Sitten teini-iän olen aina haaveillut lapsista. En tiedä mistä syystä. Silloin yritin kai täyttää ajatuksella jotakin tyhjää koloa itsessäni, ettei olisi niin yksinäinen olo. Parin vuoden sisällä kuitenkin tunteeni on syventynyt ja voimistunut. Luultavastikin siitä syystä että kohtasin elämäni miehen, jonka kanssa olemme olleet vakaassa parisuhteessa jo vuosia ja tapasin hänen sukunsa kautta pieniä lapsia. Kun aikaisemmin haaveilin vauvan silittelystä ja sen kanssa leikkimisestä, huomaan nykyisin haaveilevani siitä kuinka siivoaisin sotkut ruokasodan jälkeen lattialta, kuinka vaihtaisin vaipat ja heittäisin taas uuden flanellipyyhkeen "pestäväksi" koriin tai kuinka rauhoittaisin känkkäränkkäkohtausta saanutta lasta vaikkapa vain pitelemällä.
Asiaan liittyy myös se että parin viime vuoden aikana olen oppinut paljon itsestäni ja parisuhteestamme. Olemme entistä varmempia sekä henkilöinä että suhteessamme. Tiedämme mitä kumpikin elämältään haluaa. Olen myös löytänyt itsestäni uusia puolia ollessani töissä mm. vanhusten hoitokodissa jonkin aikaa. Siellä sai vaihtaa vaippoja, auttaa ihmisiä suihkussa, syöttää suuhun ja kuunnella keskittyneesti jonkun toisen juttelua josta tuskin sai selvää sanaakaan.
Nyt, erityisesti viimeisen vuoden aikana, on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä että olen valmis. Tietenkin joskus kun ajattelen asiaa, minua alkaa pelottamaan ja mietin että uskaltaisinko sittenkään, mutta tällaiset ajatukset kestävät vain hetken. Kun ajattelen lapsen kasvatusta en ajattele vain työlästä muutta kiintoisaa vauva-aikaa tai leikki-ikäisen metkuja. Ajattelen myöskin sitä ovien paukkumista teini-iässä, äidin kylkeen painautumista kun koulussa kiusataan tai sitä kuinka näen lasteni ottavan viimeiset askeleet taloni asukkaina. Näen koko sen heidän elämänkaarensa ja haluan sitä, en vain jotakin tiettyä aikakautta sieltä täältä vain sen iloisine puolineen.
Olen jo pitkään lukenut kasvatuskirjoja, tilaamme meille myös perhelehtiä joita miehenikin lukee (ihan omasta halustaan). Tiedämme myös minkänimiseksi aiomme lapsemme kastaa, millaiset moraalisäännöt heille opetamme ja miten kohdata mahdolliset (todennäköiset) ongelmat niiden esiin tullessa. Miehenikin on sanonut että tuntee olevansa pikkuhiljaa valmis isäksi, hän rakastaa lapsia ja on mielestäni erittäin luonteva näiden kanssa. Mieheni on myös monesti sanonut että mikäli sattuisi että tulisin raskaaksi emme missään nimessä tekisi aborttia, vaan aika olisi silloin oikea ja kasvattaisimme lapsemme. Sukuni naisilla on myös paljon hedelmällisyysongelmia ja vaikka tiedänkin että voi olla etten ole perinyt sellaisia (hormonista johtuvia) tuntuu minusta koko ajan siltä kuin kello vain tikittäisi kuuluvammin ja kuuluvammin. Mieheni on alkanut ymmärtää tätä ongelmaani ja on sanonutkin että yritämme saada lapsen ennen kuin olen 25-vuotias. Tällä hetkellä olen 22-vuotias ja mieheni 25.
Kuitenkin tiellämme on ongelmia.. Minä olen erittäin huonopalkkaisessa fyysisessä työssä jossa tulisi ongelmia mikäli tulisin raskaaksi. Mieheni on puolestaan opiskelija joka valmistuu vasta 2-3 vuoden päästä. Aikaisemmin olemme sopineet että alamme yrittämään kahden vuoden päästä. Viime keskustelujen jälkeen kuitenkin mieheni sanoi että vuodenkaan odottelu ei oikeastaan ole enää paha asia. Eli sitten vuoden päästä voisimme aloittaa yrityksen. Vuosi kuitenkin tuntuu minusta silti liian pitkältä ajalta. Jokainen kuukautinen sattuu nykyisin ja tuntuu hirveältä. En tahdo niitä enää. Ne ovat epäonnistumisen merkki. Uskon että tämä on psykologista kipuilua asiasta. Olen ollut vuosikausia ilman minkäänlaisia kipuja, ainoastaan lievää epämukavuutta. Kuitenkaan en voi asialle mitään sillä minun vakaumukseni vuoksi emme harrasta yhdyntää (toteutamme seksuaaliset halumme toisilla muodoilla) ja senkin varalta yöpöydän laatikossamme on kondoomeja. Vaikka mieheni siis sanookin että kyllä se kävisi jos vahinko tapahtuisi, olisi se mahdotonta.
