Raivopuuskasyndrooma (Intermittent explosive disorder)

jo sairaus? Kohta varmaan karvojen nyppiminenkin on sairaus. Kaikkea ne markkinamiehet keksii...

Minulla on samaa ja se polveutuu isäni suvusta. Itse analysoin kanssa tätä asiaa sairautena, mutta olen tullut siihen tulokseen ettei siitä ole apua ajatella niin jos elämä luistaa suht OK (sinullakin duuni ja puoliso). En kuitenkaan itse haluais alkaa popsimaan mitään pillereitä vaikka jonkun diagnoosin keksisinkin. Jostain aivokemiasta siinä varmaan on kyse, mutta ei se tarkoita sairautta.

Vanhemmiten olen tullut rauhallisemmaksi ja osaan olla raivoamatta. Vieläkin helposti kihahtaa, mutta osaan antaa sen mennä itsestään ohi. Anna itsellesi lupa hyödyntää sisälläsi olevia suuria viisauksia niin että olet ihmisten päivittäin tekemien typeryyksien yläpuolella. Huomaa milloin syy oli ainakin osittain sinussa ja anna se anteeksi itsellesi, ota humoristisena oppituntina. Asiat jotka ei johdu kenestäkään ihmisestä ovat ihan turhanpäiväsiä 'murheita' joita elämä heittää eteemme kokeilu ja kasvatus mielessä.

Kannattaa lukea Daniel Golemanin kirja Tunneäly -lahjakkuuden koko kuva. Siinä puhutaan mm. juuri tuollaisista tunneräjähdyksistä ja siitä mitä niille voisi tehdä. Suosittelen.

saattaa olla että lapsena ei ole laitettu rajoja jotta ihminen oppisi hallitsemaan tunteitaan.
Tai sitten tunteita ei ole saanut ilmaista tai ne on sivuutettu.

Ei se siis yksin ole kiinni impulsiivisuudesta. Ei sekään auta, että toista nimitellään lapsesta saakka raivohulluksi. ajattele vaikka paljon kärsineitä lastenkotilapsia jotka saavat raivokohtauksia, ovatko he kaikki syntyneet impulssiivisiksi, enpä usko, heillä on vain paha olla ja se paha on niin iso että se purkautuu noin.

hankalinta on se jos asiat ei selviä ja aikuisenakin saa raivokohtauksia...niistä pitäis päästä eroon ja oppia hallitsemaan itseään ja sitä pimeää puoltaan...

Kuulemani mukaan kykenemättömyys hillitä käytöstään voi johtua jonkinlaisesta aivojen etulohkon häiriöstä. Tunnen ihmisen joka on ollut samankaltainen kuin sinä, ja kun hän alkoi syömään SSRI-lääkkeitä (Sepram), raivokohtaukset jäivät huomattavasti vähemmälle. Hän itse kuvailee tilaansa sanoin "vasta nyt hän on kasvanut aikuiseksi".

En väitä että mielialalääkkeet ovat ratkaisu kaikille ihmisille tässä asiassa, mutta tässä tapauksessa vaikuttaa olleen. Pitäisi tutkia asiaa että onko aivojen etulohkoissa jotain sellaista mikä reagoi herkästi juurikin SSRI-lääkkeisiin.

Joka tapauksessa on mielestäni tärkeää tuoda näitä ihan selkeästi fyysiseen puoleen eli kehoon liittyviä seikkoja esille. Ihmiset liikaa miettivät sitä että jos he vain tekisivät niin ja näin niin he (muka) pystyisivät hillitsemään itsensä. En todellakaan tarkoita että pitää saada riehua mielin määrin, vaan sitä että ehkä kaikelle omassa itsessään ei mahdakaan yhtään mitään pelkällä tahdonvoimalla. Sitten tarvitaan järeämmät keinot kehiin.

Täysin sama kuvio itselläni. Täysin. Ikävintä se, että "Ainoastaan rakastamieni ihmisten edessä saatan menettää täysin itsehillintäni, puran kaiken pahan oloni heihin." Siksipä ajatukset usein johtavat siihen, että olisi paras elää yksin. Eikä lähimmäisiltään voi toivoa loputonta ymmärrystä. Etenkään kun ei itsekään ymmärrä.

Itsensä kadottaminen, ilkeily, itkeminen, kaikki nämä kuuluvat omaankin toimintaani. Välillä raivonpuuskien välillä voi olla kuukausiakin mutta esimerkiksi juuri nyt (olen lomalla eli "rentoutunut"), puuskia on tullut viikon välein. Kierre tuntuu jotenkin ruokkivan itseään. Aina löytyy jokin stressin aihe, joka rikkoo ärsytyskynnyksen. Olen ottavinani opiksi aina tilanteesta mutta viikon päästä olen unohtanut ja koen "oikeutettua" raivoa jostakin typerän pienestä asiasta. Fyysiseen väkivaltaan en onneksi ryhdy, mutta sen uhka on raivokohtauksessa aivan varmasti läsnä.

