Olen nykyisin 23-vuotias, sinut itsensä kanssa oleva tyttö, jolla on vakituinen työpaikka, koulutukset sujuu ja niin edelleen. Mutta tie tähän hetkeen on ollut hyvin mutkikas.
Kiusaamiseni alkoi jo ekalla, ja jatkui vaihtelevalla vyörynällä läpi ala-asteen. Se huipentui kuudennella luokalla, ja romutti itsetuntoni lähes kokonaan. Olin niin herkässä iässä, silloin kun se kaikki tapahtui, että kesti pitkään eritellä ja skipata syrjään noi asiat.
Ekalla en tullut toimeen opettajani kanssa, ja vastailinkin yhteen ketjuun samasta aiheesta. Olin opettajan silmätikku tavallaan, tai roska sen luokassa. Muut lapset suhtauituivat munhun alun pitäen hiukan nukkavierusti, koska huonot kotiolot näkyivät musta niin selvästi. (Tukka takussa, huonot vaatteet, epäsosiaalisuus koska sain olla niin vähän aikaa muiden ikäisteni lasten kanssa :()
Olin hyvin arka ja ujo ja toisaalta sen takia melko helposti kusetettavissa. Koska en vain sattunut kuulumaan siihen valioliigaan, mut laitettiin tyytymään siihen asemaan. Kamalaa jaottelua jo noin pienestä.
Kolmannelle kun menin, luokka hajotettiin ja sain uuden opettajan. Opettaja oli todella ihana ja kannustava, mutta vastapainoksi sille porukka oli kammottavaa.
Meitä oli kourallinen tyttöjä viidentoistapojan kanssa. Tyttöjä oli tasaluku, mutta ennen pitkää huomasin, et he selkiytyivät keskenään viidestään, ja olin ulkopuolinen porukassa. Lyhyesti sanottuna mut suljettiin ulos porukasta.
Olihan mulla jossain vaiheessa sillain, et olin jonkun kanssa kaveri, mutta sitä kesti vain hetken.
Kuudennelle tultaessa juttu huipentui siihen, että olin aivan yksin koko luokassa. Mulle auottiin päätä päin naamaa, mua haukuttiin ettei edes välitetty, olinko kuulemassa vaiko enkö. Musta heitettiin aika pahoja vitsejä, ja ylipäätään kaikkien jutut viittasivat siihen suuntaan, etten ollut oikeastaan minkään arvoinen. Se oli yleinen totuus.
Oikeastaan en ole vieläkään keksinyt, mistä se tuli - olinko oikeasti niin iljettävä ja epäsosiaalinen otus? Tosin sen tiedän, että en tullut toimeen sen luokan johtohahmon kanssa, ja olin hyvin kärkäs mielipietissäni. Opettajani sanoikin usein meidän äidille, että olen porukan vanhin lapsi henkisesti. En mennyt mukaan muiden näkemyksiin vammaisista, emu eli sen ajan tarkkisluokkalaisista ja sanoin melko suoraan kun yksi hienohelma ei suostunut kuorimaan itse ruokalassa perunoitaan. Ennen pitkää se huipentui siihen et musta ei vain pidetty.
Silkkaa puolustelua toisaalta, kyllä mussakin oli jokin vika. Ei ihmisiä aleta jaottelemaan tyhjän takia, mutta ei kyllä sen takia pidä tehdä sitäkään mitä mä koin sen vuoden aikana.
Kuulemma haisin - tottahan toki, ihminen joka pelkää haisee koska hikoilin ihan hirveästi stressaantuneena.
Ei ole helppoa unohtaa, miten istuimme lattialla piirissä ja häpesin sukkiani joissa oli reikä. Yhdellä tytöistä oli vielä kammottavammat sukat, mutta se oli kuitattu naureskeluilla. Muistan sen, miten mua katsottiin todella vieroksuvasti. Muistan sen, kun käsiin piti tarttua, vieressä istuva ihminen mietti kaksi kertaa ennen kuin tarttui ja otti kätensä hyvin nopeasti pois - ja olin luokan tytöistä ja pojista ainoa, joka pesi kätensä todella usein.