En tiedä nyt mitä tehdä.. Pärjääkö 200 ylimääräisellä eurolla kuussa vauvan kanssa? Laskin että suurin piirtein sen verran meillä on ylimääräistä kuukaudessa yhteiskunnan tukien jälkeen. Koko elimistöni ja mieleni sanoo että haluan lapsen nyt, mutta en halua toisaalta tehdä vastoin mieheni toivomuksiakaan. Aikaisemmin pohdin jopa vuosi sitten eroa tämän asian vuoksi, mutta tajusin että rakastan miestäni ennen kaikkea muuta.
Mitä tehdä vauvakuumelle? Ajattelen asiaa ensimmäisenä kun herään, töissä, kotona ja ennen nukkumaanmenoa. Mikä avuksi ongelmaan ja kipuihin?
Kiitoksia jo etukäteen kaikista vastauksistanne. :-)
Asiaan liittyy myös se että parin viime vuoden aikana olen oppinut paljon itsestäni ja parisuhteestamme. Olemme entistä varmempia sekä henkilöinä että suhteessamme. Tiedämme mitä kumpikin elämältään haluaa. Olen myös löytänyt itsestäni uusia puolia ollessani töissä mm. vanhusten hoitokodissa jonkin aikaa. Siellä sai vaihtaa vaippoja, auttaa ihmisiä suihkussa, syöttää suuhun ja kuunnella keskittyneesti jonkun toisen juttelua josta tuskin sai selvää sanaakaan.
Nyt, erityisesti viimeisen vuoden aikana, on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä että olen valmis. Tietenkin joskus kun ajattelen asiaa, minua alkaa pelottamaan ja mietin että uskaltaisinko sittenkään, mutta tällaiset ajatukset kestävät vain hetken. Kun ajattelen lapsen kasvatusta en ajattele vain työlästä muutta kiintoisaa vauva-aikaa tai leikki-ikäisen metkuja. Ajattelen myöskin sitä ovien paukkumista teini-iässä, äidin kylkeen painautumista kun koulussa kiusataan tai sitä kuinka näen lasteni ottavan viimeiset askeleet taloni asukkaina. Näen koko sen heidän elämänkaarensa ja haluan sitä, en vain jotakin tiettyä aikakautta sieltä täältä vain sen iloisine puolineen.
Olen jo pitkään lukenut kasvatuskirjoja, tilaamme meille myös perhelehtiä joita miehenikin lukee (ihan omasta halustaan). Tiedämme myös minkänimiseksi aiomme lapsemme kastaa, millaiset moraalisäännöt heille opetamme ja miten kohdata mahdolliset (todennäköiset) ongelmat niiden esiin tullessa. Miehenikin on sanonut että tuntee olevansa pikkuhiljaa valmis isäksi, hän rakastaa lapsia ja on mielestäni erittäin luonteva näiden kanssa. Mieheni on myös monesti sanonut että mikäli sattuisi että tulisin raskaaksi emme missään nimessä tekisi aborttia, vaan aika olisi silloin oikea ja kasvattaisimme lapsemme. Sukuni naisilla on myös paljon hedelmällisyysongelmia ja vaikka tiedänkin että voi olla etten ole perinyt sellaisia (hormonista johtuvia) tuntuu minusta koko ajan siltä kuin kello vain tikittäisi kuuluvammin ja kuuluvammin. Mieheni on alkanut ymmärtää tätä ongelmaani ja on sanonutkin että yritämme saada lapsen ennen kuin olen 25-vuotias. Tällä hetkellä olen 22-vuotias ja mieheni 25.
