Jouduimme lopettamaan parhaassa iässä olevan koiramme noin kuukausi sitten vihaisuuden vuoksi (emmekä voineet kuvitellakaan, että olisimme antaneet sen jonnekin em. syystä ja muutenkaan). Milloin tuska alkaa hellittää, kun on niin ikävä? Auttaisiko uusi koira (eihän se korvaa menetettyä)? Olisiko kenelläkään vihjeitä surun ja tuskan helpottamiseksi? Järki ei tunnu riittävän asian käsittelyyn, tuntuu niin äärettömän pahalta ja tuntuu, että tuska vain yltyy. APUA!!!
P.s. Oli niin mahdottoman viisas koira ja todellinen perheenjäsen.
P.s. Oli niin mahdottoman viisas koira ja todellinen perheenjäsen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miettikää syy siihen vihaisuuteen, se voi olla varsin monitahoinen.
Ottakaa vasta sen jälkeen ja riippuen tuosta syystä, uusi koira.
Ottakaa ei dominoiva rotu seuraavaksi ettei taas tule lopetusta.
usein aggressiot johtuu sieltä hihnan toisesta päästä.
En kaivannut syitä vihaisuuteen vaan lohdutusta tuskaan!
vaikea antaa lohdutusta kun ei tiedä että onko ollut syytä lopettamiseen ja mikä ollut lopettamisen (aggression )syy.
Ja onko kaikki ongelmakoulutukset menty ja tehty kaikkensa. Ja kuinka paha aggressio oli?
ja ennen kaikkea onko teidän koirankoulutuksessa ollut syy koiran lopettamiseen.
jos näin on myötätunto herää lähinnä koiran puolelle joka ei elämäänsä takaisin saa...mutta jos kasvain päässä tms syy aggressioon niin toki ymmärrän tuskasi.
sanoisin joka tapauksessa edes rotua tietämättä ottakaa seuraavaksi helppo rotu..ettei historia toistu.
tosiasia, että syy koiran aggressiivisuuteen löytyy hihnan toisesta päästä. Johtajuusongelmia, kenties? Parempi olisi ymmärtää ja hyväksyä se asia, ettei sama virheellinen toimintatapa (koulutus) toistu mahdollisesti seuraavankin koiran kohdalla ja noidankehä on valmis. Osanotto suruun kuitenkin, on varmasti raskas paikka. Ei siihen auta kuin aika.
Voi olla noin, mutta voi ollla mahdollista sekin, että kohdalle on osunut luonnevikainen yksilö.
Oli miten oli, niin aloittajalle ei oikein muita hyviä vinkkejä tuskan poistoon ole, kuin että suru on prosessia - ei siihen välttämättä voi hirveästi vaikuttaa. Se tulee ja jyllää, mieli käsittelee asioita ja raastaa, jotenkin sitten jonkinlainen rauha löytyy - jollekulle se voi tulla loogisista pointeista (esim. että hyväksyy sen, ettei tehtävissä ollut muuta) ja asian käsittelystä juurta jaksain mielessään että muille ihmisille. Jos sinusta tuntuu siltä, niin puhu asiasta ystävillesi ja muille koiraihmisille - semmoinenkin viisaus on joskus sanottu, että ahdistus vähenee kun asiaa saa purettua.
Itse olen joskus tehnyt niin, että olen jauhanut ja jauhanut asiasta, joka on surettanut ja lopulta en ole vain enää jaksanut jauhaa siitä ystäville ja asia on menty läpi niin perusteellisesti että huh ja huh. Tuskaa voi silti tulla pintaan, mutta jos asian on kunnolla käynyt läpi, sen voi saada nopeammin setvittyä eikä jää itsesääleihin tms.
Mutta ihminen ei ole kone. Kyllä muistot tms saavat tunteita pintaan. Joskus suru voi tulla ja sitten se tulee. Jonkin ajan päästä voi sitten tulla aurinkoa.
En tiedä itsekään, miten tulen selviämään ukkelin (koiran) siirtymisestä koirien maille sitten joskus. Ajatus on vaikea, etenkin kun koira on vanhempaa jo. Kun ukko sairastui aikoinaan, vuosia sitten, kuolemanvakavasti, ja ennen oikeaa diagnoosia olin saanut puhelinsoiton koiran lopettamiskehoituksesta..., niin matkalla kotiin itkin junamatkan, kävelymatkan ja kioskissa, koetin kyllä estää mutta ei tullut mitään. Että mikään ei pysäyttänyt enää siinä vaiheessa surua. Sitten asiat saivat yllätyksellisen hyvän käänteen eikä ukkoa tarvinnut nukuttaa.