Sosiaalityöstä väitellyt Elina Pekkarinen tiivistää järkevästi: "Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut aiemmin viisautta: Tuloeroja on tasattu ja ongelmia on ehkäisty ennalta".
Voiko tuota enää tuon viisaammin sanoakaan. Yhä useampi on tämän oivaltanut ilman väitöskirjaakin, aihetta on paljon käsitelty mm. tämän palstan kirjoituksissa.
Hesarin artikkeli on otsikoitu "Helsinkiläiset häirikköpojat sysätään syrjäytymiskierteeseen". Linkkiä en löytänyt, ehkä joku toinen onnistuu haussaan paremmin.
Voiko tuota enää tuon viisaammin sanoakaan. Yhä useampi on tämän oivaltanut ilman väitöskirjaakin, aihetta on paljon käsitelty mm. tämän palstan kirjoituksissa.
Hesarin artikkeli on otsikoitu "Helsinkiläiset häirikköpojat sysätään syrjäytymiskierteeseen". Linkkiä en löytänyt, ehkä joku toinen onnistuu haussaan paremmin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Helsingin sanomat 7.2.2009. Yksinhuoltajaperhe saa helposti riskiryhmäleiman.
Oulu. Yksinhuoltajaperheet leimataan sosiaalihuollossa usein automaattisesti riskiryhmään. Samoin saattaa käydä tietyillä alueilla ja tietyissä osoitteissa asuville.
Tätä mieltä on sosiaalihuollon asiakastyypeistä Oulun yliopistossa parjantaina väitettyt Anna Liisa Lämsä, joka tutki lasten ja nuorten syrjäytymistä sosiaalihuollon asiakirjojen valossa. Aineistoon kuului noin tuhat erilaista tarinaa, joiden pohjalta Lämsä hahmotteli yhdeksän erilaista sosiaalihuollon asiakastyyppiä.
******
Linkki artikkeliin, jossa oli 20 ommenttia. Katso myös Lisää aiheesta. Kun lapsi ei saa olla lapsi.
Katso myös linkit Haku aihepiiristä.
Onko "Nallekortit "ymmärretty väärin?
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Yksinhuoltajaperhe saa helposti riskiryhmäleiman sosiaalihuollossa/1135243341159
**********
Sossututkija on tutkinut häiriköiksi leimattujen poikien elämää, hoitoa, sijoituksia, yleensä heihin suhtautumista Suomessa sekä nykyisin että myös aikaisempina vuosikymmeninä. Keitä he ovat?
1) Tavallisia nuoria, joiden murkku-uhmailu on keskivertoa rajumpaa. Tähän ryhmään luetaan nykyisin helposti kaikenlainen, normaaliin kehitykseen kuuluva teinien kokeilunhalu, erottuminen omaksi ryhmäkseen, kaikki uhmailu vanhempien auktoriteettia ja sääntöjä vastaan. Muka "tarkkaan harkittuja" huostaanottoja löytyy paljon tästä ryhmästä. Jos mukana on päihdekokeiluja ja koulusta lintsaamista, myös vanhemmat hakevat lapselle joskus sijoitusta, koska muuta tukea perheelle ei ole tarjolla.
2) Pieni ryhmä voi olla myös syntyjään luonnevammaisia lapsia, joiden käytökseen ei edes terapia auta, vaikka sitä tarjottaisiin, mutta sitä on siis tarjolla vain harvoille valituille.
3) Tässä joukossa on ehkä myös nuoria niistä perheistä, joissa on todella päihteidenkäyttöä ja / tai väkivaltaa, mutta heidän ongelmansa eivät paljoa lastensuojelua kiinnosta. Yleensä näiden perheiden asioihin puututaan vasta, kun perheen tilanne päätyy lööppeihin. Heidät sijoitetaan laitosten hoidollisille osastoille, joissa he jäävät ilman tarvitsemaansa hoitoa. Tai niin ankaran kurin laitoksiin, että kurinpidossa on kaikki oikeus ja kohtuus hukattu alkumetreillään. Ulkomailla kauhistellaan lapsivankien asemaa, mutta meillä lapset elävät vastaavissa oloissa monissa laitoksissa. Vanhemmat voivat olla niin kiinni ongelmissaan, että eivät kykene pitämään yhteyttä lapsiinsa, jolloin lapsen oikeuksia ei todellisuudessa puolusta kukaan, eikä laitoksen tapahtumista valu paljon tietoa ulkomaailmaan.
