Kuis on?
Tarvitseeko maagi rakkautta?
KyrSä
28988
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Riippuu kai rakkauden muodosta... Kaikenkattava rakkaus ja luottamus "korkeimpaan voimaan", ehkä. Entä tarve rakkaudelle, miten se määritellään? Useilla on omat näkemyksensä ja kokemuksensa asiasta, luulenpa että yksiselitteistä vastausta ei löydy.
En ole maagikko, mutta uskon ehdottomaan rakkauteen kaikkea elävää kohtaan, se voi olla "raakaakin", mutta aina muiden etujen mukaista, täysin rehellistä rakkautta, ei sitovaa. Se on kuin rakkautta vastasyntyneeseen. (mutta mistä tällaista löytää?)
Maagikko, ellei hän ole maailmasta vetäytyvää sorttia, tarvitsee väkevää elämää ja toimintaa päästäkseen kunnolla vauhtiin, saadakseen antenninsa pystyyn ja koko kehonsa päästä varpaisiin mukaan toimintaan. Magia vaatii energiaa!
Muutamien muiden asioiden ohella, intohimoinen rakkaus on eräs niistä asioista elämässä, joiden voimasta syntyy virtaus, jota pitkin maagikon huomio kulkee kohteeseensa.
Niinä hetkinä kuin todella tunnet eläväsi ja olevasi, silloin olet kyvykkäimmilläsi maagisiin tekoihin. Se hetki voi olla nautinnon tai kivun hetki. Olennaista on läsnäolo.
SP
Ehdottomasti. Kaikki tarvitsevat rakkautta. Tässäkin voidaan vedota Maslown tarvehierarkiaan, vasta kaikkien "perusasioiden" ollessa kunnossa, voidaan alkaa toteuttaa itseään, ja vasta siinä vaiheessa ylipäätään tulee tarve itsensä kehittämiseen.
Luovuus ja luova toiminta saavat voimansa energiasta. Aivan kuten pyhät askeesissa elävät miehet jotka tavoittelevat yhteyttä jumaliinsa, myös luovuus pulppuaa kieltäymyksestä. Jopa kärsimyksestä.
On hienoa heittää ilmaan teesi, että maagi tarvitsee rakkautta, mutta heittäisin vasta-argumentiksi että juuri tästä "tarvitsemisesta" - ei siis vastaanottamisesta - löytyy jutun juju. Maagi elää jatkuvassa tarpeessa.
Vanha sanonta sanoo, että "vakavasti otettavaa taidetta ei saada aikaan vatsa täynnä ja pallit tyhjinä". Minusta Maslown tarvehierarkia ei ainakaan tässä suhteessa tunnu noudattavan todellisuutta... Siis sikäli mikäli rakkaus tai luovuus tarpeena rinnastetaan ruokaan, juomaan ja lämpöön.
Mielestäni rakkaus on myös erittäin kuluttavaa. Mikään ei sekoita mieltä niinkuin intohimoinen rakkaus. Mikään ei tee ihmistä niin epähenkiseksi ja tyhmäksi. Rakkaus nostaa tunteet pintaan, mutta se myös syö valtavat määrät energiaa.
Elän onnellisessa ja rakkaudellisessa suhteessa, mutta toden sanoakseni, rakkaus kuljettaa minua yhä kauemmaksi maagisesta maailmannäkemisestä. En silti pane sitä pahakseni vaan teen töitä kahta kauheammin, koska rakkaus on se josta viimeiseksi haluaisin luopua.
Rakkaus ja luovuushan ovat tarvehierarkian huipulla eivätkä rinnasteisia ruokaan tai lämpöön.
Joku intialainen guru saattaa olla näivettynyt kuiva käppyrä, mutta hänelläkin on perusasiat asiat kunnossa. Kylmä ei tule joten suoja ei ole välttämätön ja usko jumaliin niin vahva ettei pelkää villieläimiä, ohikulkijat antavat käppyrälle leivänpalan aina sillointällöin ja se riittää gurun hengen pitimiksi.
Tämä meidän länsimainen elämäntapa on niin materian kyllästämää ettei voida uskoa että joku tulee niin vähällä toimeen. Kun tämä guru siis uskoo että eipä tässä mitään hätää, niin hän voi kaiket päivät rauhassa meditoida kannon nokassa ja Maslown tarvehierarkia toteutuu rappunen rappuselta.
