin sillon valehdellu vielä isommin, kuka tietää. Joka tapauksessa aika depikseen se veti, kun äiti ylpeenä höpötti siellä Jounille mun soittamisesta. Sitte ne alko puhuun jostain muusta, mistä mä en saanu mitään selvää, ja sitte Jouni alko leperrellä äitille, sen kuuli sen äänensävystä, ja siitä, kun äiti kikatteli vähän väliä. Mua alko oikeestaan ottaa jo vähän aivoon se salakuuntelu, mutta mä jatkoin sitä silti vielä useemman tunnin.
Mua otti pannuun vähän helvetisti, kun näin olohuoneessa äitin pyyhkimässä pölyjä ja hyräilemässä jotain viis tuhatta vuotta vanhaa iskelmää. Se ei töitten jälkee ollu muuta tehny ku käyny suihkussa, meikannu (arviolta kymmenen tuntia) ja siivonnu ku joku järkensä menettäny sisäkkö. Ja kaikki tää sen helvetin Jounin takia. Jouni oli äidin uus mies, ne oli tapaillu jotain kolme neljä viikkoa, en muista tarkkaan, liian kauan kumminki. Olin tavannu Jounin pariin otteeseen, helvetin falski jätkä muuten, mutta tää oli eka kerta kun "Jouni-ystävä olisi tulossa yökylään", niin kun äiti oli mulle asian muotoillu toissapäivänä. Mua alkoi etoa aika raskaasti, kun kuulin äitin käyttävän tollasia sanoja kun "Jouni-ystävä" ja "yökylä". En tiiä miks, mutta mua kumminki etoi tommonen ja etoi muuten vähän helvetisti.
Äitillä oli vaan sukkahousut jalassa kun se siivos olohuoneessa, ja satuin näkemään aika karmeen näyn kun se kumartu pyyhkimään pölyjä lipaston alta. Sen sukkikset nimittäin veny sen verran, että niitten läpi saatto nähä, ja vaikken olis halunnu kattoo, nii katoin kumminki. Näky oli traumaattinen: punaset stringit.
Ylipäätään se, että mun äitini jalassa oli stringit, toi mulle melko tökerön fiiliksen, mutta se, että ne oli sen jalassa just sillon, kun Jouni oli tulossa, oli mulle jo turhan tuhtia tavaraa. Peli oli pelattu. Ne tulis panemaan, varmaan vieläpä aika rajusti, kun ei ollu vähään aikaan toisiaan näneet. Olin käytännössä valmis laattaamaan hetkenä minä hyvänsä, enkä kestäny kattella äitiä siinä siivoilemassa ja laulelemassa niin hyväntuulisena, joten säntäsin mun huoneeseen, rojahdin sängylle ja päätin, etten nousis siitä enää ikinä.
Mä lojuin edelleen sängylläni, kun ovikello soi. Äiti meni avaamaan, ja sit kuulu huuto:
- Roni! Tuleppas tänne sanomaan moikka Jounille!
Pakko kai se oli. Lähin huoneestani helvetin lungin näkösenä, ja kun mä saavuin eteiseen, missä ne seksiaddiktit mua odotti, niin äiti häipy keittiöön ja jätti mut Jounin kans kahestaan. Se oli selkeesti suunnitellu tota, varmaan jo viikkokausia. Halus meiän tutustuvan, juttelevan, mies miehelle. Ei kiitos.
- Terve Roni, mitäs kuuluu? Jouni tiedusteli helvetinmoinen hymy naamallaan.
- Ei mitään ihmeellistä.
- Mmm. Mites se sinun trumpetin soittosi edistyy?
- Hyvin edistyy, ei siinä mitään. (Olin lopettanu soittamisen jotain kolme kuukautta sitten).
- Ronihan valittiin juuri kaupungin nuoriso-orkesteriin! äitin piti puuttua asiaan keittiöstä. (En ollu kertonu lopettamisesta äitille, vaan olin valehdellu päässeeni kaupungin nuoriso-orkesteriin).
- Ihanko totta?! Vau! Sepä hienoa. Olisi mukava kuulla sinun joskus soittavan.
- Juu, se ei taida onnistua kun... Kun me ei säilytetä soittimia kotona, vaan niitä pidetään kaupunginorkesterin tiloissa. (Olin myyny sen helvetin rojun jo aika päiviä sitten).
- Ahaa, no, siellä niitä kieltämättä on varmasti järkevämpää säilyttää, ettei tarvitse aina kotoa asti raahata mukaansa, painavia kapistuksia kun ovat, Jouni heitti ja käveli samalla keittiöön äitin luokse. Mä huomasin tilaisuuteni tulleen ja livahdin huoneeseeni, laitoin oven kiinni perässäni ja päätin (taas), etten poistuis sieltä enää ikinä.
Mä kuulin olohuoneesta kantautuvan vaimeeta puheensorinaa, ja yhtäkkiä mua alko kiinnostaa vähän helvetisti, mistä ne jutteli siellä. Eikä menny viittä sekuntia kauempaa, kun mä löysin jo itteni korva kiinni huoneeni ovessa salakuuntelemasta niitä. En kuullu kaikkee, yksittäisiä sanoja vaan sieltä täältä. Aluks ne puhu vissiin jotain mun trumpetinsoitosta, ja mua alko vähän kaduttaa, etten ollu kertonu äitille lopettamisesta ja että olin valehdellu siitä nuoriso-orkesterista. Tuntu merkkaavan äitille melko paljon toi mun trumpetin soitto, ja jos oisin tienny, että se oli noin tärkee juttu sille, niin en ois vaehdellu siitä. Tai ehkä oisin sillon valehdellu vielä isommin, kuka tietää. Joka tapauksessa aika depikseen se veti, kun äiti ylpeenä höpötti siellä Jounille mun soittamisesta. Sitte ne alko puhuun jostain muusta, mistä mä en saanu mitään selvää, ja sitte Jouni alko leperrellä äitille, sen kuuli sen äänensävystä, ja siitä, kun äiti kikatteli vähän väliä. Mua alko oikeestaan ottaa jo vähän aivoon se salakuuntelu, mutta mä jatkoin sitä silti vielä useemman tunnin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Neljä tuntia korva kiinni ovessa riitti mulle. Mä olin tullu siihen johtopäätökseen, että kait se Jouniki oli iha ok, en vieläkään kyl pitäny siitä stärästä yhtään, mut iha ok kumminki. Mä menin sängyn laidalle istumaan, enkä enää liiemmin kiinnittäny huomiota olohuoneesta kantautuviin ääniin.
Kunnes ne yhtäkkiä loppu kokonaan. Mä tajusin saman tien mitä se meinas. Tajusin liianki hyvin. Ne oli käyny asiaan. Alkanu maisteleen toisiaan. Helvetin Jouni! Ekaks se vangitsi mut huoneeseeni mun kodissa ja sitte alko nuoleskelemaan mun äitiä. Psykopaattihan se oli, jos sitä vähänkään ajatteli! Mul keitti jo aika kuumaa, ja suunnittelin käyväni tirvasemassa siltä jätkältä nenän poskelle. Mut en mä tietenkää käyny, ensinnäki se oli noin neljää kertaa mun kokonen stärä, ja toiseks äiti ois voinu tykätä vähä kyttyrää. Sen sijaan,että oisin käyny tirvaseen ketään, mä alistuin kohtalooni. Tällasta mun elämä tulis olemaan seuraavat nelkyt vuotta tai jotain. Päivät lukittuna huoneeseensa ja yöt kuunnellessa äitinsä voihkimista. Se psykopaatti oli pilannu mun elämän.
Jotain kymmenen minuuttia sitä hiljasuutta kesti, kunnes se rikottiin koputtamalla mun oveen.
- No? mä heitin mahollisimman nuivalla äänellä.
Oven avas Jouni. Sillä oli yöpuku päällä, sellanen raidallinen missä oli kaks lammasta ja sydän niitten välissä. Tuntu siltä, että se oli puettu vaan mua varten päälle; kohtahan se heitettäis äidin makuuhuoneen nurkkaan stringien sekaan ja alotettais villi sekstailu. Ja aamulla vedettäis taas pyjamat päälle, ikään kuin merkkinä siitä, ettei yön aikana ollu tapahtunu mitään eroottista, oltiin vaan nukuttu mukavissa lammaspaidoissa ja housuissa, eikä kenenkään paisunu ja jäykistyny sukuelin ollu työntyny sisään sinne, mistä mä olin aikoinaan työntyny ulos, puhumattakaan muista paikoista. Ois tehny mieli oksentaa.
Se oli vetäny helvetin typerän virneen naamalleen kun se katto mua sieltä oven pielestä.
- Ei muuta kun hyvää yötä vaan, Roni!
- Juu, öitä.
Haista vittu.
tämä oli hyvä ja hauska. monia erinomaisen hyvin ilmaistuja humoristisia kohti. jo ennen pojan nimen julkituloa tajusin että kyseessä on poika. suorastaan hellyttäviä kohtia joista kävi ilmi miten tärkeä äiti on pojalle. oletan pojan olevan n. 15-16-vuotias. myös pojan kiltteys kävi välillä hirmu selvästi ilmi ja murrosiän kuohunta (myynyt perkule trumpetinkin). kaiken kaikkiaan hyvä juttu!
