Hei, olen kirjailijan alku!
Kirjoitan fantasiakirjaa, jossa yhdistän pimeään keskiaikaan feminismiä, historiaa monarkiasta, lapsihallitsijoista, noitavainoista ja suvaitsevaisuudesta. Kirja on novellikokoelma, novellit
pyörivät monarkiasuvun kahden perillisen, sekä äidin puolelta tulevien outojen sukulaisten ympärillä.
Vanhempi tytöistä on Sirene, joka on lapsihallitsia maassa, jossa riehuu sisällissota.
Nykyisen hallitsijan kannattajat vastaan ne, jotka tahtovat maahan aikuisen hallitsijan.
Sirene on kirjan alussa kuudentoista, hänen sisarensa Verdena neljäntoista.
Tämä novellinpätkä on aivan kirjan lopusta, siinä tiivistyvät aikaisemmat tapahtumat.
Toivoisin kommenttia. Yritän välttää teinifantasialle tyypillistä keskiajan ihailua, sillä historiaa "harrastavana" tiedän tämän ajan olleen todellakin pimeää.
Ikäni kerron myöhemmin, sanon nyt vain olevani nuori, jotta suhtautuisitte tekstiini kriittisesti.
Tässä siis novellin pätkäni:
Sirenen aika kulki hänen ohitseen, katsomatta häneen.
Viimeiset hetket, ne vietiin häneltä. Verdenaa ei kohta olisi enää.
Sirene tunsi sen, olisi taas aika päästää irti, antaa lähteä.
Uhrauksia, uhrauksia toistensa perään.
Verdenan uhrauksia arvostettiin. Hän oli valmis luopumaan tappamisesta, itsensä puolustamisesta
pelastaakseen muita.
Todellisuudessa, sekin uhraus oli ollut Sirenen. Ei Verdena välittänyt elämästään.
Eikä hänen tarvinnut. Jumalan rakastettuna hänellä oli kyllä aikaa.
Sekin suhde oli kivun ansiota. Ei Verdena rakastanut Ardenia, vaan kipua, jonka jumalan kanssa rakastelu aiheutti. Arpia, mustelmia, polttoa nivusissa.
Sirene tiesi Verdenan viehätyksen kipuun.
Verdenaa pidettiin hänen lahjansa takia pyhimyksenä, suojelijana.
Sirene oli hallitsija, hänen syynsä olivat halla, kuivuus, tulvat, lasten kuolema.
Ja kaiken sen keskellä, Verdena kulki kansan edessä pienenä, kalpeakasvoisena, parantavakätisenä.
Kaiken sen keskellä pyhänä ja valkoisena. Melkeinpä neitsynä.
Hymy oli lempeä, silmät loistivat. Niin Sirenekin halusi uskoa.
Hän kieltäytyi näkemästä hymyn julmaa kaarta, silmien väsynyttä vihaa.
Sirene ei halunnut luopua siitä tytöstä, joka juoksi häntä vastaan kiharat liehuen.
Joka käpertyi hänen viereensä. Katsoi häntä silmiin,
Verdena lähti, jälleen. Sirene oli käskenyt hänen lähteä.
Miten Sirene oli rakastanut häntä.
Verdena oli kaikkea mitä hän halusi olla. Vapaa, villi, eri mieltä, pieni vastarannan kiiski, jota kaikki rakastivat.
Mutta, tuulet eivät aina puhalla etelästä, polut johtavat harhaan.
Joskus Verdena oli itku kurkussa paiskonut miekkoja veteen, käskenyt pahuutta pois.
Sirenen edessä istuva nainen virnisteli murhille, kertoi kuulleensa pahempaakin.
Miksi koskaan päästin sinut pois?
Miksi lähdit?
Verdena oli haukkunut Sirenen jälkeen jääneeksi kotona nuohoojaksi.
Se oli totta, Sirene oli jäänyt kiinni, kuivunut kuin muste paperiin.
Hän tiesi, että hänet muistettaisiin täällä aina,
Verdenaa ei. Neitsyt, joka sodan jälkeen seisoo puku punaisena, ei ole enää pyhä,
vaan noita, huora, äpärä.
Siksi Sirene kirjoitti, ainakin yritti, kertoa Verdenasta.
Tämä taru ei ole monelle tuttu, mutta minä toivon, että monet tulevat sen pian tuntemaan…
Näin alkoi tarina Verdenasta.
Kertoakseen se loppuun Sirenen oli oltava elossa Verdenan kuollessa.
Verdena oli ollut valmis vannomaan uskollisuutta, antamaan elämänsä.
