Psykoosissa(noveli)

Herään ja tajuan välähdyksenomaisesti kaiken seitsenulottoisessa maailmassa. Näen visiona 2010 jälkeen kristuksen syntymän reaaliajassa todetakseni järkyttyneenä ihmisen naiivin monotonisuuden heidän kolmiulotteisessa maailmassaan. Voiko ihminen tosiaan lyhytnäköisesti, vailla suurempaa visiota, toimia keksimänsä aikakoneen (kellon) mukaan, kiertää ja toistaa samoja hieman eri väreihin naamioituja virheitä kuin jotain mandraa.

Ihmiset ovat täydellisesti psyykattuja kirjoituksiin, uskomuksiin, tapoihin, moraaliin, ravintoon, keksimiinsä laitteisiin, kulttuureihin, ääneen, hajuun, makuun, tuntoaistiin, omaan itseensä, järjestelmiin, ohjelmiin, tietoliikenteeseen sähköön, työhön, ihmettelemään olemassaoloaan… täydellinen psykoosi – liika tieto on liikaa ihmisaivoille.

Joku soitta ovikelloa. En jaksa muistaa enään kuin murto-osan siitä mitä juuri ajattelin – ajatukseni kiertävät kehää. Silti yritän muistaa kävellen edestakaisin huoneistossani. Minulla on paskahätä ja menen vessaan – mietin. Vessapaperia ei ole – ei näytä olevan mitään muutakaan asumisesta kielivää tavaraa. Hetkinen! Missä helvetin asunnossa minä olen?

Ovikello soi, ja tajuan istuvani vessanpytyllä. Olenkohan pyyhkinyt perseeni? Ai niin, vessapaperi! Pesen perseeni käsisuihkulla ja lähden vessasta kunnes tajuan, että housuni ovat nilkoissa estämässä etenemistäni kohti ulko-ovea. Vedän riepeästi housuni ylös ja juoksen ovelle. Avaan oven. Ei ketään, mutta näen vastasataneessa lumessa lenkkitossun jäljet – suunnilleen minun kokoani. Painan lumeen lenkkareistani aivan samanlaiset jäljet – en muista, että olisin käynyt ulkona. Tajuan, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Ulkona on kylmä. Huoneisto on keskimmäistä osaa rivitalossa jossa on seitsemän muuta huoneistoa. Vastapäätä ovesta katsoen on kaksikerroksinen rivitalo. Lumisade on loppunut ja katson kirkasta tähtitaivasta – olen yksin ja minua pelottaa. En voi uskoa tätä todeksi – enkä tiedä missä olen. Palaan sisälle.

Havahdun viikkolehti kädessäni, toisessa kädessä keltainen tussikynä , jolla olen värjännyt jonkin alkoholistinäyttelijän kertomuksesta kohdan; "ilman kiinnekohtia elämä on mahdotonta". Kiinnekohta, ajattelen. Ajattelen mitä ajattelen. Taidan seota ellen saa ammatti apua. Tiedän kuka olen, ja ainoat kiinnekohdat ovat päässäni kehää kiertävät ajatukseni.

Ovikello soi ja avaan oven täyden paniikin jähmettäessä minua. Se on taxikuski. Olenko tilannut taxin? Sitten huomaan, että minulla on kännykkä tiukassa otteessa kädessäni – käm meni ovat hikiset. Parasta mennä taxilla hoitamaan tämä psykoosi.

Olen mielisairaalan hoitohenkilökunnan käsissä – tuttua. Kiinnekohta on löytynyt ja tajuan, ettei minulla oikeastaan ole mitään hätää. Osastolla, jolle tulin, minua tervehtivät monet tutut kasvot. Nauran.