4) Neljäntenä suurena ryhmänä ovat neurologisten oireyhtymien lapset, jotka jäävät ilman oikeaa tutkimusta, hoitoa ja kuntoutusta. Heidän ihmisoikeuttaan saada oikeaa hoitoa rikotaan tosi törkeästi tai sitten heitä pakkohoidetaan psykiatrisina potilaina todella surullisin seurauksin. Jos lasta ei ole leimattu erikoiseksi ja poikkeavaksi jo tarhaiässä ja siksi huostaanotettu, niin monesti lapsen ongelmat kärjistyvät koulussa, viimeistään yläasteella.
"Keskiviikkona stadilaispojista, rikoksista ja lastensuojelusta väitellyt Elina Pekkarinen: 'Lastensuojelun pitäisi olla vihonviimeinen tukipiste vasta, kun vanhemmat eivät pysty tarttumaan ongelmiin, eikä muualla löydy apua. Nyt lastensuojeluun sysitään helposti, mutta siellä ei ole tarpeeksi työntekijöitä tukemaan perheitä ja nuoria riittävästi'. "
Näin on, mutta ainut ongelma ei ole sosiaalityöntekijöiden vähyys, vaan taustalla on puutetta jopa peruspalveluista niin koulussa kuin terveydenhuollossakin. Eikä sossujen suuri määrä ratkaisisi puuttuvia palveluja varsinkin, kun niistä on tehty korkeintaan lumetukea, lumehoitoa, lumepalvelua, joilla ei pystytä auttamaan nuorta millään tavalla. Hänet vain siirretään johonkin, että päästään sanomaan, että on muka tehty jotakin. Näin sijaishuolto rikastuu, mutta nuorten ongelmat jäävät ratkaisematta.
Ei siis sossujen määrä, vaan enemmänkin tarjotun avun laatu. Sitä pitäisi olla jo paljon, paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin vasta murrosiässä.
"Aina ei ole ollut näin. Vielä 1970-1980-luvuilla yhteisöt ojensivat itse murrosikäisiä, rötösteleviä poikia. Kauppias soitti kotiin näpistyksestä ja asiaa puitiin yhdessä vanhempien kanssa. Naapurimies kovisteli ilkivallasta kasvoista kasvoihin. Koulussa panostettiin kouluterveydenhuoltoon. SOSIAALITYÖSSÄ VALLITSI PALVELUPERIAATE.
Nyt lähiymnpäristö ei halua sekaantua sosiaalisten ongelmien hoitamiseen. Viranomaisten yheistyö kangertelee. Pekkarisella on vahva tunne siitä, että poikkeavilla yksilöillä ei ole sijaa yhteiskunnassa.
'Onko niin, että yhteisön jäseniksi kelpaavat vain tuottavt ja tuloksekkaat ideaaliyksilöt? Pahinta on, että tästä yhteisöllisyyden puutteesta ei puhuta'. Mitä sitten pitäisi tehdä?
Kolmen pojan äidin Pekkarisen mielestä PALJON ON KIINNI PERHEIDEN TUKEMISESTA. Asuinalueille kaivataan paikkoja, jossa vanhemmat tapaisivat toisiaan. Myös alueiden palveluja kuten neuvola ja asukaspuisto, päiväkoti ja koulu pitäisi kytkeä arkeen.
'Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut aiemmin viisautta: Tuloeroja on tasattu ja ongelmia on ehkäisty ennalta', Pekkarinen sanoo. 'Nyt odotetaan, että ongelmat puhkeavat, ja sitten niihin puututaan kontrollin hengessä'.
Häiriköivät pojat saavat nopeasti porttikiellon nuorisotaloihin ja muihin vapaa-ajanpaikkoihin. Pahimmassa tapauksessa heidät erotetaan koulusta. 'Nämä pojat lyödään ulos yhteisöstä yksi toisensa jälkeen', Pekkarinen kuvaa. 'Heidät leimataan ja eristetään'. Tästä saattaa alkaa kierre: varkauksia, viinaa, huumeita ja ajokortitta kaahaamista. Pian elämään jäävät jäljelle vain kaveriporukka, lastensuojelun työntekijät ja poliisi. 'Tuntuu siltä kuin muut viranomaiset pesisivät kätensä'. "
kasvattamiseen ja luokkayhteiskunnan rakentamiseen kaikki perustuu - aivan kuten täällä on paljon kirjoitettu. Sieltä saivat alkunsa peruspalvelujen rapauttaminen, koska nuristiin sosiaalimenojen määrää vastaan. Alettiin palvelujen yksityistäminen ja nyt on todettu, että kustannukset eivät ole todellisuudessa yhtään vähentyneet. Kansalaisten kokemus on, että niiden taso on laskenut ja lasten kohdalla niitä korvataan huostaanotoilla.
Perheitä vastaan rikotaan siinäkin, että vanhemmat laitetaan osittain kustantamaan huostaanotolla hankittavia lumetukia ja -hoitoja, jotka eivät todellisuudessa auta lasta mitenkään, usein vain huonontavat hänen tilannettaan. Mutta se on juuri sitä Elina Pekkarisen kuvaamaa vastuuhenkilöiden käsien pesua, että lastensuojelu laitetaan hoitamaan sellaisia asioita, joista heillä ei ole mitään mahdollisuutta selviytyä. Surkeaa tilannetta huonontaa vielä sossujen ammattitaidottomuus, sekä se, että alalla on paljon sellaisia henkilöitä, joiden luonteenominaisuuksien perusteella ei pitäisi olla lasten ja nuorten kanssa missään tekemisissä, eikä missään "auttamis"ammatissa. Mielivalta on pahimmillaan perheitä kohtaan yksinkertaisesti sanottuna sanoinkuvaamatonta.
"1930-luvun laitosusko palasi 2000-luvulla
Lähde: Elina Pekkarinen, Stadilaispojat, rikokset, ja lastensuojelu. Nuorisotutkimusverkosto."
En yrittänyt hakea, mutta aikanaan tutkimus todennäköisesti löytyy myös verkosta. Jos ei, niin niitä voi tilata myös kirjastojen kautta lainattavaksi.
Tutkimus oli tältä osin oikein ajoitettu, koska parisen viikkoa sitten kerrottiin, miten ainakin Helsingissä taas värvätään sijaisvanhempia, koska tarkoitus on saada vihdoin, jopa Suomessa, laitossijoituksia vähennetyksi. Itse pidän suuntaa nimenomaan häiriköiksi leimattujen nuorten kannalta naurettavana. Hyvin harvoin sijarit haluavat häiriköivää teiniä riesakseen ja miten ihmeessä he voisivat paremmin onnistua kuin omat vanhemmatkaan. Tietysti heille taataan taloudellinen turva, joten jaksamista pitäisi löytyä enemmän kuin pienituloisilta yh:lta. Mutta taitaa sijareiden mukavuuskäyrä laskea liikaa tuollaisten lasten kanssa touhutessa.
Parempi suunta olisi palata vain nöyrästi lakien noudattamiseen niin, että kaikilla on MYÖS TULOJEN suhteen inhimilliset oltavat kodeissaan. Täysin järkeä vailla on satsata vain sijaishuollon ylläpitoon ja hyvinvointiin. Sen kyllä Pekkarinenkin tuo haastattelussaan selvästi esille.
