Kyselisin, että mitkä ovat omasta mielestäsi fantasian kliseet?
Mitkä niistä ärsyttävät?
Mitkä eivät juurikaan haittaa?
Mikä on kliseettömin fantasiatarina, jonka olet lukenut?
Tämmöinen pikku kysely :)
Mitkä niistä ärsyttävät?
Mitkä eivät juurikaan haittaa?
Mikä on kliseettömin fantasiatarina, jonka olet lukenut?
Tämmöinen pikku kysely :)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ainahan fantasia tarinoissa on velho tai noita.
Joku tavallinen tallaaja saa tietää olevansa noita tai joku muu manttelinperijä. :)
Tietysti tarinoissa on myös usein tyttö ja poika jotka aluksi nahistelevat, mutta sitten lopulta huomaavat rakastavansa toisiaan.
Ei mikään varsinaisesti ärsytä, ehkä vain hieman kyllästyttää kun juoni on niin helposti ennalta arvattavissa.
Holdstockin fantasiat ovat hieman valtavirrasta poikkeavia ja myös hyviä.
No aika monissa fantasia kirjoissa/kirjasarjoissa on haltiat jotka on niiiiin kauniita ja sulavia ja ylpeitä ja kääpiöt on yrmeitä partasuita. Ja usein on myös joku hahmo joka on synkeä ja vähän "paha" (menneisyydessä on jotain hämärää)ja sitten joku "vitsikäs" ja vekkuli tyyppi.Noiden Susannen mainitsemien lisäksi.=)
Yleensä löytyy universaali hyvä ja universaali paha jotka taistelevat keskenään, tavallinen maalais"juntti" josta tulee sankari suunnilleen yhdessä yössä (mielummin vastoin tahtoaan).. sitten löytyy sankarin seurue, sekalaisia aatelisia, ritareita, kaunottaria, velhoja...ja yleensä se velho/velhotar on kärttyisä kaikkitietävä, joka ei jerro sankarille mitään ja sitten välillä suutahtelee kun sankari ei tiedäkään missä mennään..
Ja sitten on joku taikaesine, jota etsitään tai ajetaan takaa tai kuljetetaan johonkin..suuria taisteluita, dramaattisia juonenkäänteitä...
Oikeastaan yhtään kliseetöntä fantasiaa en ole lukenut, kyllä niistä kaikista nuo peruselementit löytyy, toisista vain hieman selvemmin... :)
Kaikki alkaa aina tarinan sankarista, joka lapsena/muuten vaan tietää olevansa jotain "erityistä".
Tarinaan kuuluu aina jokin jännittävä maailma, miljoonine paikannimineen ja luolineen jne.
Tarinaan kuuluu myös "sankarin" seurue, johon kuuluu yleensä yksi vähän "viisaampi/taitavampi/osaavampi" ihminen/olento ja pari hauskaa/rohkeaa/ubeeta apulaista.
Sankari ja seurue aina hyppivät seikkailuista toiseen. Lopullinen päämäärä tietty on maailman pelastaminen.
Vihollisena on aina joku paha, joka alaisineen vaikeuttaa sankarin elämää suuresti.
Sitten tarina loppuu XXX -jatko-osan jälkeen onnellisesti.
Kuulostikos tutulle?
Hyvikset tulee lännestä ja pohjoisesta, yleensä aikalailla kirjan "maailman" luoteisosasta. Pahikset on taasen idästä ja etelästä. Näin on ainakin TSH:ssä ja Eddingsin kirjoissa. Taitaa olla Dragon Lancessakin. Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen.
Ja ilmasto ja ympäristö on tietysti englantilaistyyppinen. Siinä sitä on naurussa pitelemistä, kun talvea kokematon kynäilijä panee sankarinsa tarpomaan lumen ja jään valtakunnassa. Keskiyön aurinko tuntuu olevan helppo käsittää, mutta vastakohta kaamos tuottaa pahemman kerran tuskaa...
fantasiakirja löytyy ihan Suomesta, nimittäin Ennen päivänlaskua ei voi, kirjailijan nimeä en muista, oisko ollu Päivi Sinisalo. Kertoo miehestä, joka löytää kerrostalon pihalta lasten kiusaaman menninkäisen ja ottaa sen hoiviinsa. Menninkäinen on aika kissamainen otus, syö silakoita. Alakerrassa asustaa alistettu filippiinilainen postimyyntimorsian juopon ja väkivaltaisen miehensä kanssa, ei siis ihan tavallisia henkilöitä..Voin suositella.
