Elikäs, olen kohta 17 v tyttö ja omistan melko huonon itsetunnon. Toisaalta se voi johtua perheoloista. Olen elänyt koko pienen ikäni isän kanssa, kun vanhemani erosivat. Isälläni on melko huono tapa, hän ei nimittäin löydä kenestäkään ihmisestä koskaan mitään hyviä puolia. Olen kuullut hänen suustaan aina huonoa palautetta ja syyllistämistä ja sitä kautta olen myös ollut hyvin pettynyt itseeni, liian moneen kertaan. Tuntuu, että olen riittämätön. Että olen pyöreä 0, enkä pysty mihinkään.
Sitten taas mitä ulkonäköön tulee, olen ollut aina melko pyöreä. Murrosiän alussa aloin lihomaan ja tuossa 15 ikäisenä sitten lähti katoamaan se lapsen pyöreys. Kun olin todellakin ylipainoinen, niin mittani olivat: 157,5 cm ja 74 kg. Nyt mittani on 157,5 cm ja 63-64 kg. Elikäs, mukavastihan sitä painoa tippui, mutta sitä myöskin vielä on jonkin verran. Olen tyytyväinen jalkoihini, koska olen ollut melko liikunnallinen aina ja jalat siis lenkkeilyn ja pyöräilyn ansiosta ihan sopevat. Lisäksi pidän itse vähän täyteläisimmistä reisistä. En ihannoi mitään superlaihoja naisia, joilla ei ole mitään mistä ottaa kiinni. Silti inhoan yläruumistani, mahaa ja jenkkakahvoja, joista tahtoisin päästä eroon. Hygienia on myös toinen asia, olen ehkä liiankin tarkka siitä... pelkään aina, että haisen pahalle, tai näytän epähygieniselle. Sekin voi johtua äitini masennuksesta, jolloin hän ei hoitanut itseään niin hyvin ja siitä saatiin kuulla sitten isältä.
Mitä nyt vielä tuohon isääni, niin hän on melkein aina saanut minut tuntemaan huonoksi. Välimme ovat viilentyneet sitä mukaa mitä minä olen kasvanut, kun isä on huomannut, että en ole enää se sama hänen iki oma pikkutyttönsä, mikä olin ennemmin. Häneltä olen kai perinyt sen, että kiinnitän mahdottoman paljon huomiota siihen, mitä muut ihmiset ajattelee minusta. Suurin piirtein kyttään ihmisten eleitä ja liikkeitä ja ajattelen, että nyt se mulkaisi minua, nyt se vihaa minua, nyt minusta juorutaan ja puhutaan paskaa. Lapsena olin kiusattu ja pelkään sitä vielä nytkin, lukioikäisenä. En ole mikään suosittu, enkä sitä haluakkaan, mutta en tahdo olla mikään vihattukaan. Minusta tuntuu, että ihmiset kyttää mitä teen ja inhoavat minua. En voi sille mitään, että mietin niin... se tekee minut hulluksi. Enkä tiedä, miten pääsisin siitä eroon.
Onko kenelläkään muulla samankaltaisia tuntemuksia? Anteeksi viestin sekavuus, mutta kun en oikein itsekään ymmärrä tätä tilannetta...
Sitten taas mitä ulkonäköön tulee, olen ollut aina melko pyöreä. Murrosiän alussa aloin lihomaan ja tuossa 15 ikäisenä sitten lähti katoamaan se lapsen pyöreys. Kun olin todellakin ylipainoinen, niin mittani olivat: 157,5 cm ja 74 kg. Nyt mittani on 157,5 cm ja 63-64 kg. Elikäs, mukavastihan sitä painoa tippui, mutta sitä myöskin vielä on jonkin verran. Olen tyytyväinen jalkoihini, koska olen ollut melko liikunnallinen aina ja jalat siis lenkkeilyn ja pyöräilyn ansiosta ihan sopevat. Lisäksi pidän itse vähän täyteläisimmistä reisistä. En ihannoi mitään superlaihoja naisia, joilla ei ole mitään mistä ottaa kiinni. Silti inhoan yläruumistani, mahaa ja jenkkakahvoja, joista tahtoisin päästä eroon. Hygienia on myös toinen asia, olen ehkä liiankin tarkka siitä... pelkään aina, että haisen pahalle, tai näytän epähygieniselle. Sekin voi johtua äitini masennuksesta, jolloin hän ei hoitanut itseään niin hyvin ja siitä saatiin kuulla sitten isältä.
Mitä nyt vielä tuohon isääni, niin hän on melkein aina saanut minut tuntemaan huonoksi. Välimme ovat viilentyneet sitä mukaa mitä minä olen kasvanut, kun isä on huomannut, että en ole enää se sama hänen iki oma pikkutyttönsä, mikä olin ennemmin. Häneltä olen kai perinyt sen, että kiinnitän mahdottoman paljon huomiota siihen, mitä muut ihmiset ajattelee minusta. Suurin piirtein kyttään ihmisten eleitä ja liikkeitä ja ajattelen, että nyt se mulkaisi minua, nyt se vihaa minua, nyt minusta juorutaan ja puhutaan paskaa. Lapsena olin kiusattu ja pelkään sitä vielä nytkin, lukioikäisenä. En ole mikään suosittu, enkä sitä haluakkaan, mutta en tahdo olla mikään vihattukaan. Minusta tuntuu, että ihmiset kyttää mitä teen ja inhoavat minua. En voi sille mitään, että mietin niin... se tekee minut hulluksi. Enkä tiedä, miten pääsisin siitä eroon.
