En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta äitejä ainakin palstalla liikkuu...
Eli kysymys on, miksei äiti pidä yhteyttä?
Vähän taustaa...
Vanhempani erosivat ollessani 6vuotias, muutimme äidin mukana suoraan hänen uuden miehensä kanssa yhteen asumaan. Saivat yhdessä myös lapsen, joka asui kanssamme muutaman vuoden, kunnes tuli ero ja hän muutti pois isänsä kanssa.
Tästä usean vuoden ajan (n.7 vuotta) eteenpäin asuimme äidin kanssa keskenämme, mutta äiti oli viikonloput poissa uuden miesystävänsä luona. Eikä kotona ollessaankaan ollut "läsnä".
Pyysimme päästä mukaan, mutta aina oli jokin syy, miksei se käynyt.
Olin isälläni joka toisen viikonlopun, sovittujen tapaamisten mukaan. Äiti ei tuntunut olevan kiinnostunut meistä kenestäkään lapsista, uusi mies ja oma aika veivät voiton.
Ei ollut kiinnostunut menoistamme, eikä kysellyt kuulumisia. Koimme olevamme lähinnä rasite.
Nyt aikuisenaan hän ei koskaan soita kysyäkseen kuulumisia, välimatkaa meillä on useampi sata kilometriä.
Isän kanssa olemme yhteyksissä viikoittain ja on tunne, että hän välittää meistä... äidin kanssa sitä tunnetta ei ole. Väleissä olen äitini kanssa, mutta ne ovat kovin pinnalliset ja jotenkin teennäiset.
Väillä tuntuu pahalta kun ystävät juttelevat äideistään ja läheisistä väleistään heihin, miksei meidän äiti ollut meistä kiinnostunut? Oliko meissä vika vai eikö hän vain osaa olla välittävä äiti??
Nuorimmaisen sisarukseni isä kuoli, joitakin vuosia sitten, mutta hän asuu isän puolen sukulaisen luona, ei suinkaan oman äitinsä.... eikö sekin ole aika erikoista? hän kun ei edes asiaa vastustellut.
Tarkoitukseni ei ole solvata äitiäni, mutta myönnän olevani osaltaan katkera, miksi meidät teki, jos ei meistä kuitenkaan ollut kiinnostunut??
Osaisiko joku auttaa, kun haluaisin tuosta katkeruudesta eroon, en vain tiedä kuinka.
Éikö hän vain osannut olla äiti??
Eli kysymys on, miksei äiti pidä yhteyttä?
Vähän taustaa...
Vanhempani erosivat ollessani 6vuotias, muutimme äidin mukana suoraan hänen uuden miehensä kanssa yhteen asumaan. Saivat yhdessä myös lapsen, joka asui kanssamme muutaman vuoden, kunnes tuli ero ja hän muutti pois isänsä kanssa.
Tästä usean vuoden ajan (n.7 vuotta) eteenpäin asuimme äidin kanssa keskenämme, mutta äiti oli viikonloput poissa uuden miesystävänsä luona. Eikä kotona ollessaankaan ollut "läsnä".
Pyysimme päästä mukaan, mutta aina oli jokin syy, miksei se käynyt.
Olin isälläni joka toisen viikonlopun, sovittujen tapaamisten mukaan. Äiti ei tuntunut olevan kiinnostunut meistä kenestäkään lapsista, uusi mies ja oma aika veivät voiton.
Ei ollut kiinnostunut menoistamme, eikä kysellyt kuulumisia. Koimme olevamme lähinnä rasite.
Nyt aikuisenaan hän ei koskaan soita kysyäkseen kuulumisia, välimatkaa meillä on useampi sata kilometriä.
Isän kanssa olemme yhteyksissä viikoittain ja on tunne, että hän välittää meistä... äidin kanssa sitä tunnetta ei ole. Väleissä olen äitini kanssa, mutta ne ovat kovin pinnalliset ja jotenkin teennäiset.
Väillä tuntuu pahalta kun ystävät juttelevat äideistään ja läheisistä väleistään heihin, miksei meidän äiti ollut meistä kiinnostunut? Oliko meissä vika vai eikö hän vain osaa olla välittävä äiti??
Nuorimmaisen sisarukseni isä kuoli, joitakin vuosia sitten, mutta hän asuu isän puolen sukulaisen luona, ei suinkaan oman äitinsä.... eikö sekin ole aika erikoista? hän kun ei edes asiaa vastustellut.
Tarkoitukseni ei ole solvata äitiäni, mutta myönnän olevani osaltaan katkera, miksi meidät teki, jos ei meistä kuitenkaan ollut kiinnostunut??
Osaisiko joku auttaa, kun haluaisin tuosta katkeruudesta eroon, en vain tiedä kuinka.
Éikö hän vain osannut olla äiti??
