Moikka! Olen 18-vuotias tyttö ja aika hyvin unohdetut kipeät muistot ovat alkaneet vaivata todella.. johtuu osittain siitä että on ollut aika hankala ja vaikea elämäntilanne mutta tuntuu että erittäin stressaava tilanne (ongelmia poikaystävän kanssa) laukaisi aika kauan piilossa olleen ahdistuksen ja masennuksen..
Olin siis koulukiusattu. se alkoi pienimuotoisena 1. luokalla mutta tällöin vielä sain pidettyä uuden parhaan ystäväni kunnes eräs tyttö aloitti silmittömän manipuloinnin.. aikapaljon "kolmas pyörä"-tyylistä toimintaa, eikä niin pahaa vielä silloin.
Aika monta vuotta meni siinä sitten, välissä 4. luokalla rinnakkaisluokan pojat kiusasivat nimittelemällä, huutamalla, arvostelemalla ja nöyryyttämällä yleisesti mutta tätä ei kestänyt kuin vuoden verran.. Lisäksi kävin ratsastutalleilla jossa minulla oli muutama ystävä mutta suurin osa nälvi, haukkui ja puhui pahaa selän takana koska olin outo (?), kaikki syyt toiminnalle eivät vieläkään ole selvinneet..
6. luokalla aloin uudestaan hengailla entisen bestikseni ja tämän entisen kiusaajan kanssa myöskin ja syrjiminen paheni kaiken aikaa.Tätä jatkui koko 6. luokan ja aina sain pelätä sitä joudunko esim. menemään yksin kouluun koska he haluavat olla kahdestaan.
7. luokalla menimme kaikki kolme samalla yläasteelle ja hypin salaa riemusta kun kuulin että olemme entisen bestiksen kanssa samalla luokalla ja kiusaaja eri luokalla. Kiusaajan äiti yritti toki kaikkensa että kiusaaja olisi päässyt kanssamme samalle luokalle mutta onneksi näin ei käynyt.. no, luokkamme oli täynnä mukavia uusia tyttöjä ja olin onnessani siitä että saisimme myös uusia ystäviä ..mutta siitäpä riemu syntyi. Täysin ilman mitään järkevää syytä, kiusaaja aloitti uusien ihmisten järjestelmällisen manipuloinnin MINUA vastaan. Hän puhui olemattomista asioista, keksi valheita minusta, haukkui julkisesti perhettäni, vittuili ja aukoi päätään minkä kerkesi josta pyrin olemaan välittämättä.
Muutama kerta laukaisi tilanteen: jäin jatkuvasti yksin koulussa, muut piiloutuivat minulta ja lopulta lähes kaikki olivat minua vastaan lukuunottamatta muutamaa uutta ihmistä.
Tässä vaiheessa vanhempani puuttuivat kovin ottein asiaan ja kiusaaminen loppui. Elämä alkoi rakentua pikkuhiljaa uudelleen, sain uusia ystäviä, harrastuksen ja tunsin ensimmäistä kertaa kuuluvani joukkoon omana itsenäni. Asiat sujuivat monta vuotta hyvin mutta uskon että kiusauksen seuraukset näkyivät jo tässä vaiheessa: en uskaltanut useinkaan sanoa ääneen omaa mielipidettäni, pelkäsin jatkuvasti loukkaavani tai tahtomattani syrjivän jotakuta ja voin jopa fyysisesti pahoin jos näin jonkun yksinäisen.
Nykyiset ihmissuhdeongelmani varmasti laukaisivat nämä muistot sillä olen alkanut nähdä flashbackeja muistoista aika-ajoin: tällöin vain itken, ahdistun ja yritän puhua asioista poikaystävälleni jonka on kuitenkin ymmärrettävästi todella vaikea ymmärtää asiaa mitä ei itse ole kokenut. Poikaystäväni ymmärtää varmasti minua parhaiten mutten halua vaivata häntäkään jatkuvasti asioilla jotka pyörivät mielessäni. Haluaisin todella unohtaa asiat mutta tuntuu etten halua sallia itselleni onnellisuutta: etsin jatkuvasti jotain mikä on huonosti elämässäni eikä mikään kiinnosta aidosti. Nukun aika huonosti, ja mietin jatkuvasti mitä muut ajattelevat minusta.