Onhan toki monenlaista luovuutta olemassa, toiset luovat paremmin kun on vähän kärsimystä ilmassa ja toiset vasta sitten kun on kaikinpuolin hyvä olla. Riippuu tilanteesta ja ihmisestä.
Mutta silti, rakkaus on ihanaa! Kaipa se minunkin osakseni vielä joskus lankeaa! :-)
Mitäs iso G(urdjieff) sanoikaan rakkaudesta?:
Conscious love evokes the same in response.
Emotional love evokes the opposite.
Physical love depends on type and polarity.
Olennaista on tietenkin ymmärtää mitä näillä sanoilla tarkoitetaan tässä kontekstissa..
Olet varmaan oikeassa. Vastaan kohta tähän, mutta jäi kaivelemaan: löysitkös niistä ancestors-linkeistä mitään mielenkiintoista?
Kävin tonkimassa (olen käynyt aikaisemminkin) ja löytyi sekä isoisän isän että isoisän äidin lähtöpäivä ja paikka sekä lippujen hinnat! :-)
No tutkitko sinä lisää? Jos niin löytyikö mitään mielenkiintoista?
Joskus ammoin 23 vuotta sitten istuin luennolla jota piti fiksun oloinen mies, Numminen (tai Nurminen, en muista) nimeltään.
Hän puhui rakkaudesta ja perversioista. Siitä miten Täydellisessä (siis terveessä tässä tapauksessa) rakkaudessa toteutuu Ruumiin, Järjen ja Tunteen kolmiyhteys.
Mielenkiintoinen analogia uskontoon tuo Järki=Isä, Ruumis=Jeesus, Tunne=Pyhä Henki. Mikä näissä on tärkeintä? Vain Pyhän Hengen (Tunne) pilkka on anteeksiantamaton synti.
Anyway: perversio (sairaus, vajavaisuus) syntyy mikäli tuo kolmiyhteys ei täyty.
- Rakkaudessa pelkkä Ruumis vailla Järkeä tai Tunnetta, on pornoa.
- Tunne vailla Järkeä tai Ruumista on tyttöjen teinirakkautta, idolipalvontaa, romanttista lukemistoa.
- Järki vailla Tunnetta tai Ruumista on askeesia, uskonnollista kieltäytymistä, libidon kohdistamista jumaluuksiin.
- Ruumis Järki= Fasismi
- Järki Tunne (ilman Ruumista) =Platoninen, uskonnollinen.
- Tunne Ruumis (vailla Järkeä) = Intohimoa vailla kestävää pohjaa.
Jos lähtökohtaisesti Jumala on Rakkaus ja Jumaluuden kolmiyhteys täyttyy rakkauden myötä kohtaa ihminen oman jumaluutensa rakkaudessa.
Mikäli maagi tavoittelee jumaluutta hän tavoittelee silloin rakkautta. Tarvitseeko maagi silloin rakkautta ikäänkuin erillisenä elementtinä, jos sen tavoitteleminen on koko homman nimi?
Miten tuo intialainen kuivettunut käppyrä liittyy rakkauteen?
Ei se rakkauteen liitynytkään vaan Maslown hierarkiaan! Tosin, onhan meillä kaikilla omat pikku perversiomme.....
Terveitä ovat ne jotka kokevat rakkauden täydellisenä tai eivät lainkaan.
Totta puhut, mutta nykyään niin monilla on vääristynyt kuva rakkaudesta. Lieneekö syynä median antama väärä kuva, vai se että monet ihmiset nykyään ovat rakastuneita rakastumisen tunteeseen eivätkä niinkään rakkauden kohteeseen?
Todella surullista. Minä uskon että rakkaus syvenee ajan myötä, ihastuminen laimenee ja tunteet tasoittuvat mutta kumppanuus vahvistuu ja juuri tuo kumppanuus on se voimakkain yhdistävä tekijä. Fyysisyyskin muuttuu mutta onko se muutos pakko nähdä huonona? Kuka jaksaisi elää rakkauden ensihuumassa vuosikausia, tuskin edes ne jotka siitä haaveilevat.
Ihmettelee.