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihmiset ovat vain erilaisia. Itselläni on myös ollut äiti joka ei minusta paljon piitannut. Olimme luoteiltamme vastakkaiset. Muista sisaruksista hän kyllä piti.
En ollut asiasta katkera. Hänellä ei vain ollut mitään minulle annettavaa, toisin kuin sisaruksilleni. Maailma on antanut minulle paljon ja rikkaalla kädellä, juuri niitä asioita joita olen kaivannut, ja olenkin tuntenut saaneeni aivan kaiken. Olen tajunnut jo pienenä olevani oman onneni seppä, eikä siihen muita ole kaivattu.
Sinä olet ihan selvästi jäänyt jostain paitsi. Jostakin jota jotenkin olet odottanut äidiltäsi saavasi. Harmi sinällään. Itseltäni tuollaiset kuvitelmat karisivat jo nuorena kun huomasin ettei äidilläni ollut niitä avuja joissa tukea, ja opastusta olisin kaivannut. Turvasin siis heti muuhun suuntaan. Itseäni on aina viehättänyt kaikki tekniset laitteet, ja työkalut. Äitini ei ollut tekninen lainkaan, pikemmin pullantuoksuinen, huonoitsetuntoinen, normaali kotiäiti rajoitetulla sivistyksellä = ei kehittävää annettavaa.
Miksi et sitten itse pidä yhteyttä äitiisi, olethan jo aikuinen ihminen? Velvoite on ihan yhtäpaljon sinun kuin hänen. Turha ruikutus ei auta. Varsinkaan tänne.
Jos jotain maailmalta haluat, niin OTA SE ITSE, sillä ei sitä kukaan sinulle tule antamaan. Tämä on neuvoni sinulle, Hyvä neuvo onkin. JOKAINEN ON OMAN ONNENSA SEPPÄ, ja vastuussa omasta onnestaan, ihmissuhteistaan., urastaan, kehityksestään. Kaikki muu on lainaa jonka elämä meille antaa.
No ehkä katkera oli osaltani vähän väärä ilmaisu, pettymys ehkä olisi ollut parempi.
"Sinä olet ihan selvästi jäänyt jostain paitsi. Jostakin jota jotenkin olet odottanut äidiltäsi saavasi."
Jäimme kaikki paitsi hellyydestä, kehumisesta, omalta osaltaan myös turvallisuudesta sekä oman vanhemman hyväksynnästä.
Nuo ovat mielstäni kuitenkin asioita, joiden pohjalta lapsen itsetunto suurelta osalta rakentuu.
"Miksi et sitten itse pidä yhteyttä äitiisi, olethan jo aikuinen ihminen? Velvoite on ihan yhtäpaljon sinun kuin hänen. Turha ruikutus ei auta. Varsinkaan tänne."
Ruikutus? Velvollisuudesta en tiedä, mutta kun välit ovat pinnalliset ja aika etäiset niin vaikeaa se on, ehkä hän tuntee samoin... mene ja tiedä.
"Jos jotain maailmalta haluat, niin OTA SE ITSE, sillä ei sitä kukaan sinulle tule antamaan."
Näin tein, heti kun se oli mahdollista. Peruskoulun jälkeen muutin kotoa vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan, ehkä myös pakenin. Oli olo, että kotona on ylimääräinen, joten lähdin pois.
Päätöstä en ole koskaan katunut, kolme opiskelijavuotta opettivat paljon, sain ammatin, ihmissuhteita, oman elämän ja mikä tärkeintä, löysin itseni.
Kukin kokee asiat omalla tavallaan ja sinulla on oikeus ajatella minusta kuten haluat, mutten tarvitse neuvoja opetella kantamaan vastuuta elämästäni, olen sen ymmärtänyt jo monta vuotta sitten.
Kyllä nainen on vajaa jos ei pysty omia lapsiaan rakastamaan. Äidin kuuluu ja mulle se onkin itsestään selvyys pitää huolta lapsestani. Samoin muistelen edesmennyttä omaa äitiäni, joka jaksoi vaikeuksienkin keskellä meitä hoitaa ja rakastaa. Nainen on kun naarastiikeri, suojelee ja hoitaa ja rakastaa omiaan, jos on pääkopassa kaikki kotona. Valitetavasti näitä tunnevammaisia äitejä on, yleensähän se on mies jota ei ex perheen lapset enää kiinnosta kun on uuden suhteen aloittnut. Ymmärrän kyllä surun jos on tunnevammainen äiti. Elämässä tulee ainakin mulle ensin lapset ja sitten vasta muut, kukaan mies ei voisi ikinä ohittaa tärkeysjärjestystäni.
en tajua miten joku voi olla noin välinpitämätön. Vieläpä äiti, joka on lasta kohdussaan kantanut 9 kk.
Katkeruudesta et kai muuten eroon voi päästä, kuin antamalla anteeksi. Se voi olla sinun tilanteessasi todella vaikeaa, koska äitisi ei edelleenkään välitä erityisemmin. Ymmärrän täysin jos olet katkeroitunut, mutta muista kuitenkin että tuo tapaus ei ole sidonnainen muihin ihmisiin elämässäsi. Ikävä kyllä hyvin usein ihminen ajautuu ajattelemaan kyynisesti muista läheisistään, joka ei ole heitä kohtaan oikein.
Enpä oikein osaa auttaa, toivotan sinulle vain parempia jatkoja ja toivotaan että äitisi tajuaa kuinka kallisarvoisia hänen lapsensa ovat, ennen kuin se on liian myöhäistä.
"Itseäni on aina viehättänyt kaikki tekniset laitteet, ja työkalut. Äitini ei ollut tekninen lainkaan, pikemmin pullantuoksuinen, huonoitsetuntoinen, normaali kotiäiti rajoitetulla sivistyksellä = ei kehittävää annettavaa."
Sinun kirjoituksestasi kokonaisuudessaan voi aistia katkeruuden.
"En ollut asiasta katkera. Hänellä ei vain ollut mitään minulle annettavaa, toisin kuin sisaruksilleni."
Vaikka toisin väitätkin.
kahdelle edelliselle nimimerkille...
Kiitos ymmärryksestä, sisäistitte sen, mitä tarkoitin.
Kirjoituksistanne huomaa, että olette juuri niitä lapsistaan välittäviä naisia, mitä olisin omalta äidiltäni aikanaan kaivannut.
"Ikävä kyllä hyvin usein ihminen ajautuu ajattelemaan kyynisesti muista läheisistään, joka ei ole heitä kohtaan oikein."
Totta tuokin, jos ei nyt aina kyynisesti, niin ennakkoluuloisesti ainakin. On vaikeaa päästää lähelleen ihmisiä, joista välittää, ennen kuin luottamus on syntynyt. Nämä ihmiset ovatkin todennäköisesti myöhemmin ne kaikkein rakkaimmat. Mielumin 2 todellista ystävää, kuin 10 "kaveria".
Mitä anteeksiantoon tulee, niin se vie vielä varmasti pitkään. Asian hyväksyminen on ollut itselle jo iso askel. Olen hyväksynyt, ettei hänestä koskaan varmasti rakastavaa äitiä tulekkaan, mutta hän on kuitenkin ainut äiti, mikä minulla on. Haluaisin selviää hänen kanssaan asioita, muttei siitä mitään tule, on ihminen joka "kieltää" ongelmat eikä näin ollen niitä olekkaan.... ehkä vielä joskus on siihen valmis :)
"yleensähän se on mies jota ei ex perheen lapset enää kiinnosta kun on uuden suhteen aloittnut."
Näinhän se ikävä kyllä monesti on. Isänikin toki elää parisuhteessa, olleet yhdessä jo vuosikausia (ainut nainen, jonka olemme eron jälkeen tavanneet). On hyväksynyt meidät onneksi jo alussa ja hyväksynyt sen, että me lapset olimme miehelle se ykkönen. Hänestä on tullut se, jolle soitan, jos kaipaan "äidillistä" neuvoa.
olet kuitenkin edistynyt anteeksipyynnön suhteen. Pieniä askelia pikkuhiljaa, ei kukaan voi olettaakaan että tuollainen traumaattinen kokemus lapsuudesta häviäisi sen sileän tien. Itse olen kokenut jollain muotoa saman kuin sinä, minun tilanteessani oli vain isä kyseessä. Pikkuhiljaa vuosien varrella olen oppinut antamaan anteeksi tiettyjä asioita, koska rakastan isääni tietysti hyvin paljon. Hän on kyllä muuttunut, lopettanut juomisen ja keskittynyt oikeaan elämään. Nyt hänellä on ihana lapsenlapsi, minun tyttäreni elämässään. Hän osaa arvostaa nyt niitä asioita joista itse jäi minun lapsuudessani paitsi, omaa hölmöyttään.
Ja se on täysin ymmärrettävää, jos suhtaudut ennakkoluuloisesti uusiin ihmisiin ja niiden tuomiin erilaisiin suhteisiin. Minä tiedän miltä se tuntuu. Joskus jopa tunnen olevani tunteellisesti rajoittunut, menneisyyden haamujen takia ihan yleisesti ottaen kaikki pahat asiat mitä on matkan varrella tapahtunut. Mutta jos toinen ihminen sen pystyy ymmärtämään, se merkitsee paljon. Toivottavasti sinäkin ajan kanssa pystyt antamaan anteeksi ja jättämään nuo pahat muistot taakse, huomaat kuinka se helpottaa.