Olisiko jokin päätös elämässäsi pitänyt tehdä toisin? Ja onko jotain mitä tuli tehtyä ja mistä edelleenkin on syytä onnitella itseään?
Kadutko mitään
dhjk
25381
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Harmittaa ku ei tullut tehtyä kaulakiikkua 50v, sitten .
eihän se ole myöhästä vieläkään opetella, kannustan yrittämään!
Luen juuri kirjaa Berliininpoppelit. Siinä aika alussa kerrotaan hautausurakoitsijan silmin siitä, kun 17-vuotias poika oli aika erikoisella tavalla saanut "kiikun" avulla hengen itseltään, ja kerrottiin myös tällaiseen kuolemaan liittyvistä oheisseurauksista - sellaista mitä en ollut tiennyt enkä osannut kuvitellakaan. Kannattaisi lukea. Tai voisihan se olla että vielä enemmän harmittaisi, ettei tullut läheisille ylimääräistä hommaa aikoinaan järjestettyä...
Olen meidän ukolle harmitellut, kun en ymmärtänyt kaksikymppisenä katsella varakasta miestä, vaan koko aina olen sortunut p- aukisiin. Nykyään se on jo myöhäistä, tällä naamallaja tässä iässä... Ukko tuumaa vain, että oma vikasi.
Minulla on ollut varakkuutta itselläni, vaan kovin jouduin paskapörriäisiä ravistelemaan ympäriltäni.
Kun kerroin että omaisuuteni on isäni tahdosta tietyin sidottu, onnenonkijat katosivat.
Pers´aukisten kanssa ei kannata seurustella. Pitää paikkansa , samanlaiset lapset leikkivät yhdessä hietalaatikollakin.
Ehei, en kadu, enkä vilkuile olkani yli, jossittelu on huonoa ajankäyttöä. Ei johda mihinkään, eteenpäin vähiten.
Jos ihmiset käyttäisivät edes osan jossittelun, ja surkuttelun, katumisen, valittamisen sijaan, asioiden muuttamiseen, omassa elämässään, olisi valivaliin vähemmän aihetta.
Onkos niin, että köyhä ja rikas ei voi elää yhdessä?
Olen se köyhä, mutta en missään tapauksessa mikään perskärpänen. Nyt näyttää , että raha onkin pouliskolleni se suurin rakkaus. Tämä avioliitto lakkaa pörräämästä, siitä rahasta on molemmille haittaa, se jolla sitä on, kuvittelee, että toinen haikailee vain sitä, toinen pelkää olevansa jonkunlainen elätti. Rakkaus sitten siinä sivussa hiipii jonnekkin kauaksi.
Kadun, että rakastuin rikkaaseen, sydän siinä särkyy, kummaltakin, mutta asiaa ei osaa mitenkään ratkaista
kun tuli pidettyä niin kiirettä silloin n. 62 vuotta sitten..nuorin veli on vasta 42 vuotias..
en voinut vastustaa kiusausta..:/
Leikitä..miksi pilata elämäänsä murehtimalla, tehty mitä tehty - ja tyhmyyksistä on kärsittävä nahoissaan, joitain onnistumisiakin on tullut koettua, eli balansissa suunnilleen elämä siinä suhteessa.
Pittää yrittää olla tyytyväinen ihteesä ja elämäänsä.
vaan vähempikin kiire olisi piisannut. Menin avioon 16v ja saimme lapsen, ...19v olin yh. Keskikoulu, ei muuta. Avioeron takia olin suvulleni ns. ´ei kuulu joukkoon´henkilö.
Ilman rakasta anoppiani en olisi pystynyt kouluttamaan itseäni alkumetreillä, olin Norjassa perkaamassa kaloja saadakseni rahaa taas kouluttautumiseni jatkoon, sanon vaan etten kenellekään toivo samoja koetuksia.
Kyllä me selvittiin, siinä sivussa sai yo-lakin vielä siskonikin, jonka otin hoteisiini, toki eri isästä.
Oma flikkani opiskeli ilman velkoja, ja sai ainokaisensa vasta 25vuotiaana.