Sirene oli hymyillyt ja sanonut, että he tiesivät molemmat, että Verdena olisi onnellisempi vapaana.
Niin nuori, niin typerä. Niin järjettömästi Verdenan lumoissa.
Kun hän oli pyytänyt Verdenan uskollisuutta viime vuonna, vedoten kunniaan, rakkauteen,
hän oli huomannut jotain.
Verdenaa ei enää ollut olemassa. Oli vain kylmät silmät, katkera hymy.
Maailma oli rikkonut mielen jo ajat sitten.
Kylmä oli sammuttanut viimeisen liekin.
Unelmat olivat lopullisesti poissa.
Ainiaaksi, Verdena tulisi takaisin, muttei koskaan jäisi.
”Sirene, taasko sinä kirjoitat?”
Joku istui hänen syliinsä ja nappasi kynän.
”Minä kirjoitan itse taruni viimeiset lauseet, kiitos. Sinä kuitenkin sepittäisit jotain puppua, että minä kuolin sankarillisesti, vaikka olen elossakin vielä.”
Verdena ei voinut parantaa, vain herättää kuolleita, nuo kädet eivät ole koskaan tappaneet ketään, Sirene ajatteli.
Sirene oli valmis päästämään irti, se sattui, se kipu tappaisi hänet.
Oliko sillä enää väliä?
Hän oli menettänyt pienen viattoman tytön, innokkaan nuoren naisen.
Jäljellä oli katkera varjo.
Mutta hymyn häiveessä, ivan pistävässä piikissä, liekki paloi yhä.
Kirjoitan fantasiakirjaa, jossa yhdistän pimeään keskiaikaan feminismiä, historiaa monarkiasta, lapsihallitsijoista, noitavainoista ja suvaitsevaisuudesta. Kirja on novellikokoelma, novellit
pyörivät monarkiasuvun kahden perillisen, sekä äidin puolelta tulevien outojen sukulaisten ympärillä.
Vanhempi tytöistä on Sirene, joka on lapsihallitsia maassa, jossa riehuu sisällissota.
Nykyisen hallitsijan kannattajat vastaan ne, jotka tahtovat maahan aikuisen hallitsijan.
Sirene on kirjan alussa kuudentoista, hänen sisarensa Verdena neljäntoista.
Tämä novellinpätkä on aivan kirjan lopusta, siinä tiivistyvät aikaisemmat tapahtumat.
Toivoisin kommenttia. Yritän välttää teinifantasialle tyypillistä keskiajan ihailua, sillä historiaa "harrastavana" tiedän tämän ajan olleen todellakin pimeää.
Ikäni kerron myöhemmin, sanon nyt vain olevani nuori, jotta suhtautuisitte tekstiini kriittisesti.
Tässä siis novellin pätkäni:
Sirenen aika kulki hänen ohitseen, katsomatta häneen.
Viimeiset hetket, ne vietiin häneltä. Verdenaa ei kohta olisi enää.
Sirene tunsi sen, olisi taas aika päästää irti, antaa lähteä.
Uhrauksia, uhrauksia toistensa perään.
Verdenan uhrauksia arvostettiin. Hän oli valmis luopumaan tappamisesta, itsensä puolustamisesta
pelastaakseen muita.
Todellisuudessa, sekin uhraus oli ollut Sirenen. Ei Verdena välittänyt elämästään.
Eikä hänen tarvinnut. Jumalan rakastettuna hänellä oli kyllä aikaa.
Sekin suhde oli kivun ansiota. Ei Verdena rakastanut Ardenia, vaan kipua, jonka jumalan kanssa rakastelu aiheutti. Arpia, mustelmia, polttoa nivusissa.
Sirene tiesi Verdenan viehätyksen kipuun.
Verdenaa pidettiin hänen lahjansa takia pyhimyksenä, suojelijana.
Sirene oli hallitsija, hänen syynsä olivat halla, kuivuus, tulvat, lasten kuolema.
Ja kaiken sen keskellä, Verdena kulki kansan edessä pienenä, kalpeakasvoisena, parantavakätisenä.
Kaiken sen keskellä pyhänä ja valkoisena. Melkeinpä neitsynä.
Hymy oli lempeä, silmät loistivat. Niin Sirenekin halusi uskoa.
Hän kieltäytyi näkemästä hymyn julmaa kaarta, silmien väsynyttä vihaa.
Sirene ei halunnut luopua siitä tytöstä, joka juoksi häntä vastaan kiharat liehuen.
Joka käpertyi hänen viereensä. Katsoi häntä silmiin,
Verdena lähti, jälleen. Sirene oli käskenyt hänen lähteä.
Miten Sirene oli rakastanut häntä.