Ahdistun helposti sosiaalisista tilanteista ja koen tietyissä tilanteissa myös paniikin oireita. Minua jännittää ja jopa pelottaa puhua etenkin ylimielisille ihmisille joiden kuvittelen olevan itseäni parempia. En ole tyytyväinen ulkonäkööni eikä edes kahden L:n yo-todistus tunnu suovan iloa minulle: en osaa enkä uskalla olla tyytyväinen tai ylpeä itsestäni. Koen etten ansaitse mitään hyvää, jos vaikka huomaan jossain vaiheessa että olen ollut pitkään iloinen alan pakonomaisesti kelata tyhmiä asioita ja olen taas keskellä negatiivisuuden noidankehää. Koen ihmiset jotka igonaaravat minua ja joiden koen suhtautuvat minuun kielteisesti olevan vakava uhka omalle turvallisuudelleni: alitajunta on varmasti mukana pelissä.
Onko kenellekään vastaavia kokemuksia? Toivoisin apua nykyiseen tilanteeseeni ja siihen miten voisin taas alkaa nauttia elämästä kun kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin tai ovatkin, mutta oman pääni sisällä myllertävät ikävät muistot ja negaatiivinen kuva itsestäni ja tietyistä ihmisistä. Toivoisin vapautuvani turhista vihan, häpeän ja syyllisyyden tunteista. olisko minkälainen terapia paikallaan? Kiitos jos jaksoitte lukea stoorini!:)
Olin siis koulukiusattu. se alkoi pienimuotoisena 1. luokalla mutta tällöin vielä sain pidettyä uuden parhaan ystäväni kunnes eräs tyttö aloitti silmittömän manipuloinnin.. aikapaljon "kolmas pyörä"-tyylistä toimintaa, eikä niin pahaa vielä silloin.
Aika monta vuotta meni siinä sitten, välissä 4. luokalla rinnakkaisluokan pojat kiusasivat nimittelemällä, huutamalla, arvostelemalla ja nöyryyttämällä yleisesti mutta tätä ei kestänyt kuin vuoden verran.. Lisäksi kävin ratsastutalleilla jossa minulla oli muutama ystävä mutta suurin osa nälvi, haukkui ja puhui pahaa selän takana koska olin outo (?), kaikki syyt toiminnalle eivät vieläkään ole selvinneet..
6. luokalla aloin uudestaan hengailla entisen bestikseni ja tämän entisen kiusaajan kanssa myöskin ja syrjiminen paheni kaiken aikaa.Tätä jatkui koko 6. luokan ja aina sain pelätä sitä joudunko esim. menemään yksin kouluun koska he haluavat olla kahdestaan.
7. luokalla menimme kaikki kolme samalla yläasteelle ja hypin salaa riemusta kun kuulin että olemme entisen bestiksen kanssa samalla luokalla ja kiusaaja eri luokalla. Kiusaajan äiti yritti toki kaikkensa että kiusaaja olisi päässyt kanssamme samalle luokalle mutta onneksi näin ei käynyt.. no, luokkamme oli täynnä mukavia uusia tyttöjä ja olin onnessani siitä että saisimme myös uusia ystäviä ..mutta siitäpä riemu syntyi. Täysin ilman mitään järkevää syytä, kiusaaja aloitti uusien ihmisten järjestelmällisen manipuloinnin MINUA vastaan. Hän puhui olemattomista asioista, keksi valheita minusta, haukkui julkisesti perhettäni, vittuili ja aukoi päätään minkä kerkesi josta pyrin olemaan välittämättä.
Muutama kerta laukaisi tilanteen: jäin jatkuvasti yksin koulussa, muut piiloutuivat minulta ja lopulta lähes kaikki olivat minua vastaan lukuunottamatta muutamaa uutta ihmistä.