Minulla on syvä kumppanuus- ja rakkaussuhde. Siitä on konkretisoitunut tuollainen 10-vuotias wiccan alku. Yli 12 vuotta ilman yhtään riitaa. Uskokoon ken tahtoo. Lucky me :-)
Ihastun silti vähintään kerran kuukaudessa. Kyllä ihmisiin voi ihastua aidosti vaikkei tahtoisikaan seksiä. Se ei ole myöskään vakisuhteesta pois. Minkäs teet jos hurmaavia neitokaisia pyörii ympärillä... En silti mistään hinnasta vaarantaisi nykyistä syvää rakkaussuhdettani.
Annamme vaimoni kanssa tilaa toisillemme. Hänellä on kaverinsa ja menonsa, ja minulla omani. Silti parasta aikaa on se, kun lapsi on nukahtanut, sytytetään takka, otetaan vuohenjuustot jääkaapista, korkataan hyvä punaviinipullo ja alamme jutustella maailman asioista... Olet oikeassa: kumppanuudesta kumpuaa kestävä rakkaus.
Yhtä asiaa en tosin tekstistäsi ymmärtänyt: miten se fyysisyys muuttuu??!!
Mun kokemukseni mukaan fyysisyys muuttuu niin että esim. seksistä häipyy se spontaanius ja uutuuden viehätys, tietää mitä saa. Tosin, mulle se ei ole koskaan ollut ongelma. Tilalle kuitenkin tulee aitoa välittämistä ja toisen tuntemista, ikäänkuin yhteisymmärrys ja harmonia.
Suorituspaineet häviää ja jännittää vähemmän... Antautuu aaltojen pyörteisiin... Huima luottamus ja yhdessä kokemisen riemu... Sellaista se on vakioseksi. Sitä ihtiänsä: rakkautta.
Apua! Taidan olla kohta tulossa uskoon! Nimittäin kristillinen symboliikka kolmiyhteyksineen on jäänyt vellomaan päähäni.
Siis tuo "Isä, Poika ja Pyhä Henki" eli "Järki, Fyysisyys ja Tunne" - terveen ja kokonaisen rakkaussuhteen elementit. Jos "Jumala on Rakkaus" voiko sen kääntää myös toisinpäin: Rakkaus on Jumala.
En usko että kristityt allekirjoittaisivat moista, mutta monia "pakanoita" tuo ajatus kyllä koskettaa. Minun mielestäni.
Menetämmekö sinutkin? :-)
Mielestäni mikä tahansa voi olla "Jumala". Jollekin se voi olla rakkaus, jollekin luonto, jollekin jokin kuva tai pysti, kohtalo, kaaos, ihan mikä vaan. Usko ratkaisee. Usko siihen, että jokin kuitenkin availee meille ovia tai sulkee niitä. Se, että haluaako käyttää sanaa Jumala on sitten aivan eri juttu.
Juuri noin on aisa.. mutta palaisin vielä siihen tarvitseeko meidän maagien löytää rakkauden kohde vai onko tärkeämpää että meitä rakastetaan juuri maageina? Kumpi on tärkeämpi?
Pol
P.S Löysinpäs sinut... :)
Minua rakastetaan tällä hetkellä ainakin poikana, pikkuveljenä, avosiippana ja isänä. Maagina minua ei rakasteta.
Mielestäni rakkauden kohde on toisarvoinen asia magiassa. Tärkeintä on saavuttaa rakkauden "tila".
"Rakkaudentila" ei ole yhtäkuin seksuaalinen orgasmi vaan jotain joka on sukua uskonnolliselle kokemukselle. Kristityt sprettailevat jatkuvasti uudestisyntymällään Jeesuksessa. Siis voihan asian noinkin ilmaista, mutta "tulkinta" on väärä. Kristillisyydessä rakkaudentila yhdistetään opetettuun jumalkäsitykseen, synnintunteeseen, armoon ja helvetin pelkoon, ja näin koko soppa on valmis.
En siis ole tullutkaan uskoon vaikka pelkäsinkin hetken ;-)
Rakkaudentila on jonkinlainen metafyysinen kokemus jossa ihmisyksilön tietoisuus sulautuu osaksi kollektiivista tietoisuutta. Ja tuo kollektiivisuus pitää sisällään koko kaikkeuden kivistä kasveihin, ihmisistä pilvenhattaroihin.
Näin minä sen näen (partsu ihmettelee tuossa vieressä pää kallellaan ja ilmiselvästi hymyilee...).