Muistan sen, miten yksi niistä jätkistä vainosi mua erikseen ja muisti aina kertoa, miten ruma ja kamala ihminen mä olen. Oikeasti mä olin mitoiltani 40/150 senttiä, pitkät paksut hiukset ja asiallinen meikki. Mikä mussa oli niin kamalaa?
Kun oma luokkani sulki mut niin tehokkaasti ulkopuolelle, ennen pitkää koko koulu tiesi, etten ole suosiossa. Tiedättekö, miltä tuntuu kävellä kouluun, kun koskaan ei tiedä, millainen vastaanotto on tänään? Tiedättekö, miltä tuntuu olla suurin piirtein lainsuojaton paikassa, jonne on pakko mennä?
Mutta tiedättekö, etten pohjimmiltani välitänyt siitä lainkaan niin pahasti. Joka ikinen aamu nousin orjallisesti puoli seitsemältä ja laitoin itseni kuntoon, ettei kenelläkään olisi mitään sanomista mun ulkonäössäni. Uskoin parempaan huomiseen, ja vihoissani niille kaikille, mietin: "Vielä jonain päivänä olen parempi kuin teistä kukaan."
Kiusaamiseni alkoi jo ekalla, ja jatkui vaihtelevalla vyörynällä läpi ala-asteen. Se huipentui kuudennella luokalla, ja romutti itsetuntoni lähes kokonaan. Olin niin herkässä iässä, silloin kun se kaikki tapahtui, että kesti pitkään eritellä ja skipata syrjään noi asiat.
Ekalla en tullut toimeen opettajani kanssa, ja vastailinkin yhteen ketjuun samasta aiheesta. Olin opettajan silmätikku tavallaan, tai roska sen luokassa. Muut lapset suhtauituivat munhun alun pitäen hiukan nukkavierusti, koska huonot kotiolot näkyivät musta niin selvästi. (Tukka takussa, huonot vaatteet, epäsosiaalisuus koska sain olla niin vähän aikaa muiden ikäisteni lasten kanssa :()
Olin hyvin arka ja ujo ja toisaalta sen takia melko helposti kusetettavissa. Koska en vain sattunut kuulumaan siihen valioliigaan, mut laitettiin tyytymään siihen asemaan. Kamalaa jaottelua jo noin pienestä.
Kolmannelle kun menin, luokka hajotettiin ja sain uuden opettajan. Opettaja oli todella ihana ja kannustava, mutta vastapainoksi sille porukka oli kammottavaa.
Meitä oli kourallinen tyttöjä viidentoistapojan kanssa. Tyttöjä oli tasaluku, mutta ennen pitkää huomasin, et he selkiytyivät keskenään viidestään, ja olin ulkopuolinen porukassa. Lyhyesti sanottuna mut suljettiin ulos porukasta.
Olihan mulla jossain vaiheessa sillain, et olin jonkun kanssa kaveri, mutta sitä kesti vain hetken.
Kuudennelle tultaessa juttu huipentui siihen, että olin aivan yksin koko luokassa. Mulle auottiin päätä päin naamaa, mua haukuttiin ettei edes välitetty, olinko kuulemassa vaiko enkö. Musta heitettiin aika pahoja vitsejä, ja ylipäätään kaikkien jutut viittasivat siihen suuntaan, etten ollut oikeastaan minkään arvoinen. Se oli yleinen totuus.
Oikeastaan en ole vieläkään keksinyt, mistä se tuli - olinko oikeasti niin iljettävä ja epäsosiaalinen otus? Tosin sen tiedän, että en tullut toimeen sen luokan johtohahmon kanssa, ja olin hyvin kärkäs mielipietissäni. Opettajani sanoikin usein meidän äidille, että olen porukan vanhin lapsi henkisesti. En mennyt mukaan muiden näkemyksiin vammaisista, emu eli sen ajan tarkkisluokkalaisista ja sanoin melko suoraan kun yksi hienohelma ei suostunut kuorimaan itse ruokalassa perunoitaan. Ennen pitkää se huipentui siihen et musta ei vain pidetty.