Tärkeä huomio on myös se, että yhteisöllisyyttä ei ole, yhteisö ei enää kasvata lapsia, joka risaukseen huudetaan vain apuun lastensuojelutyöntekijöitä, joilla ei ole resursseja oikeaan auttamiseen. Ajoissa tarjottu, oikein kohdennettu apu, se tästä maasta on puuttunut viimeiset toistakymmentä vuotta ja huostaanottotilastoissa se näkyy.
tekstiä henkilöltä, joka on työskennellyt sosiaalityönekijänä Itäkeskuksen ja Herttoniemen sosiaalipalvelutoimistossa sekä Helsingin kaupungin sosiaalipäivystyksessä ja ilmeisesti myös Neulakallion hoito- ja kasvatuskodissa.
HÄn toteaa, miten suomalaisyhteiskunnassa on ollut AIEMMIN viisautta mm. tuloerojen tasaamiseen ja ongelmien ENNALTAehkäisyyn. Ei siis ole enää. Sitä ei voi kieltää kukaan, joka asioihin paremmin perehtyy.
On myös mielenkiintoista SOSSUN toteamuksena, että lastensuojelun PITÄISI olla vihoviimeinen puuttumaan nuorten elämään. Niinpä niin pitäisi, mutta kun tuloeroja EI ENÄÄ TASATA, vaan perheet ajetaan köyhyysrajan alapuolelle, elämä epäinhimillistyy, voimat hiipuvat, ongelmat kasaantuvat, eikä sitten muuta tehdäkään kuin huostaanotetaan, niin aika oudossa valossa näyttäytyy koko suomalainen yhteiskunta kun se esitetään SELLAISENA KUIN SE ON.
Ulkomailtako tähän perheitä kohtelevaan rikollisuuteen on puututtava, ennen kuin nuorille oikeutta saadaan? Oma kotimaa kun heistä ei ole yhtään kiinnostunut...
Pojat siis aiheuttavat huolta.
Pojat kärsivät Suomessa siitä, että heillä ei ole kotona toista vanhempaa, isää. Etävanhemmista ylivoimaisesti suurin osa on miehiä. Etävanhemmista vain noin kolmannes pitää normaalia muistuttavalla tavalla yhteyttä lapseensa. Muut etävanhemmat (=miehet, isät) ovat tavallaan hyljänneet omat lapsensa.
Meillä Suomessa lainsäädäntö ja kaikki normatiiviset mallit kannustavatkin miehiä siihen. Vanhemmuus nähdään yhä lähinnä vain äitiytenä. Se on prkleen väärin naisia kohtaan!!! Naisia kuormitetaan.
Yksinhuoltajat leimataan Lämsän tutkimuksen mukaan siis automaattisesti viallisiksi. En minä oikeastaan yhtään sitä ihmettele. On siihen syytäkin. Yksinhuoltajuudesta on vaikea rakentaa sankarillista uraa. Ensiksikin jo etävanhempien maksamat elatusavut ovat todella pieniä, keskimäärin alle 200 euroa kuussa. Sillä ei useinkaan osta edes lapselle kuukauden ruokia. Ja ruoan lisäksi kaikki muukin maksaa, asumisesta lähtien. Pelkästään jo lapsen päivähoito maksaa yksinhuoltajalle tuon noin 200 euroa kuussa. Koko elatusapu kuluu päivähoitopaikan maksamiseen joka kuukausi!
Etäisien näyttäisi olevan paljon helpompi rakentaa itselleen kärsivän marttyyriosapuolen rooli. Vaikerointi on monen isän mielestä helpompaa kuin oman lapsen kohtaaminen ja tukeminen.
Lapset kärsisivät yhtä lailla äidin puutteesta, jos lapsia alettaisiin määrätä enemmän isilleen.
Kuvioista ulosheitetty mies voi katkeroitua samoin kuin nainenkin, jos nainen heitetään kuvioista ulos. Katkeruus estää tapaamasta lasta. Katkeruus on ymmärrettävää, onhan siihen todella hyvä syy. Onhan se vaikeaa.
