hörhöily

olen tullut kaiken kaikkiaan suvaitsevammaksi erilaisuutta ja vikoja kohtaan. Olkoot mitä kansallisuutta tahansa, pultsareita, narkkareita tai keitä tahansa, kaikki ovat ihmisiä, mutta yhtäkkiä en halua lukea homojen elämästä enkä ainakaan mistään hörhöilyistä, ihmisistä jotka on olleet ihan ok ja joita olisin halunnut ystäviksi ja joiden jutut ei ole rasittaneet päinvastoin. Mikä taantuma.

Oiskohan kyse vain siitä, etteivät ne hörhöilyt enää kiinnosta siksi kun ne on niin moneen kertaan omassa elämässä jo ihmetelty ja ihasteltu? Nuoruuden yksi hauskin ja rasittavin piiirre on kyvyttömyys ymmärtää omaa tavanomaisuuttaan ja pienuuttaan maailman menossa ja vanhemmiten taas tietynlainen sarkastisuus sekä tottuminen moneen ns. uuteen asiaan tekee sen, ettei jaksa enää. Kokemus ja sen tuoma kriittisyys nostavat kynnystä ylipäätään haluta suhtautua enää mihinkään,jolloin on pakko keksiä siitä tavallisesta arjesta elämää suurempia juttuja tai kuka nyt mitenkin sen itsessään haluaa korjata.

Vanheneminen ei ole mikään kirous. Kuten äitini aikoinaan totesi oli ihanaa täyttää viisikymmentä, ettei tarvitse kaiken elämäänsä olla nuori ja epävarma ja joka asiaa miettiä moneen kertaan.

Suvaitsemattomuus on tietysti kielteistä, mutta joskus se sekoitetaan kykyyn osata vetää rajat ympärilleen. Tai oppia sanomaan ei, tätä minä en halua enää ja teen mitä minä tahdon.

Moi taas nuuh!
Tarkoitatko jotain tiettyjä homouteen liityvää juttua vai mistä ihmeestä on kyse Hörhöilyssä?
Jos koet taantuvasi, olet siis alunperin ollut jo homoja vastaan hyväksymättä heitä täysinä ihmisinä?

Itselläni on 2 lasta, poikia. Kun katselin poikiani heidän ollessaan pieniä, kävin läpi ajatusleikkiä, että miten mahtaisin suhtautua jos jompikumpi tulisi joskus kertomaan olevansa homo. Mietinpä tilanteita useitakin, monta kertaa vuosien mittaan ja aina päädyin vastauksen, että olivat mitä tahansa, poikiani he ovat aina ja sellaisina heidät tulen hyväksymään kuin ovat. Isänrakkauttani ei homous vähentäisi, ei todellakaan.