Olen ollut jo useamman vuoden kolmen lapsen yh-äiti ja leski. Aluksi pari-kolme vuotta mieheni kuoleman jälkeen elämä pyöri pienten lasteni hyvinvoinnin turvaamiseksi ihan arjen pyörittämisessä isovanhempien tuella. Sitten minulle tuli elämässä sellainen vaihe, että lapset eivät roikkuneetkaan enää lahkeessa ja sain hengähtää hetken esim. käydä lenkillä tai elokuvissa ystävien kanssa. Tuli myös vaihe, jolloin halusin "todisteita", että kelpaan vielä naisena miehelle. Aloitin jo seurustelunkin, mutta se loppui kun mies paljastui erittäin naisiin meneväksi...Pari muutakin "juttua" oli (lapset eivät tiedä)ja miehet jo melkein suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta, mutta minä peräännyin.
Nyt on ollut jo pitempään vaihe, että en ole edes katsellut ympärilleni. Lasten kanssa arki sujuu aivan loistavasti (ovat kohta jo murrosiän kynnyksellä) ja monipuolinen harrastusrumba siivittää arkeamme. Olen oikeasti onnellinen; minulla on ihanat lapset, läheinen suku, pari tosi hyvää ystävää, työpaikka ja aivan loistava harrastusystäväpiiri, asumme kivalla omakotitaloalueella, jossa naapurit ovat maailman ihanimmat.
Tässä siis taustoja.
Ainoa asia, mikä minua ärsyttää, on se, että jokaikinen ystävä/kaveri/työkaveri/kaverinkaveri/kaukainen sukulainen ym. ym. ovat niiiin huolissaan siitä, miksi minulla ei jo ole miestä. Aina kun käymme kyläilemässä jossain perheessä, missä ei olla käyty vähään aikaan, niin small talkin jälkeen "päästään asiaan" eli utelemaan miesjuttujani. Siis heidän mielestään on suorastaan ällistyttävää, että miten minulla hyvin koulutetulla, ihan ok-näköisellä naisella ei jo ole uutta miestä!!!! Kaikkein eniten harmittaa, että paras ystäväni (joka elää uusperheessä ja haukkuu miehensä kerran kuussa läpikotaisin) on alkanut nyt tosissaan manipuloimaan minua, että enkö tajua lasteni parasta: "Pojatkin saisivat miehen mallia, ja eläisitte normaalia elämää jne." Olen pahoittanut mieleni, sillä en ymmärrä onko hän kateellinen minulle (ja vapaudelleni tehdä mitä haluan) vai onko hän oikeasti huolissaan???
Vain vanhempani (äitini) ja siskoni ymmärtävät minua, että en halua sotkea tätä nykyistä elämäntilannettani millään uusilla kuvioilla. Toki minä kaipaan hellyyttä (siis mieheltä, enkä vain lapsilta), mutta kun se tunne tulee (onneksi) niin harvoin, että pystyn sen kanssa elämään. Minulla ei yhtään huolestuta se, että minulla ei ole miestä. Pojat saavat hyviä miehen malleja sukulaismiehistä ja harrastusten vetäjistä sekä opettajista sekä kavereiden isistä.
Ystävälleni olen muuten viime aikoina vastannut, että etsi minulle mies, joka voi asua omassa asunnossa omien lastensa kanssa, mutta jolle riittää, että vain hellustellaan siihen asti kun lapset lähtevät maailmalle, niin minulle kelpaa. Mutta ei varmaankaan sellaisia löydy :-)))
Onko muita samoin ajattelevia yh-äitejä/isiä???? Onko pakko perustaa uusioperhe, jos ei taho :-)))???
Nyt on ollut jo pitempään vaihe, että en ole edes katsellut ympärilleni. Lasten kanssa arki sujuu aivan loistavasti (ovat kohta jo murrosiän kynnyksellä) ja monipuolinen harrastusrumba siivittää arkeamme. Olen oikeasti onnellinen; minulla on ihanat lapset, läheinen suku, pari tosi hyvää ystävää, työpaikka ja aivan loistava harrastusystäväpiiri, asumme kivalla omakotitaloalueella, jossa naapurit ovat maailman ihanimmat.
Tässä siis taustoja.
Ainoa asia, mikä minua ärsyttää, on se, että jokaikinen ystävä/kaveri/työkaveri/kaverinkaveri/kaukainen sukulainen ym. ym. ovat niiiin huolissaan siitä, miksi minulla ei jo ole miestä. Aina kun käymme kyläilemässä jossain perheessä, missä ei olla käyty vähään aikaan, niin small talkin jälkeen "päästään asiaan" eli utelemaan miesjuttujani. Siis heidän mielestään on suorastaan ällistyttävää, että miten minulla hyvin koulutetulla, ihan ok-näköisellä naisella ei jo ole uutta miestä!!!! Kaikkein eniten harmittaa, että paras ystäväni (joka elää uusperheessä ja haukkuu miehensä kerran kuussa läpikotaisin) on alkanut nyt tosissaan manipuloimaan minua, että enkö tajua lasteni parasta: "Pojatkin saisivat miehen mallia, ja eläisitte normaalia elämää jne." Olen pahoittanut mieleni, sillä en ymmärrä onko hän kateellinen minulle (ja vapaudelleni tehdä mitä haluan) vai onko hän oikeasti huolissaan???