Onko kenelläkään muulla samankaltaisia tuntemuksia? Anteeksi viestin sekavuus, mutta kun en oikein itsekään ymmärrä tätä tilannetta...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla on juurikin samanlaisia tuntemuksia, ollut jo oikeastaan koko elämäni mutta tässä lukion ensimmäisen vuoden aikana ne ovat tulleet liian voimaakkaasti esille. Olen siis vasta pari viikkoa 17v ollut poika, ylipainoinen en ole koskaan ollut mutta en pidä ulkonäöstäni mitenkään erityisesti noin muuten...
Perhe on murrosiän alkamisen jälkeen tuntunut aina vain etäisemmältä. Kotona ollessani eristäydyn huoneeseeni. Inhoan olla vuorovaikutuksessa vanhempieni kanssa. En enää oikeestaan tee mitään, edes juttele heidän kanssaan ellei heillä itsellään ole minulle asiaa. Etenkään isäni kanssa. Tunnen olevani pettymys ja taakka perheeni harteilla.
Kiusattu olen ollut koko elämäni. Kotona, koulussa, töissä, kaikkialla... se pistää miettimään mikä minut erottaa muista. Miksi minua hakataan kun palaan välitunnilta luokkaan. Miksi juuri minä? En koskaan tehnyt mitään kellekään. Olen aina ollut se luokan "tavis(?)", joka ei loista koulumenestyksellään, omaa kyllä joitakin kavereita ja tulee useimpien kanssa toimeen, ei ole suosittu tai mitenkään esillä. Silti näin vain on aina ollut.
Viimeisen vuoden sisään olen alkanut olla yhä masentuneempi ja masentuneempi, nyt käytän jo masennuslääkkeitä ja olen käynyt keskustelemassa vaikka missä. Täytyy sanoa että uskoin ammattiauttajista olevan apua, mutta todellisuudessa vain uskottelin itselleni kaiken olevan paremmin ettei tarvitsisi enää käydä niissä tapaamisissa. Alan tulla itsetuhoisemmaksi päivä päivältä vaikken mitään konkreettista ole vielä tehnyt. Ja nyt löydän itseni avautumasta Suomi24 keskustelupalstalla, taidan olla vajoamassa aika alas...
Tuo kirjoittamasi kohta "Suurin piirtein kyttään ihmisten eleitä ja liikkeitä ja ajattelen, että nyt se mulkaisi minua, nyt se vihaa minua, nyt minusta juorutaan ja puhutaan paskaa.", avasi silmäni tajusin että olen aivan samanlainen. Koitan nähdä itseni koko ajan jonkun toisen silmin. Sekin on raskasta.
Mutta nyt lopetan, pakko näitä tuntemuksia on johonkin purkaa ja hyvä tietää että on olemassa ainakin osittain hengenheimolaisia... Pahoittelen mahdollisista kirjoitusvirheistä, olen niin elämääni kyllästynyt etten jaksa edes oikolukea juuri kirjoittamaani paskaa.
Hehehe. Tässä huomaan hyvän ja huonon itsetunnon eron. itselläni on nääs turhakin suuri ego ja hyvä itsetunto. ja aina kun joku möllöttää tai mulkoilee minua, kuvittelen hänen vain olevan kiinnostunut minusta ja en välitä asiasta. hymyilen vain. Enemmän ärsyttää se jos joku ei huomaa lainkaan, jos kävelen ohi. :DD
minunkin itsetuntoni oli joskus yläaste aikoina aika maassa, mutta lukio sai sen jostain käsittämättömästä syystä X nousemaan. En tosiaan usko että kukaan mulkoilee teitä sen vuoksi että inhoaisi teitä, vaan ihan vain siksi että ihmiset tykkää katella toisia ihmisiä. AInakin minä. Minusta se on kiinnostavaa. tutkia mitä muilla on päällä ja millasii yksityiskohtii on jne. Enkä mä sitä pahalla tee. enkä mitenkään arvioiden tai vertaillen. ihan vaan hyväntahtosesti ja omasta kiinnostuksestani.
Mutta nyt ihan neuvoa tahdon, niin sanoisin että kannattaa vaan yrittää löytää niitä kavereita. eihän se helppoa ole, mutta kun sen saaa tehtyä niin elämä helpottuu suuresti. Meillä on ainakin täällä missä minä asun niin tosi letkee porukko, joskus ehkä turhan äänekäs, ja voi siksi karkottaa herkempiä ihmisiä kauemmas, mutta aina ollaan valmiita ottaa porukkaan lisää väkee. :)
Jos sosiaalistensuhteiden luominen tuntuu ihan irl mahdottomalta niin kannattaa aloittaa nettikavereista. Nekin käyvät hyvin. olisi joku toinen suunnilleen samanikäinen ja tasoinen kaveri jolle puhua ja purkaa. se tuntuis hyvälle.