JOHANNA Sinisalo. Ja peikko, muuten kyllä meni oikein, kirja on loistava, Finlandia palkittukin jos satutte muistamaan. Jos on vielä lukematta niin, mars, hakekaan käsiinne heti.
Sinisalon uusinkin, Sankarit, joka käyttää pohjana Kalevalan henkilöitä ja tapahtumia ja irvailee saman aikaan nykymediaa ja julkkiksia ja niitäkin jotka julkkiksia himokseen seuraavat, on upea, ei tosin ehkä ihan fantasiaa, mutta ehkä pieni scifin vivahde on löydettävissä.
Miten minä muistan että kirjan päähenkilö, se joka löytää peikonkin olisi ollut nainen?
* spoiler*
Päähenkilö on muistaakseni Mikael, valokuvaaja ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan homo. Ehkä peikon ja Mikaelin erikoisesta suhteesta ja loppuratkaisusta on tuollainen jäänyt mieleesi.
Eikös tuosta peikon kotiin viemisestä ole laulettu laulussakin jo vuosikymmeniä (ellei peräti vuosisatoja - jodlaamisen historiaa kun en kovin tarkkaan tunne)?
[Luen mielummin Sinisalon scifi-novelleja.]
Voi olla, siitä on jo aikaa kun luin.
*huokaus* riittää, paljon ja... lisää. hukun.
Mitkä kliseet ei haittaa tai ainakaan aiheuta kirjan välitöntä sulkemista ja seinään heittämistä?
Vai onko niitä? :O
oikeestaan kliseet ei haittaa jos ne ei oo
ihan suoraa kopiointia jostain...
ja yleensä kaikissa kirjoissa on ainaki
YKS ihan uus ajtus...:)
toisaalta taas jos aina lukee ku joku
Matti Meikäläinen (joka paljastuu periäksi tai velhoksi) pelastaa maailman suurelta Pahalta
uskollisten kumpanien ympäröimänä viime hetkellä
niin kyllästyy....
tuli muuten mieleen että onko kukaan pelastannu maailmaa ihan yksin....??
Olen samaa mieltä sun kans narri, et tuo on aika kliseistä.
Mutta kaikkein kliseisin on se, että hyvä vastaan paha ja hyvä voittaa.
Onkohan kirjaa, missä PAHA voittaa ei aina hyvä. Minusta fantasiakirjojen taso on hieman mennyt sen kliseisyyden mukana pohjalle.
Miksiköhän kaikissa fantasia kirjoissa on se pakollinen pieni poika/tyttö, joka on vähän mitä on, ehkä hieman erilainen, kiusattu jne. No, sitten tästä pienestä pojasta/tytöstä kehkeytyy isona sankari, saa tytön/pojan voittaa ison pahan pahiksen jne. Syy on hyvin yksinkertainen, kirjat on suunnattu nuorille teineille, jotka ovat epävarmoja itsestään, ruumiistaan ja haluavat lukea kuinka suuri ja julma auktoritääri(kirjassa pahavelho, joka alistaa maailmaa. Oikeassa elämässä äiti, joka ei anna valvoa yli kahdentoista arki-iltana) saa opetuksen. Ja se tytön/pojan saaminen.. Päätelkää itse ja hävetkää.. Pyhä äitikirkko on monesti ja tieteellisin todistein(joo joo) todistanut, että siitä tulee sokeaksi.
Näin se vaan on, se myy. Myönnetään, ei niissä kirjoissa välttämättä ole mitään vikaa, mutta omaperäisyyttä niistä puuttuu ja rutkasi, nimetäkseni muutaman(ja nyt kaikki suuttuu) Dragonlance, Forgotten Realms ym. En väitä, etteikö näistäkin kirjasarjoista löytyisi hyviäkin kirjoja, mutta vähän päälle 30 kirjaa dragonlancea lukeneena voin sanoa, että suurin osa on skeidaa.
Ja joo, minäkin diggasin niistä teininä.
Fantasiasta omaperäisyyttä on hieman vaikea hakea, Terry Pratchett tekee kyllä omaperäistä huumori fantasiaa, mutta se tuskin on sitä "oikeaa" fantasiaa.. Siksipä nykyään lueskentelenkin fantasiaa hyvin hyvin harvoin.