Olen kyllästynyt kouluni ajattelutapaan kiusaamisesta. Niinpä päätin tulostaa joka ikiseen luokan oveen ja ilmoitustaululle seuraavan tekstin, jonka tein vartavasten kuvaamaan omaa luonnettani, itseäni, ja kouluani.
Lukekaa innolla.
Ne ovat vain sanoja...
Mutta mitä tarkoitan tuolla lauseella? Minä kirjoitan nyt jälleen kerran juurta jaksaen koulukiusaamisesta.
Olen saanut lukemattomia kertoja ala-asteella kuulla tämän lauseen: "Haukku ei haavaa tee." Voi hitto että minua kismittää ja alan puristella käsiäni nyrkkeihin aina kun joku vain sanoo tuon ääneen. Yleensä ne aikuiset, opettajat ja muut, jotka ovat saaneet olla omina kouluaikoinaan jengeissä mukana, eivätkä nostaneet katsettaan kun heikompi henkilö hakattiin verille naurumerakan raikuessa ympärillä. Mielestäni on aivan idioottimaista antaa koulukiusaaminen sellaisten aikuisten hoitoon, jotka eivät ole itse kokeneet sitä. Sitä kammottavaa ja luuta hyytävää tuskaa, niitä sanojen viiltoja jotka viilsivät näkyvät ja vieläkin tuskalliset haavat sieluuni. He eivät ymmärrä sitä. Haukkuminen nimenomaan tekee syvemmät arvet ruumiiseen, ja pidempiaikainen sellainen voi latistaa ihmisen luonteen joksikin aivan muuksi kuin se, mitä tämä henkilö oli esim. kaksi vuotta sitten.
Tai no, ketkä häntä enää tunnistaisivat. Tai edes haluaisivat tuntea. Miten heille, joiden elämän on hyvässä mallissa, ystäviä riittää, ja murheina on vain se, että pitääkö vastakkainen sukupuoli minusta. No, niille ketkä kulkevat silmät punertaen ja katse maahan luotuna, ei ole koskaan annettu, ja on hyvin epätodennäköistä, että heille annettaisiin mahdollisuus kokea niinsanottua ja muutamissa lehdissä näkynyttä "teinirakkautta". No kukaan vähääkään itsekäs henkilö ei voi edes kuvitella oppia pitävänsä sellaisesta, jota "kaikki muut" halveksivat.
Tällä kiusatulla ei välttämättä ole mitään muita ongelmia. Talous on hyvässä mallissa, opiskelu sujuu, ja kesätyöpaikka on varmistettu. Mutta entäpä kyseisen kiusatun mieli. Tai psyyke. Tai mikä vain joka viittaa hänen luonteeseensa. No kurkataampa hiukan.
Henkilö on hermoromahduksen partaalla. Hän hätkähtää aina kun joku puhuu hänelle, ja pelästyisi hengiltä, jos lähellä räjähtäisi ilmapallo. Mutta sitä ei näe. Ei ainakaan ulkoisesti. Henkilö on sosiaalisesti hylätty, jätetty joukon ulkopuolelle. Mitä mahdollisuuksia hänellä on, että hän selviäisi tulevaisuuteen hyvillä mielin, ja että hänen käsrsinyt mielensä voisi aloittaa alusta?
Sitä minä en vielä tiedä. Minä elän vain päivän kerralaan. Yritän joka ainoa hetki pitää ajatukseni koossa. Jokainen lause tuntuu kauhean epäselvältä sanoa. Mietin alituiseen kuolemaa. Omalta mieleltäni en pelkää kuolemaa. En vain yksinkertaisesti pelkää sitä. Jos jotain pelkään, se on kipu. Kipukynnykseni on aina ollut alhaalla, jossain välin liian alhaalla. Se on karaistunut sitä mukaa, kun kävin koulua eteenpäin.
Itsemurhaakin olen ajatellut. Miettinyt sitä, mitä jättäisin taakseni, jos kuolisin.
No ainakin surevat sukulaiset. Pari ystävää. En mitään muuta. Kukaan ei varmaan välittäisi. Muutama huokaisi helpotuksesta tyyliin: "No loppuipahan sekin piina."