>>Menetämmekö sinutkin?>>
Joo. Näköjään elän etsikkoaikaa ja käväisin sitten ihmettelemässä menoa lestadiolaispalstalla, kun ajattelin että jos vaihdetaan elämänkatsomusta niin tehdään se sitten kunnolla. ;-D
Ei Perkele! Kyllä Jeesus saa vielä tovin odottaa...
>>Usko siihen, että jokin kuitenkin availee meille ovia tai sulkee niitä.>>
Aivan. En tiedä miksi tätäkin "uskoani" sitten sanoisi ja mistä se ponnistaa.
Kun joku kristitty uskonveli on kysynyt mihin minä uskon, olen yleensä vastannut että "hyvyyteen elämässä". Miten sen muutoin kuvailisi? Siis ilman mitään suuria palvonnan kohteita ja virsien veisuuta: luja luottamus siihen että kaikki kääntyy aina hyväksi ja jos vastoinkäymisiä tulee, niitten taustalla on merkki siitä että on käännettävä hieman suuntaa elämässä ja jotain vielä parempaa on nurkan takana odottamassa.
Kaverit naljailevat Hannu Hanheksi, mutta joskus tuntuu ettei se ole yksin tuurista kiinni vaan asenteesta...
"Rakkaudentila on jonkinlainen metafyysinen kokemus jossa ihmisyksilön tietoisuus sulautuu osaksi kollektiivista tietoisuutta. Ja tuo kollektiivisuus pitää sisällään koko kaikkeuden kivistä kasveihin, ihmisistä pilvenhattaroihin."
Kuhan quottaan. Laav, laav, laav, räppärääräpä...
Taannoin murehdin sitä että kun saisi edes kerran elämässään ehdottoman, rajattoman rakkauden kokemuksen jossa tulen täysin hyväksytyksi karvoineni kaikkineni. Jos ei koskaan ole kelvannut kenellekään... Jos kaiken aikaa ilmassa on ollut epäilys että pitäisi osata muuksi muuttua aina sen tahtiin mitä kulloinkin odotetaan ja vaaditaan... Miten voi osata rakastaa itseään (joka on kaiken alku) jos ei kukaan koskaan ole todella rakastanut minua, odottamatta minulta mitään?
Ei siis mikään ihme jos joku haksahtaa Jeesukseen tällaisissa fiiliksissä, mutta minulle eivät fantasiaolennot kelpaa. - Sen vuoksi en järin kauheasti revi innoitusta niistä aistimuksista joiden mukaan minulla olisi 600 v takainen ylimaallisen rakas ihminen, joka tässä elämässäni minulta näennäisesti puuttuu - ja joka puute saattaa olla kaiken kurjuuteni a ja o - mutta joka kuitenkin on läsnä "hengessä".
Mutta olisiko se sitten niin kauhean väärin pitää itsellään tuollaista innoittajaa (jonka olemassaolosta ei ole varma), varsinkin kun nyt liikutaan magiaosastolla ja jotkut jopa uskovat kaikenlaisiin apu- ym. henkiin? (Kaiketi oma näkemykseni painottuu "kaikki on aivoissasi" -osastolle...) Tavallaan mikään ei ole minulle niin todellista kuin ihanainen X. Pardon vaan tiedemaailma, arki- ja päivätodellisuus jne. Useammassa jollassa on vaikea seistä samalla kertaa.
Maallisemmalla tasolla olen kokenut luonnossa rakkautta; luontoon kohdistamani korkeaenergiset tunteet ovat tuntuneet palaavan takaisin siinä muodossa kuin jokin olento tuntisi samoin minua kohtaan kuin minä luontoa. Ehkä tämä on luonnon personoimista, kyllähän lemmikeistäänkin voi tehdä jotain suurempaa kuin mitä ne elukoina varsinaisesti ovat.
Mikäli maagi (jota en varsinaisesti ole) tarvitsee sellaista arjen yläpuolelle nousevaa ulottuvuutta jossa ajatukset ja tunteet melkein tulevat lihaksi - eivät ihan, mutta melkein - niin tottakai rakkaus on tarpeen. Ei kai mitään ihmeempiä saa aikaiseksi ellei ole intohimon paloa?
Toisaalta rakkaus voi viedä harhaan, jos keskittyy yhteen ainoaan kohteeseen, eikä enää näe muuta kuin henkilökohtaisen suhteensa rakkautensa kohteeseen. Rakkaus voi eksyttää, pettää... "Järjen veit ja minusta orjan teit".
