En enää jaksa

loppunpalanut kirjoitti:

Tässä nyt suurpiirteisesti mun elämä, että saisitte jonkinlaisen käsityksen mun helvetistä.
Isä kuoli heroiinin yliannostukseen kun olin. Hiukan vanhempana sitten on tullut huomattua, kuinka paljon katkeruutta se on aiheuttanut ja kateutta muille, keillä on molemmat vanhemmat elossa. 4 vuotiaana olin paljon hoidossa mummini luona, jonka kanssa asui myös tämän miesystävä, joka seksuaalisesti hyväksi käytti minua. Kun vihdoin asiasta uskalsin kertoa äidilleni, hän ei uskonut. eikä usko vieläkään. Luotin psykiatriin ja kerroin hänelle sitten. Hän teki asiasta ilmoituksen. Luottamus meni. Oikeudenkäynnissä äitini todisti minua vastaan. minulta meni luottamus perheeseen.
Rupesin jo ala-asteella piirtelemään verisiä, pelottavia, synkkiä piirustuksia. Kiinnostuin seksuaalisista asioista hyvin nuorena, ja aloin piirtelemään ruumiita harrastamassa seksiä. Ei ollut normaalia ei. Äitini ei puuttunut asiaan. Aloin viiltelemään. En pahan oloni tähden, vaan veri ja kipu kiehtoi, tunteeseen jäi koukkuun.
12 vuotiaana isäouleni kävi kimppuuni, ja huusin äidiltä apua, äitini katsoi minua kylmän rauhallisesti ja vastasi ettei hän näe tilannetta johon pitäisi puuttua. Lähdin. Menin koulukuraattorille ja hän lähetti minut turvakotiin. Siitä alkaa 6 vuoden laitos helvettini. Itsetuhoisuus oli jokapäiväistä, yleisin oli että hakkasin naamani verille. siihen ei ollut mitään syytä. Jouduin virkavallan kanssa tekemisiin, 13 vuotiaana jouduin jo psykiatrisille, mutta nämä eivät osanneet auttaa, en kuulemma ollut psykoottinen, joten he eivät minua voineet pitää osastolla. Minut heitettiin aina laitoksesta laitokseen. vastaanotto kodista pienryhmäkotiin, sieltä psykiatriselle, perhekotiin, sieltä koulukotiin, sieltä psykiatriseen kasvunportaisiin, sieltä toiseen laitokseen. Minut hylättiin. Kukaan ei jaksanut yrittää kanssani. Minulle määrättiin hirveitä hevoskuuri lääkityksiä, psyykelääkkeitä, eivät nekään auttaneet. ainakin 7 kertaa olin sairaalassa kun olin yrittänyt viiltää ranteitani auki, kerran kun imppasin itseni melkein kasviksi. Aloin imppaamaan ja käyttämään huumeita, pyörin epämääräisissä piireissä. En melkein koskaan käynyt kotona lomilla, perheeni ei minua sinne huolinut enkä minä halunnut. Itsetuhoiset ajatukset jatkuivat ja jatkuivat.
Seurustelin paljon.n Tulin riippuvaiseksi siitä toisesta henkilöstä, joka on aina vierellä. Pettymyksiä kasaantui, kun kukaan ei sitten pysynytkään ikuisesti vierellä.
minulla on epäilty rajatilapersoonallisuus häiriötä ja sirpaleista minäkuvaa.
Nyt olen 18, pääsin viime kesänä, vuosi sitten laitoksista pois, koska täytin sen 18. Eikä elämäni ole muuta kuin mennyt alas päin. Seurustelu suhteita on ollut, mutta jotenkin aina ajaudun pettämään toista osapuolta, vaikken haluisikaan, se on järjetöntä. Olen kovan paineen alla aina impannut, käyttänyt muskottipähkinää, poltellut pilveä..
Nykyisellä poikaystävälläni ja minulla tuli tällä viikolla täyteen 6kk.. se on paljon, ja olen täysin riippuvainen hänestä. Hän vain on alkanut antamaan merkkejä, ettei enää haluaisi seurustella minun kanssani. Kerran meillä oli iso kriisi, ja koitin tappaa itseäni lääkkeillä. en tiedä mikä kuudes aisti hänellä on,mutta oli aavistanut ja soittanut ambulanssin. selvisin.
nyt kun hän kuitenkin on antanut jo aivan selviä merkkejä että haluaa erota.. olen niin loppuun kulutettu, en jaksa enää yrittää jos tämä viimeinenkin ihminen viedään minulta.. Välit perheeseen on edelleen tulehtunu, minulla ei ole ystäviä, koska olen muuttanut elämäni aikana niin usein, ettei mitään pysyvää ole kerennyt tulemaan.. Kaikki menneisyydestä vainoaa minua öisin, en saa nukuttua, minulla on koko ajan ristiriita sisälläni.
Olen vakavissani harkinnut itsemurhaa. Miksi minä sen teille kerron, ylipäätään tänne kirjoitan? Koska haluan, että edes joku tiesi mitä tulisi tapahtumaan, kun kaikki muut sulkevat silmänsä siltä. Ehkä kirjoitan sen tänne, enkä ole vielä toteuttanut sitä, koska toivon että olisi vielä toivoa.. jokin pieni asia, joka auttaisi jaksamaan...
En tiedä mistä yrittää hakea apua, en tiedä kuinka päästä psykiatrin puheille tarpeeksi ajoissa.. kuinka edes saadaan aika jollekkin psykiatrille.. En tiedä enään edes haluanko apua. Olen niin loppuunpalanut, pelkkä varjo enään mitä joskus olin. Itsemurha on helppoa, eläminen vaikeaa. Ja se on käynyt minulle liian vaikeaksi. En kestä tätä jokapäiväistä ahdistusta, mitättömyyden tunnetta, hylätyksi pelon tunnetta..
Kiitos jos jaksoit luke tämän.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä