Olen 16 vuotias tyttö, jolla on kaikki voimavarat täysin loppu.
Minua on aina kiusattu, koska en ole ikinä kuulunut joukkoon, olen ns. "oman tieni kulkija".
Aloitan tämänhetkisistä huolistani:
Tällä hetkellä minulla on ihan kamala olo, koska kärsin todella pahasta allergiasta näin keväällä, enkä saa kunnolla henkeä ja nenäni on tukkoinen. Lisäksi minua kiusattiin tänään liikuntatunnilla, koska en osaa pelata pesistä. Äitini ei taida rakastaa minua ollenkaan, sillä hän käyttäytyy todella tunteettomasti ja haukkuu ja moittii minua kokoajan, eikä äsken edes kysynyt, että mikä minulla on, kun tulin keittiöön itkien. Hän vain käski minut pois tieltä omaan huoneeseen.
Vanhempani ovat melkein aina mökillä, eivätkä jätä minulle tarpeeksi ruokaa kotiin. Välillä meillä ei ole ollenkaan ruokaa, vaikka he olisivatkin kotona (olemme todella köyhiä). Minulla on tosi vähän vaatteita, vain pari toppia ja farkut. Omistan vain yhdet kengät, jotka ovat serkulta saadut tennarit, jotka on niin rikki, että niillä on hankala kävellä. Vaatteet ostan aina kirppikseltä rahapulan takia.
En suo itselleni yhtään kunnioitusta. Jos huomaan itsessäni jonkun hyvän ominaisuuden tai piirteen, ajattelen heti, että olen itsekeskeinen ja että minun pitää ajatella itseäni vähemmän. Lisäksi äitini on hokenut minulle niin kauan kuin muistan, että "et ansaitse mitään, kun olet niin laiska ja käyttäydyt huonosti". En edes jaksa suuttua vanhemmilleni koskaan, sillä olen muutenkin liian väsynyt. Isälläni ei ole aikaa minulle, sillä hän on kokoajan töissä. En ylipäätänsä voi koskaan puhua ongelmistani kenellekään, koska tunnen olevani muille vaivaksi ja ajattelen, että minun on itse suoriuduttava omista ongelmistani ilman muiden apua. Otan usein hoidettavakseni myös muiden ongelmia ja huolia. Eräs ystäväni oli itsetuhoinen ja harkitsi itsemurhaa. Koin velvollisuudekseni mennä kertomaan asiasta koulukuraattorille. Kun ystäväni joutui hoitoon, hän tuli itkemään luokseni ja sanoi että olen pilannut hänen elämänsä. Saan melkein aina huonoa kohtelua osakseni. Kun puutuin erään ystäväni kiusaamiseen, nämä kiusaajat ottivatkin minut uudeksi kohteekseen ja ovat kokoajan kimpussani.
Sitten siirryn tarinassani puoli vuotta taaksepäin:
Olin ennen todella positiivinen ja iloinen tyttö. Kaikki opettajat ja luokkatoverit pitivät minusta, koska olin sosiaalinen ja pirteä ja jaksoin aina kuunnella muiden huolia. Sairastuin kuitenkin syksyllä masennukseen ja bulimiaan. Laihduin kymmenen kiloa, muutuin kalpeaksi ja surulliseksi ja viiltelin ranteita. Yritin jopa itsemurhaa syömällä levyllisen unilääkkeitä. Kouluruokailussa söin normaalin aterian, mutta välitunnin lopulla menin vessaan ja oksensin kaiken ulos. Olin poissaoleva tunneilla ja katselin ikkunasta ulos, tai nukuin kaikki tunnit (kärsin univaikeuksista, nukuin noin ½tuntia per yö). Opettajat eivät tajunneet, että mistä on kyse. Saatoin itkeä tunnilla, ja viilsin fysiikantunnilla ranteen auki niin, että koko luokka huomasi sen. Minusta alettiin levitellä ilkeitä juoruja ja ihmiset alkoivat vältellä minua.
Äidinkielenopettajani (jonka suosikkioppilas olin ollut ennen) alkoi kohdella minua huonosti ja eräänä tuntina hän suuttui minulle, koska olin todella väsynyt, enkä jaksanut viitata ja käyttäydyin todella passiivisesti. Hän alkoi huutaa minulle ja haukkui minua vastuuttomaksi (tämä sana toistui syksyllä usein, eri opettajien suusta) ja äidinkielenopettajani jatkoi moittimista, vaikka aloin itkeä ja minusta näki, että häpesin itseäni ja olin todella huonossa kunnossa.
Tästä lähti muutos huonompaan suuntaan. Olin aivan poissa tolaltani koko loppusyksyn, ja jäin sairaslomalle koulusta puoleksi vuodeksi. Söin lääkkeitä, jotka oli määrätty minulle virheellisesti ja huolimattomasti. Olin kokoajan lääkepöllyssä, ja seksuaali-identiteettini heitteli ihan miten sattuu. Eräänä yönä en saanut unta, ja menin vessaan saksien kanssa ja leikkasin tukkani ihan kamalaksi. Jouluna toinen siskoistani tuli meille kotiin, ja hän haukkui minua kokoajan ja meille tuli jatkuvasti riitaa. Riidan seurauksena viilsin aina ranteet auki. Eräänä kertana menin vessaan viiltelyn jälkeen ja pyörryin sinne.