Mutta miksi sitten en tehnyt sitä? Ehkä siksi että uskon parempaan tulevaisuuteen. Niinkuin alituiseen on sanottu; "Tulevaisuus on se, miksi sen elämme". Kaikki on saavutettavissa. Ketään ei pitäisi ajaa tilanteeseen, jossa on vain alitusta kärsimystä ja epätoivoa. Minä ainakin olen saanut kärsiä kylliksi yhden elämän tarpeiksi. Toivon ettei ketään muu kokisi sitä helvettiä. Mutta oli siinä jotain hyvääkin. Se karaisee. Se vahvistaa. Se muuttaa luonnetta, ja auttaa sitä parantumaan. Vaikka kaikki ihmiset ovat erillaisia, on meillä jotain yhteistäkin. Ja se on luonteen kehittyminen.
Tästä iloisena toivotan hyvää koulupäivää kaikille.
Lukekaa innolla.
Ne ovat vain sanoja...
Mutta mitä tarkoitan tuolla lauseella? Minä kirjoitan nyt jälleen kerran juurta jaksaen koulukiusaamisesta.
Olen saanut lukemattomia kertoja ala-asteella kuulla tämän lauseen: "Haukku ei haavaa tee." Voi hitto että minua kismittää ja alan puristella käsiäni nyrkkeihin aina kun joku vain sanoo tuon ääneen. Yleensä ne aikuiset, opettajat ja muut, jotka ovat saaneet olla omina kouluaikoinaan jengeissä mukana, eivätkä nostaneet katsettaan kun heikompi henkilö hakattiin verille naurumerakan raikuessa ympärillä. Mielestäni on aivan idioottimaista antaa koulukiusaaminen sellaisten aikuisten hoitoon, jotka eivät ole itse kokeneet sitä. Sitä kammottavaa ja luuta hyytävää tuskaa, niitä sanojen viiltoja jotka viilsivät näkyvät ja vieläkin tuskalliset haavat sieluuni. He eivät ymmärrä sitä. Haukkuminen nimenomaan tekee syvemmät arvet ruumiiseen, ja pidempiaikainen sellainen voi latistaa ihmisen luonteen joksikin aivan muuksi kuin se, mitä tämä henkilö oli esim. kaksi vuotta sitten.
Tai no, ketkä häntä enää tunnistaisivat. Tai edes haluaisivat tuntea. Miten heille, joiden elämän on hyvässä mallissa, ystäviä riittää, ja murheina on vain se, että pitääkö vastakkainen sukupuoli minusta. No, niille ketkä kulkevat silmät punertaen ja katse maahan luotuna, ei ole koskaan annettu, ja on hyvin epätodennäköistä, että heille annettaisiin mahdollisuus kokea niinsanottua ja muutamissa lehdissä näkynyttä "teinirakkautta". No kukaan vähääkään itsekäs henkilö ei voi edes kuvitella oppia pitävänsä sellaisesta, jota "kaikki muut" halveksivat.
Tällä kiusatulla ei välttämättä ole mitään muita ongelmia. Talous on hyvässä mallissa, opiskelu sujuu, ja kesätyöpaikka on varmistettu. Mutta entäpä kyseisen kiusatun mieli. Tai psyyke. Tai mikä vain joka viittaa hänen luonteeseensa. No kurkataampa hiukan.
Henkilö on hermoromahduksen partaalla. Hän hätkähtää aina kun joku puhuu hänelle, ja pelästyisi hengiltä, jos lähellä räjähtäisi ilmapallo. Mutta sitä ei näe. Ei ainakaan ulkoisesti. Henkilö on sosiaalisesti hylätty, jätetty joukon ulkopuolelle. Mitä mahdollisuuksia hänellä on, että hän selviäisi tulevaisuuteen hyvillä mielin, ja että hänen käsrsinyt mielensä voisi aloittaa alusta?
Sitä minä en vielä tiedä. Minä elän vain päivän kerralaan. Yritän joka ainoa hetki pitää ajatukseni koossa. Jokainen lause tuntuu kauhean epäselvältä sanoa. Mietin alituiseen kuolemaa. Omalta mieleltäni en pelkää kuolemaa. En vain yksinkertaisesti pelkää sitä. Jos jotain pelkään, se on kipu. Kipukynnykseni on aina ollut alhaalla, jossain välin liian alhaalla. Se on karaistunut sitä mukaa, kun kävin koulua eteenpäin.
Itsemurhaakin olen ajatellut. Miettinyt sitä, mitä jättäisin taakseni, jos kuolisin.
No ainakin surevat sukulaiset. Pari ystävää. En mitään muuta. Kukaan ei varmaan välittäisi. Muutama huokaisi helpotuksesta tyyliin: "No loppuipahan sekin piina."