Vain vanhempani (äitini) ja siskoni ymmärtävät minua, että en halua sotkea tätä nykyistä elämäntilannettani millään uusilla kuvioilla. Toki minä kaipaan hellyyttä (siis mieheltä, enkä vain lapsilta), mutta kun se tunne tulee (onneksi) niin harvoin, että pystyn sen kanssa elämään. Minulla ei yhtään huolestuta se, että minulla ei ole miestä. Pojat saavat hyviä miehen malleja sukulaismiehistä ja harrastusten vetäjistä sekä opettajista sekä kavereiden isistä.
Ystävälleni olen muuten viime aikoina vastannut, että etsi minulle mies, joka voi asua omassa asunnossa omien lastensa kanssa, mutta jolle riittää, että vain hellustellaan siihen asti kun lapset lähtevät maailmalle, niin minulle kelpaa. Mutta ei varmaankaan sellaisia löydy :-)))
Onko muita samoin ajattelevia yh-äitejä/isiä???? Onko pakko perustaa uusioperhe, jos ei taho :-)))???
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olen eronnut 9 vuotta sitten, enkä missään nimessä aio perustaa uusperhettä.
Heilastella voi muutoinkin. Paras kun kahdella ihmisellä, joilla on lapsia, on omat kodit ja
omat raha-asiat. Riippumattomuus ja taloudellinen itsenäisyys on minulle tärkeää.
Mietitään sitä yhteistä pesää miehen kanssa sitten kun lapset ovat lähteneet opiskelemaan. Voipi
tosin olla että rima on silloin vielä korkammalla.
ps. minäkin olen törmännyt miehiin, joila on ihmeellinen hinku yhteenmuuttoon suht. pian..
Olen massaan hukkuva, tavallisen näköinen harmaa hiirulainen, ikää piirun verran yli 40v. jonkun verran opiskellut, keskituloinen, 11 v. sitten eronnut, työtä tekevä yh-äiti. Olin 9v. sinkkuna, jonka aikana kokeilin kerran seurustelua, mutta se oli niin hankalaa pienten lasten kanssa, että peräännyin. Kukaan ei ole koskan ihmetellyt, etten ole halunnut pariutua uudelleen, koska kaikki tuttuni ovat ymmärtäneet kerta sanomisella, etten halua sekoittaa lasten kuvioita seurustelulla. En edes miehen mallin takia; isoisässä ja enoissa on mallia tarpeeksi.
Olen viimeiset kaksi vuotta seurustellut lapsettoman "vanhapojan" kanssa. Meillä on molemmilla oma talous ja oma koti, omat rahat ja omat jutut, hänellä vaativa työ ja minulla lasten menot. Otamme hetkestä kiinni ja nautimme toistemme seurasta näillä eväillä, joihin tällä hetkellä on mahdollisuus. Yhteenmuuttaminen siintää ehkä kolmen vuoden päässä tulevaisuudessa. Varmaa ei ole mikään, koska elämä ei ole suunniteltavissa vuosien päähän, on vain oltava onnellinen tässä hetkessä ja siitä mitä on.
Olen keski-ikäinen, kolmen alakouluikäisen lapsen yh-äiti ja minulla ei ole aikomustakaan muuttaa miehen kanssa saman katon alle. Arki pyörii lasten kanssa hienosti ja olen oman itseni "herra". Seurustella ja yhdessä voi todellakin olla ilman, että perustetaan sitä yhteistä kotia ja arkea. Elämääni ilmestyi lapseton vanhapoika ja meille kahden eri talouden pyörittäminen on päivänselvä asia. Siitäkin huolimatta että yhteistä aikaa vietetään myös perheenä ja tehdään yhdessä kaikkea mahdollista. Oma talo, omat rahat ja oma "lupa"; en näe mitään syytä muuttaa tätä kaikkea!
Niitä miehiä riittää joilla on perhe mutta jotka haluavat rakastajattaren. Sellainen ihana herra minullakin oli kunnes tajusin missä mennään...sen jälkeen herra sai kenkää. Mutta sinullehan sellainen passaisi hyvin. Minä en aio elää kenenkään huorana tai rakastajattarena, en totta vie. Jos ei minulle ojenneta sormusta niin sitten olen yksin...
Olipa mukava lukea, että jotkut muutkin ajattelevat aivan samalla tavalla....
Olen omassa lähipiirissäni ainoa yksinhuoltaja. Tuttava/ystävä/sukulaispiirissä on useita uusperheitä ja muutama ydinperhe. Tunuu välillä, että olen jotenkin kummajainen, varsinkin sen jälkeen kun tuon mielipiteelläni esille, että en edes halua perustaa uusperhettä. "Luonnonvastaista", kommentoi eräs ystäväni. Luonto on järjestetty niin, että "naaras ja uros" pariutuvat, jos edellinen kuolee.... Olen varmaankin sitten laulujoutsen, vastasin :-) Onneksi meillä huumori kukkii ystävien kanssa näissäkin keskusteluissa, mutta rajansa kaikella. En ole koskaan kehdannut kommentoida kenenkään uusperheellisen avio-onnea (-onnettomuutta!!??).
No, joka tapauksessa mulle riittää tämä, että edes joku toinen on samoilla linjoilla:-)))
Ihanaa kesän odotusta kaikille. Toivottavasti ehtii kesäterasseille flirttailemaan edes kerran ensi kesänä;-)