Tässä vaiheessa vanhempani puuttuivat kovin ottein asiaan ja kiusaaminen loppui. Elämä alkoi rakentua pikkuhiljaa uudelleen, sain uusia ystäviä, harrastuksen ja tunsin ensimmäistä kertaa kuuluvani joukkoon omana itsenäni. Asiat sujuivat monta vuotta hyvin mutta uskon että kiusauksen seuraukset näkyivät jo tässä vaiheessa: en uskaltanut useinkaan sanoa ääneen omaa mielipidettäni, pelkäsin jatkuvasti loukkaavani tai tahtomattani syrjivän jotakuta ja voin jopa fyysisesti pahoin jos näin jonkun yksinäisen.
Nykyiset ihmissuhdeongelmani varmasti laukaisivat nämä muistot sillä olen alkanut nähdä flashbackeja muistoista aika-ajoin: tällöin vain itken, ahdistun ja yritän puhua asioista poikaystävälleni jonka on kuitenkin ymmärrettävästi todella vaikea ymmärtää asiaa mitä ei itse ole kokenut. Poikaystäväni ymmärtää varmasti minua parhaiten mutten halua vaivata häntäkään jatkuvasti asioilla jotka pyörivät mielessäni. Haluaisin todella unohtaa asiat mutta tuntuu etten halua sallia itselleni onnellisuutta: etsin jatkuvasti jotain mikä on huonosti elämässäni eikä mikään kiinnosta aidosti. Nukun aika huonosti, ja mietin jatkuvasti mitä muut ajattelevat minusta.
Ahdistun helposti sosiaalisista tilanteista ja koen tietyissä tilanteissa myös paniikin oireita. Minua jännittää ja jopa pelottaa puhua etenkin ylimielisille ihmisille joiden kuvittelen olevan itseäni parempia. En ole tyytyväinen ulkonäkööni eikä edes kahden L:n yo-todistus tunnu suovan iloa minulle: en osaa enkä uskalla olla tyytyväinen tai ylpeä itsestäni. Koen etten ansaitse mitään hyvää, jos vaikka huomaan jossain vaiheessa että olen ollut pitkään iloinen alan pakonomaisesti kelata tyhmiä asioita ja olen taas keskellä negatiivisuuden noidankehää. Koen ihmiset jotka igonaaravat minua ja joiden koen suhtautuvat minuun kielteisesti olevan vakava uhka omalle turvallisuudelleni: alitajunta on varmasti mukana pelissä.
Onko kenellekään vastaavia kokemuksia? Toivoisin apua nykyiseen tilanteeseeni ja siihen miten voisin taas alkaa nauttia elämästä kun kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin tai ovatkin, mutta oman pääni sisällä myllertävät ikävät muistot ja negaatiivinen kuva itsestäni ja tietyistä ihmisistä. Toivoisin vapautuvani turhista vihan, häpeän ja syyllisyyden tunteista. olisko minkälainen terapia paikallaan? Kiitos jos jaksoitte lukea stoorini!:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luin tarinasi ja oli kyllä helppo samaistua siihen. Minä olen mies ja iältäni tämmöset 30v tässä vaiheessa! Mulla ei ala-asteella ollut mitään ongelmia mutta yläasteella alkoi kiusaaminen. Tästähän on jo aikaa reilusti mutta mihis ne unohtuis? Kiusaaminen oli fyysistä ja henkistä. Siihen osallistui tutut ja tuntemattomat. Jouduin vaan silmätikuksi. Olin pieni, heikko ja arka joten se kai on portti kiusaamiselle! Kiusaajat olivat tämmöisiä ns. koulun kingejä...jälkeenpäin muuten naurattaa miten idiootteja olivat! He kiusasivat mielestäni vain sen vuoksi, että saisivat mainetta ja ihailua. Juu...just niin ja tottahan ne sitä ihailua saivatkin. Opettajat kyllä havaitsivat tätä kiusaamista mutta eivät puuttuneet! Sitten mulla alkoi tulla että en halunnut enää lähteä kouluun. Silloin huomattiin kotona, että jotain oli vialla ja kysyttiin asiasta. Suostuin sitten lopulta kertomaan mistä oli kyse. Siitäpä sitten vanhemmat ottivat vihaisen puhelun rehtorille ja kyllä alkoi tapahtua. Fyysinen kiusaaminen loppui mutta huutelu jatkui. Kiusaajat tulivat käytävillä vastaan mutta eivät enää katsoneet päällekään...toiset niistä jotain huutelivat kyllä mutta osa ei kiinnittänyt mitään huomiota. En tiedä millainen puhuttelu niille oli pidetty kun noin hyvin tehosi kuitenkin. Siihen huuteluun en nyt niin huomiota kiinnittänyt! Rehtori kutsui minut luokseen ja kysyi, että onko kiusaaminen loppunut? Oli se loppunut mutta en halunnut siinä vaiheessa tietää mitä niille oli oikein sanottu! Jos se olisi jatkunut vielä niin silloin olisi tullut rikosilmoitus kuvioihin. Se olis kyllä houkutellut myös.