Kuitenkin tiellämme on ongelmia.. Minä olen erittäin huonopalkkaisessa fyysisessä työssä jossa tulisi ongelmia mikäli tulisin raskaaksi. Mieheni on puolestaan opiskelija joka valmistuu vasta 2-3 vuoden päästä. Aikaisemmin olemme sopineet että alamme yrittämään kahden vuoden päästä. Viime keskustelujen jälkeen kuitenkin mieheni sanoi että vuodenkaan odottelu ei oikeastaan ole enää paha asia. Eli sitten vuoden päästä voisimme aloittaa yrityksen. Vuosi kuitenkin tuntuu minusta silti liian pitkältä ajalta. Jokainen kuukautinen sattuu nykyisin ja tuntuu hirveältä. En tahdo niitä enää. Ne ovat epäonnistumisen merkki. Uskon että tämä on psykologista kipuilua asiasta. Olen ollut vuosikausia ilman minkäänlaisia kipuja, ainoastaan lievää epämukavuutta. Kuitenkaan en voi asialle mitään sillä minun vakaumukseni vuoksi emme harrasta yhdyntää (toteutamme seksuaaliset halumme toisilla muodoilla) ja senkin varalta yöpöydän laatikossamme on kondoomeja. Vaikka mieheni siis sanookin että kyllä se kävisi jos vahinko tapahtuisi, olisi se mahdotonta.
En tiedä nyt mitä tehdä.. Pärjääkö 200 ylimääräisellä eurolla kuussa vauvan kanssa? Laskin että suurin piirtein sen verran meillä on ylimääräistä kuukaudessa yhteiskunnan tukien jälkeen. Koko elimistöni ja mieleni sanoo että haluan lapsen nyt, mutta en halua toisaalta tehdä vastoin mieheni toivomuksiakaan. Aikaisemmin pohdin jopa vuosi sitten eroa tämän asian vuoksi, mutta tajusin että rakastan miestäni ennen kaikkea muuta.
Mitä tehdä vauvakuumelle? Ajattelen asiaa ensimmäisenä kun herään, töissä, kotona ja ennen nukkumaanmenoa. Mikä avuksi ongelmaan ja kipuihin?
Kiitoksia jo etukäteen kaikista vastauksistanne. :-)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Voi lapskulta, jos ette harrasta yhdyntää, et voi tulla raskaaksi. Lukisit vähän tarkemmin tilaamasi lehtiä ja kirjallisuutta...
Kuten sanoinkin emme harrasta yhdyntöjä juuri sen vuoksi että ensinnäkään emme ole tällä hetkellä naimisissa vaan avoliitossa ja toiseksi en aloittaisi niitä ennen kuin olisin täysin varma että mieheni myös haluaisi juuri sillä hetkellä lapsia. Koska en usko aborttiin, en halua harrastaa yhdyntöjä ennen kuin olen täysin varma mieheni tunteista. Ehkä sinunkin kannattaisi lukea hieman tarkemmin viestejä ennen kuin vastaat niihin. :-)
Elät synnissä muttet harrasta yhdyntöjä - onpa erikoinen logiikka.
Menkää nyt naimisiin ensin ja sitten harkitsette perheenlisäystä. Yhdynnässä voi muutenkin olla kun ainoastaan lapsentekoaikeissa. Rakkaudesta, esimerkiksi.
En elä "synnissä" sillä uskonnossa johon kuulun ei tunneta sellaista sanaa. Menemme sitten naimisiin kun mieheni tuntee olevansa valmis perheen perustamiseen. Olemme ajatelleet suuria häitä, mutta mikäli mieheni haluaa lapsen jo piakkoin mielestäni voimme pitää aivan hyvin pienet vihkiäiset maistraatissa ja sen jälkeen kotikestit. Henkilökohtaisesti en halua olla yhdynnässä ennen avioliittoa ja avioliittoon en puolestani ole valmis ennen kuin mies on valmis perheen perustamiseen. Rakkautta toiselle voi osoittaa muutenkin kuin pelkällä yhdynnällä, monet naiset ja miehethän pitävät muutenkin esimerkiksi suuseksistä enemmän. Tosin kumpikaan meistä ei ole koskaan kokenut yhdyntää joten emme sitten tiedä miltä se tuntuu. Miehelleni asia ei ole ongelma eikä minullekaan. Odotamme vain sopivaa aikaa.
Oliko tuo jotenkin epäselvästi kirjoitettua? :-)
Alkuperäisen kirjoitukseni tarkoitus oli vain kysyä että pärjäisikö opiskelijapariskunta 200 eurolla kuussa vai kannattaako nuo haaveet jättää jonnekin kauas tulevaisuuteen ja jos näin on miten yrittää päästä eroon tästä haaveilusta joka sattuu niin kovasti?