Eipä ihme jos tunnen välillä itseni kehärääkiksi, ihmettelen miten jaksoinkaan...toki helpotti aikoinaan, nain hyvän miehen, joka poistui murheellisesti työtehtävissä ollessaan rikollisen luotiin.
Taloutemme oli jo hyvissä kantimissa, vaan ikävä ei unohdu, olkoonkin että jo hyvin pitkään olen ollut avoin- avoliittossa miesystäväni kanssa.
Pienenä poikana naapurin pari vuotta vanhempi Kaisu (nimi ei muutettu) kysyi, että mennäänkö naimaan. Kun en tiennyt, mitä se naiminen tarkoittaa, niin en mennyt. Sitten kun jo tiesin, niin eipä ole ehdotuksia kuulunut vaikka kuutisenkymmentä vuotta lienen odotellut.
Väärä tuli tehtyä päätös. Kyllä harmittaa, kyllä! Tyhmästä päästä kärvii koko ruumis. Ihan koko!
heevattia auttaa katua tekojaan, joita ei muuksi voi muuttaa? Se on mennyttä, nyt pitää yrittää tehdä parhaansa.
Harmittelen, katuminen on mielestäni liian voimakas ilmaisu omassa asiassani, sitä, että en ymmärtänyt arvostaa ensimmäistä poikaystävääni. Hän oli sahan duunari, minä oppikoululainen. Pelkäsin kai jääväni duunarin muijaksi samalle paikkakunnalle koko loppuiäkseni!? Niinpä niin, mitä pelkäämistä siinä olisi ollut? Ainakin työtä oli silloin ja kykenevinä ihmisinä olisimme kyllä raivanneet itsellemme elintilan.
Tiedän, että hän varmasti rakasti minua. Olisinpa pystynyt silloin kertomaan hänelle, miksi halusin pois kotoa ja hankkia oman ammatin. Että en olisi joutunut jäämään nyrkin ja hellan väliin Äitini tavoin. Ja tietenkin myös toteuttaakseni haaveitani, esimerkiksi kirjoittamista ja omien juttujeni esittämistä. Piti olla oma ammatti haaveitten toteuttamista varten.
PS. Kuka laulaa "Jos vielä oot vapaaa ..."
Opiskelin lisää, hän siirtyi etelään työn perään ja jäi sinne eläkkeelle pääsyyn saakka. Tähän on tyytyminen, mutta minä jaksan toivoa, että kohtaamme vielä.
Onko Teillä samanlaisia tarinoita, kertokaa!
Markus ainakin ekana levytti,
http://www.youtube.com/watch?v=YP4XzP12KQ0
Ole hyvä :)
menneiden märehtiminen ei ole kovin kehittävää. Ehkä onnitella voisin itseäni siitä, että en tehnyt itsaria aikoinaan. Olisi jäänyt paljon antoisaa kokematta. Toisaalta, enhän tiedä, miten antoisaa siellä toisella puolella mahtaisi olla, jos elämää kuoleman jälkeen yleensä on. Noh, nämä nyt ovat taas niitä jossiteljua eli jos tädillä olisi munat,se olisi mies tai jos lehmät lentäisivät... Minulle riittää se, että olen tässä tänään ja voin kohtuullisen hyvin.Mennyttä ei saa takaisin, ei varsinkaan elämää.
En märehdi menneitä, ei niille mitään voi, kiusaa vain itseään.
Joskus onnistuu joskus ei...
Tiesinhän että kaikenlaisia kokemuksia mahtuu elämäämme, yhdellä yhtä ja toisella toista. Lähinnä huumorilla tietysti tarkoitin, koska eteenpäinhän se on elävän mieli. Yhtäkaikki: olemme elämän aikana oppineet paljon, ja tuskin meistä kukaan oikeasti kaihulee takaisin elämänsä alkuvuosille uudenlaisia valintoja tekemään. Joillakin (sitroen ja Hili(ma)kka ainakin) oli jutut jääneet hankalasti puolitiehen. Ei muuta kuin yrittämään, siellä se onni voi vielä odotella ;-D kun vain uskaltaa etsiskellä kohteen ja tehdä "myöhäisheränneenä" uuden aloitteen. Muistetaan se tärkeä asia, että elämämme ei ole vielä ohi, vastaan voi vielä tulla vaikka mitä uutta ja kivaa!