Osa omista luokka"kavereista" kyllä kettuilivat aina milloin mistäkin ja liikunnanopettajakin päätään aukoi mutta ajattelin silloin että kun tästä koulusta pääsen niin noiden kusipäiden kanssa en tule koskaan enää olemaan missään tekemisissä! Enkä ole ollut, koska vihaan niitä edelleen!
Mutta sitten mitä näihin seurauksiin tulee niin paniikkihäiriöhän se tuli, masennus ja epävarmuus. Minä en pysty olemaan kaveri enää kenenkään kanssa, koska kehenkään en luota. Masennukseen on lääkitys ja paniikkikohtauksiin on oma lääkkeensä. Niitä ei enää nykyään niin usein noita kohtauksia edes tule mutta silloin tällöin. Varsinkin paniikkikohtaus saattaa tulla isoissa ihmisporukoissa. Olen myös aika itsekriittinen ja koskaan ei mikään ole hyvin. Aina tulee näitä alemmuuden tunteita ja usein vilkaisen ihmisiä kahdesti, että "nauraako tuo mulle". Myöskin olen melko aggressiivinen ja äkkipikainen.
Olen itse rakentanut itselleni "suojan", jolla yritän omaa alemmuuttani peitellä. Tämä suoja on sellainen ylimielisyys ja yli-ihmisyys! Tällä saan hyvin pidettyä ihmiset loitolla itsestäni ja samalla saan valheellista paremmuuden tunnetta. Olen opiskellut, valmistunut ammattiin ja työssä käyn. Ahdistuskohtauksia tulee silloin tällöin mutta kaikesta selviää lääkkeillä.
Sullekin voisin tietysti suositella puhumista oikein ammattiauttajan kanssa. Minäkin olen sellaisten kanssa keskustellut. Siitä voi oikeasti olla jopa hyötyä. Unohtaa tällaista ei voi koskaan, joten sitä en neuvo edes yrittämään. Olen itsekin yrittänyt vain unohtaa mutta ei se ole mahdollista! Koeta puhua jollekin ja tiedä, että et varmasti ole yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan! Ja by the way: ei ne lääkkeetkään mikään huono ratkaisu ole mutta niihin jää koukkuun! Ne oikeasti auttaa ja esim. nukuttuakin saa eikä asiat pyöri jatkuvasti mielessä.
Ei muuta kun tsemppiä sulle ja pärjäile!
Hyvä kuulla etten ole ihan vaan kuvitellut nykyisten ongelmieni johtuvan noista vanhoista ikävistä kokemuksista.. olen ainakin huomannut tällä hetkellä kelatessani inhottavia asioita päivästä toiseen että välillä (ei aina) saatan saada kiinni ajatuksesta että tämän on johduttava jostain vanhasta vastaavantyyppisestä varhaisnuoruuden traumasta. Jos esimerkiksi kuulen jonkun ihmisen tehneen toiselle (ei edes tarvitse kohdistua itseeni vaan johonki itselleni tärkeeseen, usein arkaan ja puolustuskyvyttömään ihmiseen), väärin, loukkaavasti ja pahasti ja ETENKIN jos kuulen jonkun joutuneen kolmanneksi pyöräksi, alan tuntea silmitöntä ja selittämätöntä raivoa vääryydeen tehnyttä ihmistä kohtaan. Tällöin tämä ihminen saattaa jäädä päiviksi ehkä jopa viikoiksi pyörimään mieleeni ja tilannetta ei helpota yhtään se jos tiedän joutuvani olemaan kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä, ja sietämään usein myös itseeni kohdistuvaa alentavaa käytöstä.