En kiusaa enää ;)
Sanotaanhan ettei ne suuret tulot vaan ne pienet menot...Minusta olet vastuuntuntoinen kun tätäkin (tylsää) puolta mietit. Asioilla on tapa järjestyä. Jos nyt joudutte hyvinhyvin niukasti elämään, lapsen tulo tietysti kiristää taloutta ehkä ääripisteeseen. Ei ole helppo tilanne. Mutta jos nyt suunnittelet että 200€/kk olisi "lapsen" rahaa, niin mielestäni se on riittävä. Riippuu niin mitä itse katsot tarpeelliseksi.
Itse sain esikoiseni 23vuotiaana, opinnot olivat kesken kuten miehenkin, tosin hänellä jo loppusuoralla. Raskausaikana olin yksin, mies suoritti asepalveluksen. Häpeämättä vastaanotimme yhteiskunnan tukea, vuokratukea, sain "sotaleskiavustusta", äitiysraha oli minimi mutta rahaa sekin. Vauvan varustus oli käytettynä ostettu tai lainattua, sukulaiset ja ystävät lahjoittivat vaatteita.Hyvin pärjäsimme. Intin jälkeen valmistui mies ja sai samantien töitä, myöh valmistuin minä ja meistä tuli kunnon veronmaksajia.
Kyllä tekin pärjäätte :)
Pitää katsoa mitä mieheni oikein ajattelee asiasta. Itse olisin valmis ja toisaalta uskon että miehenikin olisi, mutta en voi häntä siihen pakottaakaan enkä niin haluaisikaan. Vauvanvaatteita on varastossa sillä pyysin äitiäni säilyttämään omani, jotka ovat vielä erinomaisessa kunnossa. :-) Myös sukulaisillamme on lapsia, joten heiltä voisi niitä ostaa tai lainata. Kierrätettyjä vaatteita pidän myös aivan hyvänä ostoksena. Ainoa suurempi hankinta johon olemme kallistuneet (erityisesti ympäristöystävällisestä syystä) ovat kestovaipat, joten kertahankintana ne ovat ainakin aika kalliita. Myös vuokra-asunto pitäisi vaihtaa, sillä tällä hetkellä asumme pienessä kaksiossa jossa mahdumme mieheni ja koiramme kanssa asumaan hyvin, mutta jossa lapselle jäisi aika niukasti tilaa. Olemme ehdottomasti kotivanhemmuuden kannalla, joten viimeistään kun mieheni valmistuu minä jäisin kotiin lasta hoitamaan.
Ehdotus on nyt kuitenkin jätetty pöydälle joten katsotaan miten mieheni siihen vastaa. :-) Kiitoksia vinkeistäsi sekä kokemuksestasi jonka jaoit kanssani. Muutkin saavat toki vielä vastata kysymyksiini.
Miksette ensin menisi naimisiin? Tietää että toinen olisi varma asiasta.
200 ekstra-eurolla kuussa saa kyllä lapsen kulut hoidettua. Aluksi tulee paljon kalliita hankintoja, vaikka hommaisia käytettynä, siihen tuo ei ihan riitä.
...miksette mene naimisiin? Siis mitenkään tuomitsematta, uteliaisuudesta kysyn. En ole kuullutkaan siitä että hartaat kristityt voivat elää avoliitossa harrastamatta seksiä keskenään - yhdessä asuminen on siis ok? Mielenkiintoista...
Olen itse tuore aviovaimo ja olen mennyt naimisiin rakkaudesta, en siksi että mieheni on ilmaissut halunsa perustaa perhe. Vauvaa yritetään saada, yritys alkoi jo ennen avioliittoa. Naimisissa voi olla ihan ilman lapsiakin, kahdestaan, ja seksiäkin voi harrastaa ihan muutenkin kuin lapsentekopuuhissa. No, sen varmasti tiedätkin.
Vaikutatte molemmat fiksuilta ihmisiltä ja kuullostaa myös siltä että miehesi on valmis perustamaan perheen ainakin jossain vaiheessa. Se ei siis ole este naimisiin menolle. Luulisi että haluaisit siunauksen liitollenne ja yhteiselle elämällenne, jos kerran olette varmoja siitä että toinen on Se Oikea.
PS. Seksi on hauskaa, älkää pidättäytykö siitä jos teidän ei ole aivan pakko! =)
Emme ole kristittyjä, mieheni on ateisti ja itse uskon enemmänkin itämaisiin uskontoihin. Olen nuoruudesta asti halunnut aina odottaa juuri sen yhdynnän kanssa avioliittoon, olen halunnut jättää sen hääyön lahjaksi sitten. En osaa selittää sen paremmin sitä. Minusta se oli vain nuorena kiva idea ja pidän siitä vieläkin. Seksiä harrastamme, niitä kun on muitakin muotoja kuin pelkkä yhdyntä. Mutta olen halunnut että jää myös jotakin yllätyksellistä ja ihanaa uutta sitten avioliiton alkutaipaleelle.
