Mennäkö naimisiin?

Ei kai kukaan voi pakottaa sinua hoitamaan häntä jatkuvasti, vaikka olisittekin naimisissa. Kun et jaksa, niin et jaksa, ja sillä sipuli. Hänellähän on jo palvelutalopaikka valmiina. Tuskin miehesikään siitä terveemmäksi tulee. Onko avioliitosta muuta merkittävää etua tai vaihtoehtoisesti haittaa? Mieti perintöasiat ajatellen kummin päin tahansa leskeyttä. Ja voihan asian hoitaa testamentillakin, tosin suuremmalla perintöverolla. Kannattaa turvautua tarvittaessa juristiin.

Toisaalta, jos et halua naimisiin, niin oikeutesi on pysyä leskenä. Jos avioliitto on tunteitasi taikka järkeäsi vastaan, niin älä avioidu pelkästään toisen mieliksi.

Olen itsekkinpuoliso parkinsonia sairastavalle miehelleni, ja tiedän miten turvattoman olon tämä tauti antaa,jos kerran olette olleet pari niin kai rän rakkaudesta kosii, sillä omais hoitajan osaa ei ole pakko ottaa jos ei jaksa. Minun rakkaani on yhä yhtä rakas kun silloin aikanaan kun kohdattiin ja en voisi ajatellakkaan muta kun että rakkaudesta häneen hoidan häntä, myös minulla on sairaus itselläni mutta me olemme yrittäneet antaa tilaa toisillemme ja autamme toisiamme sen mukaan kun kykenemme. Mutta sinä teet tietysti miten itse tunnet, mutta ymmärrän että monet ajatukset pyörivät päässäsi. Onnea teille molemmille ja teet oikein miten ikinä teetkin. Sillä sinun tunteesi itseäsi ja elämääsi kohtaan ovat sinun ja kukaan muu ei voi niitä ratkaista.

Alkaa toisen hoitajaksi, omaishoitajaksi on suuri ja raskas ja pitkä päätös.
Kannattaa miettiä, jaksaako hoitaa aikuista läheistä tai ystävää, joka on toki rakas
ja läheinen, elämänkumppani. Onneksi on intervallijaksoja ja lyhytaikaista
asumista palvelukodissa. Sinä aikana saat itse levätä, touhuta tai olla tekemättä
mitään ja esimerkiksi matkustella. On näitä omasishoitajien vapaita ja monenlasita kotiapua.

Minun puolisoni sairastui noin 44-vuotiaana. Vihastuttaa, että jo nuin aikaisin.
Matkustelut yhdessä ovat jääneet ja moni muukin asia, tilalle tulleet rollaattorit,
erikoissängyt.
Kyllä nämä palvelukotijaksot ovat hyvää molemmille. Sen jälkeen riittää taas
puhuttavaa ja on mukava olla toisen lähellä. Kyllä akkuja pitää välillä ladata, vaikka
sairautta ei olisikaan. Sama ihminen siellä on vaikka parkinson tuppaakin
määräilemään koko porukkaa. Puoliso on rakas. Myönnän, että välillä raivostuttaa
ja kovasti. Mutta kuten puolisoni on sanonutkin, että ei hän helppoa elämää
koskaan ole halunnutkaan.