Mutta miksi sitten en tehnyt sitä? Ehkä siksi että uskon parempaan tulevaisuuteen. Niinkuin alituiseen on sanottu; "Tulevaisuus on se, miksi sen elämme". Kaikki on saavutettavissa. Ketään ei pitäisi ajaa tilanteeseen, jossa on vain alitusta kärsimystä ja epätoivoa. Minä ainakin olen saanut kärsiä kylliksi yhden elämän tarpeiksi. Toivon ettei ketään muu kokisi sitä helvettiä. Mutta oli siinä jotain hyvääkin. Se karaisee. Se vahvistaa. Se muuttaa luonnetta, ja auttaa sitä parantumaan. Vaikka kaikki ihmiset ovat erillaisia, on meillä jotain yhteistäkin. Ja se on luonteen kehittyminen.
Tästä iloisena toivotan hyvää koulupäivää kaikille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Loistava!
on se niin sairasta että pitää pahoipidellä toista henkisesti niin ett toinen ajattelee jo väkisin että ei kai kohta muu auta ku tappaa joku; joko kiusaaja tai oma itsensä.
Tulee mieleen että mitä ihmettä mä olen tehnyt ansaitakseni sen että joku itsevarma, sosiaalisesti vahva puolituntematon henkilö puhuu niin pahoja asioita minusta? oonko mä sitten niin paha ihminen etten ansaitse mitään muuta ku pahaa mieltä ja kärsimystä? vaikka yritän itse tulla toimeen kaikkien kanssa parhaani mukaan vaikka ujo ja sosiaalisesti melko taitamaton olenkin.
joooooo mä taitasin tosiaan tarvita apua kohta tässä. ei tätä jaksa enää
Muakin kiusattiin ala-asteella, muutamat kerrat olin nyrkkitappelussakin. Olin ennen kolmatta luokkaa melko puhelias lapsi, sen jälkeen minusta tuli ilmeisestikin juuri kiusaamisen takia hiljainen, en uskaltanut sanoa mitään haukkujen/naurun pelossa. Ajatuksissa oli vain hakata, tappaa ja kusta niiden homojen päälle. Räjähdin joskus aivan pienestä jollekkin aivan mukavalle ihmisellekin, mutta enimmäkseen pidin vihan tunteen sisälläni. Yläastetta kohti mennessä kiusaamista ei juuri enää ollut. Mutta epäileväisyys ja viha muita ihmisiä kohtaan jäi. Yläasteen aikana aloin kuuntelemaan metallia ja muuta "vihaista" musiikkia. Se auttoi osaksi purkamaan sitä vihan tunnetta, ja silloin kun oli ihan ok olokin se alkoi kuulostaa hyvältä. Silloin kun yläasteella joku aukoi päätään niin tappelu ei enää tullut mieleen, tyydyin vain hymähtämään itsekseni ja jatkamaan matkaa, vaikka vitutus oli joskus ankara. En tiedä mihin tappelun haluni hävisi (aikuistuin hieman? vai tulinko vaan araksi paskaksi.. en ole varma)Viha ja epäluuloisuus kuitenkin oli tallella. Nyt olen muuttunut hieman parempaan suuntaan, eli "uskallan" jopa vähän puhuakin ihmisille. Mutta täytyy myöntää että joskus masentaa, sit melkein tosissani jo ajattelen jonkun tappamista, olen äkäinen lähimmäisilleni ja sit on taas parempi mieli, ja kadun sanomisiani ja tekemisiäni. Joskus on semmonen vihan tunne kaikkia kohtaan et luulen että varmaan vihan ja vitutuksen maailmanennätys tulee... noh metalli soi tukka kasvaa ja painotki nousee :). Joku päivä ehkä oon ihan normaali ihminen, enkä näin vihanen ja outo.
tosi hyvä teksti oikeesti! muaki vituttaa joskus kiusaajat niin paljo... tulee tunne et kunpa noi kuolis...sit tosta ku sä sanoit että ehkä oot joskus vielä normaali ihminen niin sähän oot jo!!
On täysin oikeutettua ja normaalia tuntea vihaa kiusaajansa kohtaan!! mä vihaan mun kiusaajia niin paljo että!! mä oikeesti toivon välillä että ne kuolis tai jättäis mut jo rauhaan.. välillä en enää uskalla puhua ihmisille koska pelkään et ne sit nauraa vaikka ne ei ees tuntis mua vielä... mä oon monta kertaa käyny tosi pohjalla ja oon viilelly mut kyllä se tästä ja oon saanu muutamia uusia kavereitakin!:) paska vaan että ne on tulevat kaks vuotta vielä mun luokalla... siis kiusaajat...
todella mainio teksti.. just ku omasta kynästä kirjotettu.. =)