Verdena oli kaikkea mitä hän halusi olla. Vapaa, villi, eri mieltä, pieni vastarannan kiiski, jota kaikki rakastivat.
Mutta, tuulet eivät aina puhalla etelästä, polut johtavat harhaan.
Joskus Verdena oli itku kurkussa paiskonut miekkoja veteen, käskenyt pahuutta pois.
Sirenen edessä istuva nainen virnisteli murhille, kertoi kuulleensa pahempaakin.
Miksi koskaan päästin sinut pois?
Miksi lähdit?
Verdena oli haukkunut Sirenen jälkeen jääneeksi kotona nuohoojaksi.
Se oli totta, Sirene oli jäänyt kiinni, kuivunut kuin muste paperiin.
Hän tiesi, että hänet muistettaisiin täällä aina,
Verdenaa ei. Neitsyt, joka sodan jälkeen seisoo puku punaisena, ei ole enää pyhä,
vaan noita, huora, äpärä.
Siksi Sirene kirjoitti, ainakin yritti, kertoa Verdenasta.
Tämä taru ei ole monelle tuttu, mutta minä toivon, että monet tulevat sen pian tuntemaan…
Näin alkoi tarina Verdenasta.
Kertoakseen se loppuun Sirenen oli oltava elossa Verdenan kuollessa.
Verdena oli ollut valmis vannomaan uskollisuutta, antamaan elämänsä.
Sirene oli hymyillyt ja sanonut, että he tiesivät molemmat, että Verdena olisi onnellisempi vapaana.
Niin nuori, niin typerä. Niin järjettömästi Verdenan lumoissa.
Kun hän oli pyytänyt Verdenan uskollisuutta viime vuonna, vedoten kunniaan, rakkauteen,
hän oli huomannut jotain.
Verdenaa ei enää ollut olemassa. Oli vain kylmät silmät, katkera hymy.
Maailma oli rikkonut mielen jo ajat sitten.
Kylmä oli sammuttanut viimeisen liekin.
Unelmat olivat lopullisesti poissa.
Ainiaaksi, Verdena tulisi takaisin, muttei koskaan jäisi.
”Sirene, taasko sinä kirjoitat?”
Joku istui hänen syliinsä ja nappasi kynän.
”Minä kirjoitan itse taruni viimeiset lauseet, kiitos. Sinä kuitenkin sepittäisit jotain puppua, että minä kuolin sankarillisesti, vaikka olen elossakin vielä.”
Verdena ei voinut parantaa, vain herättää kuolleita, nuo kädet eivät ole koskaan tappaneet ketään, Sirene ajatteli.
Sirene oli valmis päästämään irti, se sattui, se kipu tappaisi hänet.
Oliko sillä enää väliä?
Hän oli menettänyt pienen viattoman tytön, innokkaan nuoren naisen.
Jäljellä oli katkera varjo.
Mutta hymyn häiveessä, ivan pistävässä piikissä, liekki paloi yhä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pahoittelen suhteellisen naiivia kieltä. Voin toki laittaa lisää, jos joku tahtoo.
Kaikki novellit eivät ole näin naiiveja.
Kunnioittakaa jokaisen tekijänoikeutta omiin ideoihinsa.
En ole ennen lukenut mitään tällaista. Mietin onko tämä edes perinteinen novelli vai ennemminkin runo - tai kenties jotain siltä väliltä. Ihan kiehtova pätkä kuitenkin.
Jos jotain rakentavaa palautta haluat, niin kiinnittäisin huomiota pilkun käyttöösi. Käytät sitä niin usein, että hyvä tehokeino ("Viimeiset hetket, ne vietiin häneltä") muuttuu jo puuduttavaksi. Jos tämän lukisi ääneen, niin varmaankin tauot osuisivat suunnilleen noille kohdille mutta se ei tarkoita, että joka kohta tulisi osoittaa pilkulla. Osa on mielestäni jopa ihan turhia ("Katsoi häntä silmiin, Verdena lähti, jälleen"). Samoin koittaisin ehkä muuttaa rytmitystä yhdistämällä joitain lyhyitä lauseita.
Mutta selvästi olet lahjakas kirjoittaja. Varmasti löytyy nuoria ja miksei vanhempiakin, jotka osaavat nauttia tällaisesta tekstistä.
Joo, pääasiallisesti pilkukäyttöni johtuu ihan vain virheistä... Olen vasta seiskalla, joten pilkkusäännöt eivät aina ole ihan haluussa. Harjoittelen koko ajan.
Lauseita yritän tiivistää. Tämäkin teksi on jo vuodden vanha.
Kiitos paljon palautteesta.