Muuten olen täysin toimintakykyinen ja aikaansaava, tosin mieleltäni hieman perusraskas ja melankolinen, kyyninen. En ole varsinaisesti masentunut (elämänhalu on lujasti tallella), mutta kohtausten yhteydessä mieli laskee, koen itseni syystä tai toisesta "ulos suljetuksi" ("minua ei arvosteta, toiveitani ei kuunnella, jne jne") ja tämä kokemus itseäni koskevasta vähättelystä ikäänkuin "oikeuttaa" raivon. Ainakin se sokeuttaa sen hetken jolloin ärtymys kasvaa raivoksi. Itse tilanteessa tämä kaikki on tietenkin paljon sumeampaa. Raivokohtausta seuraa ilman muuta hirveät itsesyytökset ja itseinho.

Olen hakenut apua terapiasta, kokeillut mindfulnessia, mietiskelyä, lääkkeitä (Seronil), kalanmaksaöljyjä, yrittänyt kammeta jos jollakin tavalla ilmaa siihen väliin jossa ärtymys alkaa muuttua raivoksi. Mitkään kymmeneen laskemiset eivät tepsi. Ärtymys on yleensä niin epämääräinen, etten pysty edes artikuloimaan mikä asia milloinkin raivostuttaa. Ajatukset ovat sumeat ja jostain syystä kokee "oikeutettua ärtymystä". Millään keinolla tähän tunteeseen ei pysty sisällyttämään järkeilyä tai rauhoittavaa puhetta itselleen.

Lievästi lohduttaa, että tälle toimintavalle löytyy nykyään edes nimi. Mutta jotta ei koko elämäänsä laittaisi lopulta ihan palasiksi, jokin auttaja pitäisi löytää. Pelkkä tahto ei näytä riittävän kovin pitkälle.

Terve, itse olen kärsinyt vastaavista raivopuuskakohtauksista murrosiästä ja jopa ennen sitä. Vastaavasti isälläni sekä veljelläni on vastaavia oireita. Itse liitän asian erääseen tutkimukseen geenimutaatioon joka aikaansaa impulsiivisuutta ja raivopuuskia, syy siis olisi teoriani mukaan geenimutaatiossa.
Itse sain erinomaisen avun serotoniinin takaisinoton estolääkityksestä, sen jälkeen olen tuntenut itseni "normaaliksi" enkä joudu olemaan kuin sivusta seuraaja kohtauksen aikana. Enää ei tule sellaisia sisältä kaivavia tunteita jotka ajaa tekemään vastoin järkeä ja jopa omaa halua.
Kaikki ovat toki oma tapauksesa ja kannattaa neuvotella lääkärinsä kanssa ja suosittelen sen tekemäänkin.
tuosta geenitutkimuksesta löytyy tietoa mm. New Scientist-lehdestä.

Sami

http://www.newscientist.com/article/dn19903-impulsivity-gene-found-in-violent-offenders.html

Miten tänä päivänä?

Epäilen omalla kohdallani asian olevan verenperintöä, sillä minussa on isän äidin puolelta romaniverta. Romanithan selvittävät asioita puukkojen kanssa, joita heillä on aina hameisiin tai housuihin kätkettyinä. Voi olla, että raivopuuskia saavien aikuisten geeneistä löytyy näitä vieraita, suomalaisen luonteen vastaisia geenejä. Eikä ole varmaankaan tutkittu, että periytyessään jollekulle suvussa, onko ominaisuus heikentynyt vai vahvistunut..

Tuo kohta missä oli että raivostun vain rakkaitteni seurassa jäi eritysesti mieleen.
Minä olen saanut "raivokohtauksia" myös enimmäkseen rakkaitten kanssa, olen tehnyt sen johtopäätösen että ne joita rakastaa, saavat ihmisessä voimkkaimmat tunteet esiin, niin vihaa kuin rakkautta.
En kuitenkaan hyväksy että jotain pitää pahoinpidellä tästä syystä, minä olen aina purkanut sen johonkin muuhun, miten raivoisa tahansa on oloni ollut, on minulla aivot kuitenkin tallella siinäkin tilassa, kontrolli kaikesta huolimatta, lentäkööt lautanen seinään, hajotan vaikka kahvinkettimen pirstaleiksi mutta tuohon ihmiseen en koske.
Liekö sitten lapsuudesta, meillä oli täydellinen kielto väkivaltaan, ei voinut kertakaikkiaan, en voi vieläkään.