Silkkaa puolustelua toisaalta, kyllä mussakin oli jokin vika. Ei ihmisiä aleta jaottelemaan tyhjän takia, mutta ei kyllä sen takia pidä tehdä sitäkään mitä mä koin sen vuoden aikana.
Kuulemma haisin - tottahan toki, ihminen joka pelkää haisee koska hikoilin ihan hirveästi stressaantuneena.
Ei ole helppoa unohtaa, miten istuimme lattialla piirissä ja häpesin sukkiani joissa oli reikä. Yhdellä tytöistä oli vielä kammottavammat sukat, mutta se oli kuitattu naureskeluilla. Muistan sen, miten mua katsottiin todella vieroksuvasti. Muistan sen, kun käsiin piti tarttua, vieressä istuva ihminen mietti kaksi kertaa ennen kuin tarttui ja otti kätensä hyvin nopeasti pois - ja olin luokan tytöistä ja pojista ainoa, joka pesi kätensä todella usein.
Muistan sen, miten yksi niistä jätkistä vainosi mua erikseen ja muisti aina kertoa, miten ruma ja kamala ihminen mä olen. Oikeasti mä olin mitoiltani 40/150 senttiä, pitkät paksut hiukset ja asiallinen meikki. Mikä mussa oli niin kamalaa?
Kun oma luokkani sulki mut niin tehokkaasti ulkopuolelle, ennen pitkää koko koulu tiesi, etten ole suosiossa. Tiedättekö, miltä tuntuu kävellä kouluun, kun koskaan ei tiedä, millainen vastaanotto on tänään? Tiedättekö, miltä tuntuu olla suurin piirtein lainsuojaton paikassa, jonne on pakko mennä?
Mutta tiedättekö, etten pohjimmiltani välitänyt siitä lainkaan niin pahasti. Joka ikinen aamu nousin orjallisesti puoli seitsemältä ja laitoin itseni kuntoon, ettei kenelläkään olisi mitään sanomista mun ulkonäössäni. Uskoin parempaan huomiseen, ja vihoissani niille kaikille, mietin: "Vielä jonain päivänä olen parempi kuin teistä kukaan."
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kestin sen haukkumisen. Yksi ihminen piti elämäntehtävänään tulla kertomaan mulle kuumimmat juorut joita musta kerrottiin ja muutamat ihmiset hekumoivat niillä. Jokukin kaunis lapsi tuli mulle sanomaan että "sä esität kauheen kovaa". No haloilaa. Mulla oli murrosikä, mikä ei alkanut kovinkaan monelle niistä pirpanoista vielä pitkään aikaan ja pukeuduin mustiin ja käytin mustia rajauksia. Lisäksi mulla oli sellainen ylellisyys, mitä ei niistä muilla ollut edes pokkaa pukea: valkoiset, leveälahkeiset fakut ja musta, nilkkoihin asti pitkä nahkatakki ja kirkuvan punainen tukka.
Mutta miksi? Sitä mä en vielä tänäkään päivänä tiedä, miksi juuri minä olin sen niiden kaikkien syntisäkki, mutta uskoin vakaasti siihen, että olen jotenkin vajakki, viallinen, ja että mun olisi syytä yrittää muuttua. Minuuteni oli aivan hajalla, enkä tiennyt mitä tein väärin, koska aivan kaikesta tuli sanomista. Mikään ei ollut oikein, enkä edes tiennyt, mikä olen koska en ollut kenellekään mitään.
Olen vielä tänäkin päivänä hyvin vihainen opettajilleni, koska he eivät muka huomanneet mitään. Tai huomasivat, mutteivät tehneet asialle mitään, vaan hyväksyivät sen hiljaa. Myöhemmin luokanopettajani sanoi, että "ei sussa mitään vikaa ollut, vaan se toinen puoli laittoi vastaan."