Olen samoilla linjoilla kanssasi.
Eilen leikin kissan kanssa ja ihmettelin kuinka syvää rakkautta? voi tuntea moista elukkaa kohtaan. Sukelsin sen kirkkaan keltaisiin silmiin ja seurasin sen pupillien liikkeitä sen hyökätessä, hauskaa! hih, hih!
Kerrassaan ihana otus ja rakkaus eläimiin on muutenkin ainakin omalla kohdallani sitä rehellisintä ja pyytettömintä välittämistä. Ihmisistä ei niin aina tiedä. Uskon, että ainakin kissat ja todennäköisesti myös koirat osaavat jollain tasolla aistia ajatuksia. Johtuuko se sitten reaktioista vai mistä, mutta ajatellessani kissaani ja esittäessäni sille äänettömän pyynnön se reagoi siihen jollain tavalla. Harvoin se tekee niinkuin pyydän, mutta katsoo kuitenkin kysyvästi kohti ja heiluttaa hännän päätä tosi viehkosti.
Kyä sää tiiät mitä mää meinaan !
Muuan kissoistani (joita parhaimmillaan oli 4 kpl) oli minulle rakkain, koska siihen tuntui saavan aivan erilaisen kontaktin kuin muihin. Se nukkuikin vieressäni pää tyynylläni aivan kuin ihminen.
Jostain syystä elämäni miehet karsastivat nimenomaan tätä kissaa. Ehkäpä he tunsivat mustasukkaisuutta, en tiedä... Nykyinen mies unissaan potki kissaani päähän, ja sen koommin ei kissa sänkyyni enää tullut.
Noin kuukausi ennen kuin tämä kissa sai lopettamiseen johtaneet kasvaimet näin unen että makasin sängyssäni, ja kissa kökötti seinällä hurjan näköisenä kuin villikissa. Oli kuin kyseessä olisi ollut enneuni jossa kissa kertoi: kohta siirryn toiseen ulottuvuuteen (seinä 90 asteen kulmassa sänkyyni) missä olen puhdasta villiä elämänenergiaa...
En tiedä surinko isäukonkaan kuolemaa niin pitkään kuin kissani kuolemaa.
Eräässä erityisen elävässä unessa missä olin melkein pahan noidan ja kumppaneiden pauloissa minut herätti se että tunsin kynnen uppoavan jalkaani. Siinä vaiheessa minulla ei enää ollut kissoja, mutta ehkäpä tuo rakkain kissani henkimaailmasta auttoi minua noitalauman salajuonista irti. Tavallista unta tahi ei. :)
>> Eräässä erityisen elävässä unessa missä olin melkein pahan noidan ja kumppaneiden pauloissa minut herätti se että tunsin kynnen uppoavan jalkaani. >>
Tuo oli aika suloinen kertomus.
Buddhalaisuudessa tappamiseen suhtaudutaan karsaasti - jos oikein ymmärsin - koska se riistää oliolta mahdollisuuden kärsiä kärsimyksensä täydesti loppuun asti, eli toteuttaa Karmaansa. Eli viemmekö lemmikkimme eläinlääkärille lopullista toimenpidettä varten omaa mukavuudenhaluamme jonka naamioimme myötätunnoksi? Koska emme kestä omaa kärsimystämme katsoessamme läheisen kärsimystä?
En oikeasti tiedä.
Nimimerkillä kaksi kissaa tähän mennessä lopetettanut, ja pää murskana loukun jäljiltä olleen hiiren tappanut ja selkäranka poikki maantiellä oravan tappanut omin käsin. Ja itikoita listin julmasti ja piittaamattomasti.
Noh, jos kissani olisi saanut vapaasti hautoa kasvaimiaan keskellä metsää, olisi kettu tms. tullut ja syönyt kissiparan hengiltä kitumasta. Ei siis eläin luonnossa ehdi kauheasti kärsiä, joten ei se sen osana voi ollakaan.
Kissahan ei edes kuulu Suomen luontoon, ja jos sitä vielä pitää jatkuvasti sisällä, niin kyllä omistaja on vastuussa sen kärsimyksistä, jos ja kun niitä tulee. Ja jos syö lihaa, on jokatapauksessa osallinen elukoiden lopettamiseen, joten...
No mikä jottei?