Tuo itsensä onnittelupuoli - jota myös kyselin - taisi jäädä monelta huomaamatta?
Niin, omat vastaukseni? Tuskinpa missään kohdin haluaisin valita toisin. Mutta rohkeampi olisin, kun nyt asioita jälkeenpäin muka-viisastuneena katsoo. Paaaaljon rohkeampi olisi pitänyt olla. Pitkähköt ulkomailla vietetyt jaksot ovat niitä asioita, joista olen onnellinen ja tyytyväinen. Summa summarum: ihan hyvä näin.
Pirkko Lahti on sanonut ettei ihmisen tarvitse katua mitäänn. Vuosia sitten tehdyt ratkaisut olivat silloin oikeita eikä niitä tarvitse katua. Silloin tein niin koska se tuntui oikealta, nyt kun ikää on enemmän tekisin toisin. Mutta ei tarvitse syytellä itseään että miksi silloin tein niin.
Olkaa armollisia itsellenne!
Sitten mentiin maistraatissa jiftikseen, se kuului aikakauteen.
Se avioliitto oli helvettiä, hermot meni ja itkin vaan. Mitään en osannut tehdä mieleisesti. Mies yritti tehdä kodista kapakan ja bordellin. Kunnes veti turpiin. Kun heräsin tajuttomuudesta tiesin - tämä loppui tähän- avioliitto kesti 4kk mutta henkinen toipuminen vuosia. Ja niin mukava seurallinen ja lupsakka hän oli sen 14v.
Vuosia jälkeenpäin tavatessamme kysyin miksi kohteli minua niin. Vastasi: Halusin alistaa sinut. En koskaan myöntänyt että onnistui.
Tottakai olen tehnyt elämässäni asioita ja ratkaisuja mitkä tässä iässä ja näillä kokemuksilla olisin tehnyt toisin. Mutta silloin oli silloin ja nyt on nyt. Mennyttä ei voi muuttaa.
Tulevaisuus on toivoa täynnä :D
Meneillään monia vaikeita luopumisia, mutta vastapainona uusia tavoitteita ja tekoja.
Mietintämyssy päässä. Vaikeat ja isot muutokset edessä. Vaativat suunnittelua, kärsivällisyyttä, paperia, paperia..., vasaraa ja kirvestä, mutta antaa (ehkä) virikkeitä harmaisiin aivosoluihin sekä konkreettisia tuloksiakin.
onko teillä kaikilla vielä joitain hienoja tulevaisuuden suunnitelmia, - miulla ei ole enää mitään :(
Jos ei sulla ihan just nyt ole, niin odotapas ne pari vuotta kun pääset eläkkeelle. Viimeistään silloin huomaat, että hupskeikkaa, onpas elämä vilkasta kun ei tahdo mihinkään ehtiä.
Toivottavasti näin! Kaikkea uutta on tulossa kuvioihin, kun vain maltat sinne eläkkeelle ensin. Kyllä vanha tietää... ;-)
Hei Pirrejuupas ym.
Vietin Vapun "hiljaisuudenretriitissä" läheisteni kanssa mökilä. Teimme elämäämme ja tulevaisuuttamme varten Isoja Päätöksiä tulevaisuutta silmälläpitäen. Ja jalostin niitä myös AIVAN ITSELLENIKIN sopiviksi.
Kaikki ehkä ei toteudu ja ongelmiakin tulee vastaan..tiedän, mutta pakko opetella luovaan, kaikkia
asianosaisia edes jotenkin tyydyttäviin ratkaisuihin. Jonkun vaan on tehtävä aloite, jos tilanteet ja asiat aiheuttavat uupumista.
Tsemppiä :)
Kaikkea muuta katuu, mutta ei nuorena naimistaan... Vein kaksikymppisenä vihille seitsemäntoistavuotiaan tytön... Hetkeäkään en ole katunut noiden 43 vuoden aikana jotka saimme viettää yhdessä... Niin, vain kaipuu ja kauniit muistot jäljellä!!!