Se paras glitterikä meni siihen, että odotin toisten hyväksyntää, mitä ei milloinkaan tullut? :( Se paras ikä, jolloin yhdessä pohditaan naisellisten muotojen puhkeamista, mietitään millaiset on ekat kuukautiset ja niin edelleen.. Se saippuakuplaikä, jolloin ihastutaan ja jaetaan ne salaisuudet.. Vietin ne ihan yksin ja syvän itseinhon vallassa.
Yritin kaikin tavoin peittää itseni, ettei kukaan pääsisi sanomaan mitään. Häpesin kroppaani.
En kuitenkaan kerro tätä tarinaa vain siksi, että saan purkaa päätäni, vaan siksi että tässä on se pointti, et kaikkea ei tarvitse sietää. Vuosia myöhemmin, kun alkoi lukio, huomasin olevani yhden entisen kiusaajani kanssa samalla luokalla ja ihan väkisinkin. Sama kuvio palasi taas, eli olin luokan hylkiö, josta kukaan ei tuntunut välittävän. Olin "nolo" ja vaikka mitä, eikä mulla ollut yhtäkään kaveria. Se sama kiusaajani piti huolen siitä, etten ole muiden kanssa missään tekemisissä - kai se oli jotain asemanpönkitystä ja kateutta. Olihan se haukkunut, miten mä pidän itseäni maailman kauneimpana, vaikka oikeasti mä en puhunut mun ulkonäöstäni kritiikin pelosta yhtään mitään.
Luokallani oli yksi toinenkin tyttö, joka huomasi pahoin tulehtuneen tilanteen, ja keväällä pohdimme yhdessä palaammeko kouluun enää syksyllä. Halusin toki yo-tutkinnon, ja koulu oli sopivan lähellä, ja mietimme asiaa eri kanteilta. Todellisuudessa olin "salaa" käynyt pääsykokeissa toisessa koulussa.
Syksyllä pakkasin kamani ja muutin toiselle paikkakunnalle. Se oli elämäni viisain päätös, koska sain ihmisarvoni taas takaisin.
Oho... Mutta sä kuitenkin loppujen lopulta et uskonut niitä kiusaajien puheita? Mä oon pitkään miettinyt mun omaa tilannettani, sillä silloin kun peruskoulussa kaikenlaista kiusaamista oli, niin minä itse välillä jostain ihmeen syystä halusin kuulla, mitä ne kiusaajat sanoisivat, jos tekisin sitä tai tätä tai jos kävelisin heidän porukkansa ohi silleen muuten vaan. Mitä ne sanois taas mun vaatteista, tai mistä vaan, halusin jostain suyystä sen kuulla.
Välillä ajattelen siis, että kiusaaminen ei ollut ollenkaan niin aiheetonta kuin muissa tapauksissa. MUTTA toisaalta taas olin tosi surullinen ja yli kaiken inhosin tiettyjä oppitunteja, joskus jopa inhosin kouluun menoa. Mutta sitten taas välillä en! Oli oikeen ihanaa kun sai olla mielistelemättä niitä tyttöjä toisin kuin suurin osa muista, mutta sitten nyt kun myöhemmin ajattelen, niin mietin et oliko toi ihan väärä ajattelutapa? Ku monihan kuitenkin oli kavereita kiusaajien kanssa, ja koska nämä kiusaajat olivat juuri niitä suosittuja tyttöjä, ei ne muut mitään mielistelly mut oli kavereita vaan? No minä en ollut kaveri, joten otin sen ihan toiselta kantilta...
Eli, onko mun aiheellista syyttää kiusaajia huonosta itsetunnostani, kun itse tietoisesti otin välillä niitä kommetteja vastaan? Itseäni puolustamaan minusta ei aina ole, joten yleensä vain tyydyin olemaan sanomatta mitään. Saikohan tosta tekstistä nyt mitään selvää, ja sori että rupesin itsestäni vaan puhumaan, mutta tässä oli oikein hyvä tilaisuus, hmm..