Tärkeää muistaa, että myös tytöt kärsivät, kun isä puuttuu, ei vain pojat.
Miehiä voi estää hoitamasta lasta se, että se samalla tarkoittaa, että lapsen äiti pääsee silloin vapaalle muita miehiä tapaamaan, voi kauhistus. Se olisi liiallista avunantoa.
Eikä babysitterinä olo taida olla miehistä kovin miehekästä. Tapaamiset alkaa sujua vasta, kun isin uusi tyttöystävä on hoitamassa lastenhoitoon kuuluvat "naisen tehtävät". Tyttöystävä suostuu hoitovirkaan, jos voi siten osoittaa oman paremmuutensa miehen entiselle vaimolle. Sitten onkin vuorossa ent. vaimon katkeruus.
Ja sekin ihan oikeutettua, kun ventovieras itseä nuorempi täydessä voimassa oleva (jos vielä lapseton) nainen hoitaa hänen lapsiaan tilanteesta nauttien. Me ollaan niin raadollisia.
Mielestäni ajatuksesi tuossa yllä ovat vain sukupuoliroolien mukaisia latteuksia. Juuri tuollainen kaavamainen ajattelutapa estää eroperheiden vanhempia toimimasta järkevästi. Miehellä on niin valmiiksi kirjoitettu miehen rooli, ettei edes isän tehtävät mahdu siihen. Ja lähiäidiksi jäävällä naisella on myös rooli, joka hänen täytyy muistaa katkerana täyttää. Ja uusien kumppanien rooli on myös omanlaisensa, etukäteen kirjoitettu ja ohjattu. En ikinä itse voisi suostua mukaan moisiin.
Ankeaa.
Ja lapset jäävät jälleen vaille riittävää vanhemmuutta. Enkä puhu tässä nyt lastensuojelun näkökulmasta, lastensuojelullisia ongelmia esiin nostaen, vaan siksi että eroperheissä todellakin puuttuu vanhemmuutta. Se on enemmän kuin pääsääntö. Suomessa ei monestakaan syystä tätä myönnetä ääneen.
Minä itse en koskaan suostu noihin mukaan, pelleksi. Tunnistan normatiivisen paineen ja osaan mitellä sitä vastaan. Kysehän on usein vain diskurssista eli siitä, kuinka meidät on opetettu asioista puhumaan ja ajattelemaan. Ja diskursseilla ei ole yleensä mitään älyllistä perustaa. Ne ovat vain opeteltuja asenteellisuuksia.
Minua inspiroi vapaus ja luovuus, ei vankila, kuten roolimallit ovat.
Yksinhuoltajat ovat pääsääntöisesti juuri valinneet vapauden ja luovuuden, mutta kuinkapa heitä sitten yhteiskunta, työnantaja, naapurit, neuvola, sossut, lääkärit ym kohteleekaan.
Eli yhteiskunnassa on vapaus ja luovuus yksilölle kielletty asia.
Onnellinen se yhnainen, joka löytää yhtä vapaan ja luovan miehen lapsensa isäksi.
Silloin tapaamiset sujuu, eikä ketään kuristeta eikä kurjisteta.
Onko tällaisia pareja jo olemassa tämän hetken nuorissa vanhemmissa, laahaako vain instituutiot jäljessä, tai ihmiset itse. Tuo väitöshän on tuore, mutta kohteena olleiden teini-ikäisten poikien vanhemmathan ei enää niin nuoria ole, ovat tavallaan jo edellistä sukupolvea.
Jos näitä villejä vapaita luovia pienten lasten vanhempia alkaa olla enemmänkin, niin onko syynä näiden uusien vanhempien fiksuus, vaiko se, että ne oli noita väitöksen poikia ja ovat eläneet ilman isää?
ja usein se uusi nyksä aloittaa huoltajuuden vaihtamiset (olenhan parempi tuleva vanhempi). Voi surkeus, lapsia pallotellaan kissanpentuja.