Itsessäni on ärsyttävä luonteenpiirre tämä etten voi vain olla välittämättä mitättömienkin ihmisten ilkeistä katseista, sanoista tai käytöksestä. En oikeastaan pysty ymmärtämään miten jotkut voivat vain "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos", mutta toisaalta ihailen tällaista taitoa. Oma elämäni olisi huomattavasti helpompaa, pystyisin nauttimaan hetkestä enkä murehtimaan jatkuvasti esim. juuri sosiaalisista tilanteista jotka eivät ole menneet nappiin. Usein nämä pakkoajatukset inhottavista tyypeistä väistyvät sitten kun tilalle tulee joku uusi otollinen asia tai kohde johon voin pakonomaisesti takertua. Yksinkertaisesti en siis voi olla kelaamatta jatkuvasti jotain inhottavaa ja tämä levy on pyörinyt päässäni nyt vuoren verran. Käyn juttelemassa säännöllisesti terapeutin kanssa mutta pelkään ettei tämä lopu koskaan.. ehkä nämä tällaiset ovat myös osittain elinikäinen vaiva jonka kanssa pitää vaan oppia elämään mutta hauskaa tämä ei ole. Hauskaa on se että huomaa olleensa miettimättä pitkään mitään ikävää mutta kun sen huomaa niin johan tämä keilailu alkaa uudelleen, entistä voimakkaampana. Toivon terapiakäyntien ja lääkityksen (itselläni on lievää mielialalääkettä joka auttaa juuri nukkumaan paremmin, hyvin nukkuneena ajatukset ovat selkeämpiä ja tulen paremmin toimeen pakkoajatusten kanssa), auttavan jonkin verran huonoon itsetuntooni ja sitä kautta toivottavasti myös tämä pakonomainen kelailu, varauksellisuus ja epävarmuus itsestä katoaa pikkuhiljaa tai ainakin vähenee radikaalisti. Ja luottamus toisiin ihmisiin.. sekin on ratkaisevaa oman hyvinvointini kannalta. Yhdeksi vaikeaksi ja turhauttavaksi peloksi on muodostunut se etten pysty luottamaan siihen että poikaystäväni haluaa olla kanssani.. tuntuu että jatkuvasti pelkään enkä uskalla itsekään heittäytyä aina täysillä sillä olen todella varauksellinen ja pelkään että hän jättää minut. Osittain pelkoni on aiheellinen sillä poikaystäväni on monesti riitojen päätteeksi vihjaillut eroa ja sanonut asioita jotka ovat hänen omien sanojensa mukaan mietityttäneet häntä mutta joita hän ei ole uskaltanut sanoa ääneen. Vaikka yritän aina kysellä häneltä "nähdäänkö liian usein", tai "sano jooko jos haluat enemmän omaa aikaa" (itse haluan tavata häntä päivittäin ja viettää useimmiten yötkin yhdessä, hän ei niin paljoa), niin hän ei sano. Vaan kun riitelemme ja hän on niin raivona ettei välitä tunteistani, hän sanoo ne päin pläsiä, usein myös hyvin ilkeästi. Tällöin tulee ilmi ettei hän ole varma haluaako olla kanssani tulevaisuudessa jne "ollaan niin nuoria yms", joka loukkaa paljon. Olen huomannut itse tekeväni jatkuvasti sitä että jos mietin onnellisena kaikkia matkoja, retkiä ym tulevaisuuden juttuja mitä voisimme tehdä yhdessä, alan automaattisesti kelaamaan sen jälkeen että "nyt en saa miettiä liikaa ja odottaa liikoja sillä voi hyvin olla ettei hän kuitenkaan tahdo olla kanssani..". Mutta kun olemme riitelemättä ja kaikki on hyvin, hän on ihan erilainen ja sanoo rakastavansa minua ylikaiken. En vain osaa luottaa enää ja uskon että jos hän jättäisi minut se olisi todellakin maailman mureneminen omalta osaltani. Haluaisin kuitenkin elää hetkessä enkä aina varautua pahimpaan sillä tämä on tuskastuttava olotila. Kai sekin sitten ajan kanssa kun huomaan poikaystäväni tahdon olla kanssani todelliseksi, pelko katoaa.. toivotaan ainakin :)