Hyvä! Tämä teksti on kyllä tämän palstan parhaimmistoa. Kieli toimii ja kuvaat päämäärätieotoisesti asiaa, jonka olet valinnut kuvauksen kohteeksi. Pieni liioittelun makukaan ei haitannut, teini-ikäisen suuhun ja ajatuksiin kyllä sopii pieni liioittelu. Ehkä jonkin noista "ainakin tuhat kertaa" -ilmauksista vois jättää pois.
Pidin erityisesti Jounin lammaspaidasta. Mahtava yksityiskohta.
Sanotaanko että hieman kliseinen. Tarinassa on kuitenkin tiettyä imua, jaksoi kiinnostaa loppuun. Kielivirheitä, mutta se ei ole niin olennaista. Vähän treeniä vielä niin hyvä tulee!
Niin hyvä, että pakko oli käydä kirjoittajan profiili lukaisemassa. Jos siihen on uskomista niin vielä parempi. Edellä kirjoittaneet jo sanoivat, että todentuntuinen kertomus 15-17-vuotiaan pojan ajatuksista. Kertomus kantoi mutta kielioppi-ihmiset voivat hioa joitain kohtia paremmiksi.
Tuli savua korvista jo ensimmäisen lauseen luettuani. Opettele kielenhuoltoa ja poista puolet kirosanoista. Kokeile treenata yhden tunteet tai asian ilmaisemista useilla eri sanakäänteillä. Hyvä tapa kehittää omaa ilmaisua ja päästä eroon latteuksista.
luiksää muuta kuin sen ensimmäisen lauseen?
tarinan kerronta on jotain aivan muuta kuin kielenhuoltoa ja yksittäisiä lauseita, jotka lauseetkin tosin tässä jutussa toimivat ihan hyvin.
Ei tuossa nyt ollut puoliakaan siitä kapulakielisyydestä ja kielivirheistä, mitä täällä muualla on näkynyt. Ja tiedoksi vain, että nykyaikaisessa kaunokirjallisuudessa kertoja voi aivan hyvin kiroilla ajatuksissaan, niin kuin tässä, tai sitten kiroilla repliikeissä.
Vai pitäisikö kaikki tarinoissa pehmentää eikä tehdä niin realistista? Jos poistetaan samalla kaikkia murhat ja seksikohtaukset ja kaikki mikä voi pahoittaa jonkun mielen.
Tämä taisi olla kohdistettu aloittajalle. No kaikki muutkin viksut hokasivat sen.
Terve kaikille ja kiitos antamastanne palautteesta, joka on ollut hämmästyttävän asiallista!
On ollut suuri ilo kuulla, että ainakin joillekin on välittynyt se tunnelma, jota tekstissäni olen hakenut ja että tekstin konteksti on mennyt perille. Kyse on tosiaan 15-17v. pojan illanvietosta, joka häiriintyy, kun äidin uutukainen tulee kyläilemään.
Mitä kirjoitustyyliin tulee, niin tiesin kyllä että 'hatereita' ilmaantuu, enkä siitä ota nokkiini. Mielestäni karkea kielenkäyttö kuuluu tuonikäisen pojan ajatuksiin.
Toisaalta pahoittelen suoranaisia kirjoitusvirheitä, sillä ne vaikeuttavat tekstin lukemista ja sujuvuutta. Kirjoitin tekstin kahden päivän aikana, nopealla aikataululla siis, ja tuosta kirjoitusvirheet johtunevat. Mutta kuten todettua, niitä ei saisi juurikaan tekstissä ilmaantua, joten pahoittelut siis niistä!
Kaiken kaikkiaan olen yllättynyt, kuinka positiivisen palautteen kirjoitelmani sai, tuo oli nimittäin vasta toinen kirjoitelma, jonka olen tehnyt (kouluaineita lukuunottamatta).
Jatkakaa palautteen/ kommenttien syytämistä, jos mielenne niin halajaa!
J.D. Salingerit on luettu?
Sinällään ihan raflaavaa tekstiä, mutta tyylistä paistaa (liian) selkeästi läpi Salingerin Sieppari ruispellossa- romaani (suomennoksesta tuttu "falski" ja "helvetti"- sanan runsas käyttö ainakin paljastivat kirjoittajan innoituksen alkulähteet). Kirjailijoiden tyylien tahaton tai miksei tahallinenkin tarttuminen omiin raapustuksiin olisi mielenkiintoinen aihe muutenkin.. Tälle kirjailijanalulle toivotan onnea ja menestystä, potentiaalia löytyy, mutta energia kannattaa keskittää sen oman tyylin kehittämiseen.. Lopulta se on palkitsevampaa kuin tissimäinen takertuminen mestarien - kieltämättä kiusoitteleviin - tyyleihin.