Selitin jo tuossa aikaisemmin että uskomuksiini ei kuulu usko "synnistä" vaan enemmänkin omatunnosta. Naimisiin menemme sitten kun on edes jonkin verran varaa siihen. Nyt olemme olleet kihloissa kohta kaksi vuotta. Jos menisimme naimisiin ennen kuin mieheni olisi täysin valmis isäksi se tuntuisi minusta väärältä sillä silloin olisi jo mahdollisuus lastensaantiin tuon yhdynnän mukaan tulon kautta. Enkä haluaisi että niin käy ennen kuin mieheni olisi todella valmis kokemaan sitä askelmaa.
Varmasti mutkallista ja outoa joidenkin ihmisten mielestä, mutta kuten sanoin minusta ja miehestäni aivan hyvä ratkaisu. Mieheni on kunnioittanut valintaani alusta saakka eikä ole koskaan halunnut painostaa minua. Tämä on riittänyt meille aivan mainiosti.
Juttelimme nyt viikonloppuna asioista lisää ja valitettavasti isyys pelottaa miestäni sen verran että vaikka hän toisaalta kovasti haluaisikin sitä hän on liian huolestunut taloudellisesta tilanteestamme, jotta sydämestään haluaisi lähteä lapsenhankintaan. Pitää vielä laskea paremmin noita tukiasioita, sillä vaikea sitä on kasvattaa lasta jos ei olekaan rahaa siihen. Tällä hetkellä puolisoni vanhemmat avustavat meitä rahallisesti, mutta mikäli haluaisimme perustaa jo perheen olisi meistä vastuutonta pyytää heiltä rahaa. Noh, noin kahden vuoden päästä viimeistään voimme muuttaa suurempaan vuokra-asuntoon kun mieheni saa opiskelunsa loppusuoralle. :-)
Nyt kuitenkin vielä mietin että miten päästä eroon tästä suuresta vauvakuumeesta. Katselenko vain verisiä synnytyskuvia tai kuuntelenko tuskallisia synnytyskokemuksia ja odottelen milloin synnytyspelko sitten iskee? ;-)
tehkää siten miltä teistä parhaalta tuntuu. itse olen 20-vuotias, avoliitossa ja meillä on 8kk vanha vauva. mieheni opiskelee ja itse hain ensi syksynä alkavaan kouluun. ennen vauvan syntymää valmistuin toisenasteen ammattiin ja opiskelu aikana sekä ennen vauvan syntymää olin välillä töissä niinkuin miehenikin koulun lomassa. saan äitiyspäivärahaa vähän yli 400e ja mieheni opintotuen. saamme asumislisää n. 180e.
hyvin olemme pärjänneet kun välillä on oltu töissä. vähän yli 400e pärjää kun rahaa käyttää järkevästi.
säästetty ollaan paljon sillä, että olen imettänyt, käytämme kestovaippoja (ovat hyviä) ja teen itse vauvan ja omatkin ruokamme. kertakäyttö vaippoihin sekä äidinmaidon korvikkeisiin saa uppoamaan helposti lähemmäs 100e. mielestäni vaatteet voi aivan hyvin ostaa kirpputorilta tai alennusmyynneistä, koska niitä tarvitaan niin pienen aikaa. esim. 60cm vaatteita 3kk ja 70cm 5kk. myöskin vaunujen käyttöikä jää 7 tai 8kk, kun vauva alkaa tulla vaunuista ulos eikä viihdy siellä. monet tarvikkeet ovat lyhyt aikaisia ja jopa tarpeettomia, kuten myös babysitteri.
sitä en tiedä minkälaista on kun kummatkin opiskelemme, mutta mieheni ainakin valmistuu jouluna. kesän olen kotihoidontuella ja jos en pääse opiskelemaan niin olen jatkossakin. helpompaa varmasti on opiskella ilman lasta, mutta mieheni koulukavereilla on koulu kyllä mennyt huonommin kuin hänellä. voi olla, että hänellä on parempi motivaatio kun on syy opiskella. käy katsomassa kelan tukia ja ota selvää minkälaiset tulot teillä olisi. tehkää vauva sitten kun kumpikin haluatte sitoutua vauvan hoitoon. on hyvä olla sellainen mies, joka myös hoitaa vauvaa.