Minusta lasten syrjäytymisessä vanhemmilla on suuri vastuu - se että lapsia huostaanotetaan siinä vaiheessa kun he ovat jo itsetuhoisia ei kait ole sossujen syy? Kyllä se syrjäytyminen on yleensä lähtöisin jo varhaislapsuudesta ja sen turvattomista ihmissuhteista!
Joka kolmas pienten lasten isä juo alkoholia yli terveydellisen riskirajan. Tuskin tällainen juoppo isä on riittävän hyvä isä lapselleen, jos viina kerran on niin tärkeää, että sitä pitää juoda kaksin käsin? Joka viides lapsi kärsii vanhempansa alkoholikäytön vuoksi Suomessa. Vielä edelleen joka kolmas vanhempi hyväksyy ruumiillisen kurittamisen, vaikka se on ollut jo yli parikymmenen vuoden ajan laissakin kiellettyä. 40% lapsista omaa negatiivisen minäkuvan ja turvattoman kiintymyssuhteen, mikä heijastuu lasten psyykkiseen hyvinvointiin. Näihin vaikuttavat eniten kodin ihmissuhteet. Suomen vankiloissa istuvilla vangeilla on noin 90% takanaan turvaton kiintymyssuhde.
Kyllä aika monella vanhemmalla olisi syytä katsoa peiliin - josko oman lapsen huonovointisuudelle löytyisi sieltä se perimmäinen syy!
Mitä tulee yksihuoltajuuteen, niin sen on todellakin todettu kuusinkertaistavan lapsen syrjäytymisriskin. Se on aika paljon! Ei yksinhuoltajuus leimaa yksinhuoltajaa huonoksi, mutta on selvää, että kun usein riskitapauksissa ero merkitsee lapselle menetystä, vaikka isä olisikin yhteydessä, se lisää lapsen riskiä sairastua masennukseen.
Ehdottomasti suurin ja tehokkain korjaus suomalaisten lasten hyvinvointiin tulisi siten, että eroperheiden lapset saisivat mahdollisimman paljon vanhemmuutta molemmilta vanhemmiltaan. Nyt he eivät sitä saa. Eikä meidän lainsäädäntömme ja muut kaikkialta läpitunkevat rakenteet siihen suomalaisia ja tämän maan perheitä ohjaa.
Lastensuojelu on pelkkää lasten pilkkaamista, kun kerran erovanhemmuuden aiheuttamiin ongelmiin ei lähdetä hakemaan ratkaisua. Ja niinhän tämä lastensuojelu tosiaankin on osoittautunut olevan silkkaa törppöilyä. Ja se johtuu siitä, että se on väärä lääke. Täysin väärä. Lääkkeet ja itse sairaudetkin löytyvät esimerkiksi erovanhemmuudesta, jossa kulminoituu suomalaisen sukupuolirooliajattelu ja vanhemmuuden väkivaltainen jakaminen sukupuolirooleihin.
Vanhemmuus ei ole parisuhde, mutta se ei myöskään ole sukupuolirooli.
Tämä kannattaa kaikkien niiden muutamien homovihamielistenkin muistaa, joita täällä biovanhempien palstalla pyörii. Homoja haukkumalla ei suomalaisten lasten kohtaamia epäoikeudenmukaisuuksia ratkaista. Päinvastoin. Homotkin ovat tuomassa meille ratkaisuja - ilmeisesti vieläpä ihan viattomasti, itsekään sitä täysin ymmärtämättä....
jos asennemaailma olisi kohdallaan. Suomalaisen lastensuojelun asennemaailma on vinoutunut ja sairas. Se on kyttäämistä ja nöyrryyttämistä. Auttamisesta ei voi puhua.
Jokainen kiinnostunut ihminen, olkoon sitten homo tai androkyyni, voi auttaa jotakuta toista.