Tällä hetkellä suurin ongelmani on se, että en rakasta itseäni tarpeeksi (ainakaan ystävieni mielestä) ja rääkkään itseäni opiskelemalla liikaa ja pidän itseäni todella itsekkäänä. Teidän, että näissä ajatuksissa ei ole mitään järkeä. Olen viimeisen puolen vuoden aikana estänyt kahta ihmistä tekemästä itsemurhan, hoitanut kolme koulukiusaamis-tapausta ja tällä hetkellä yritän puhua anorektikko-ystävälleni järkeä päähän. Haluan sanoa rehellisesti, että jo noiden hyvien tekojen mainitseminen sai minut tuntemaan itseni itsekeskeiseksi ja leuhkaksi. Kaikkein eniten maailmassa haluaisin, että olisin hyväsydäminen ja saisin auttaa mahdollisimman montaa ihmistä. Kuitenkin minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että olen liian itsekäs, enkä siksi voi olla kiltti ja hyvä ihminen.
Löytyykö keltään vertaistukea? Tai voisiko joku antaa neuvoa?
Minua on aina kiusattu, koska en ole ikinä kuulunut joukkoon, olen ns. "oman tieni kulkija".
Aloitan tämänhetkisistä huolistani:
Tällä hetkellä minulla on ihan kamala olo, koska kärsin todella pahasta allergiasta näin keväällä, enkä saa kunnolla henkeä ja nenäni on tukkoinen. Lisäksi minua kiusattiin tänään liikuntatunnilla, koska en osaa pelata pesistä. Äitini ei taida rakastaa minua ollenkaan, sillä hän käyttäytyy todella tunteettomasti ja haukkuu ja moittii minua kokoajan, eikä äsken edes kysynyt, että mikä minulla on, kun tulin keittiöön itkien. Hän vain käski minut pois tieltä omaan huoneeseen.
Vanhempani ovat melkein aina mökillä, eivätkä jätä minulle tarpeeksi ruokaa kotiin. Välillä meillä ei ole ollenkaan ruokaa, vaikka he olisivatkin kotona (olemme todella köyhiä). Minulla on tosi vähän vaatteita, vain pari toppia ja farkut. Omistan vain yhdet kengät, jotka ovat serkulta saadut tennarit, jotka on niin rikki, että niillä on hankala kävellä. Vaatteet ostan aina kirppikseltä rahapulan takia.
En suo itselleni yhtään kunnioitusta. Jos huomaan itsessäni jonkun hyvän ominaisuuden tai piirteen, ajattelen heti, että olen itsekeskeinen ja että minun pitää ajatella itseäni vähemmän. Lisäksi äitini on hokenut minulle niin kauan kuin muistan, että "et ansaitse mitään, kun olet niin laiska ja käyttäydyt huonosti". En edes jaksa suuttua vanhemmilleni koskaan, sillä olen muutenkin liian väsynyt. Isälläni ei ole aikaa minulle, sillä hän on kokoajan töissä. En ylipäätänsä voi koskaan puhua ongelmistani kenellekään, koska tunnen olevani muille vaivaksi ja ajattelen, että minun on itse suoriuduttava omista ongelmistani ilman muiden apua. Otan usein hoidettavakseni myös muiden ongelmia ja huolia. Eräs ystäväni oli itsetuhoinen ja harkitsi itsemurhaa. Koin velvollisuudekseni mennä kertomaan asiasta koulukuraattorille. Kun ystäväni joutui hoitoon, hän tuli itkemään luokseni ja sanoi että olen pilannut hänen elämänsä. Saan melkein aina huonoa kohtelua osakseni. Kun puutuin erään ystäväni kiusaamiseen, nämä kiusaajat ottivatkin minut uudeksi kohteekseen ja ovat kokoajan kimpussani.
Sitten siirryn tarinassani puoli vuotta taaksepäin:
Olin ennen todella positiivinen ja iloinen tyttö. Kaikki opettajat ja luokkatoverit pitivät minusta, koska olin sosiaalinen ja pirteä ja jaksoin aina kuunnella muiden huolia. Sairastuin kuitenkin syksyllä masennukseen ja bulimiaan. Laihduin kymmenen kiloa, muutuin kalpeaksi ja surulliseksi ja viiltelin ranteita. Yritin jopa itsemurhaa syömällä levyllisen unilääkkeitä. Kouluruokailussa söin normaalin aterian, mutta välitunnin lopulla menin vessaan ja oksensin kaiken ulos. Olin poissaoleva tunneilla ja katselin ikkunasta ulos, tai nukuin kaikki tunnit (kärsin univaikeuksista, nukuin noin ½tuntia per yö). Opettajat eivät tajunneet, että mistä on kyse. Saatoin itkeä tunnilla, ja viilsin fysiikantunnilla ranteen auki niin, että koko luokka huomasi sen. Minusta alettiin levitellä ilkeitä juoruja ja ihmiset alkoivat vältellä minua.
Äidinkielenopettajani (jonka suosikkioppilas olin ollut ennen) alkoi kohdella minua huonosti ja eräänä tuntina hän suuttui minulle, koska olin todella väsynyt, enkä jaksanut viitata ja käyttäydyin todella passiivisesti. Hän alkoi huutaa minulle ja haukkui minua vastuuttomaksi (tämä sana toistui syksyllä usein, eri opettajien suusta) ja äidinkielenopettajani jatkoi moittimista, vaikka aloin itkeä ja minusta näki, että häpesin itseäni ja olin todella huonossa kunnossa.
Tästä lähti muutos huonompaan suuntaan. Olin aivan poissa tolaltani koko loppusyksyn, ja jäin sairaslomalle koulusta puoleksi vuodeksi. Söin lääkkeitä, jotka oli määrätty minulle virheellisesti ja huolimattomasti. Olin kokoajan lääkepöllyssä, ja seksuaali-identiteettini heitteli ihan miten sattuu. Eräänä yönä en saanut unta, ja menin vessaan saksien kanssa ja leikkasin tukkani ihan kamalaksi. Jouluna toinen siskoistani tuli meille kotiin, ja hän haukkui minua kokoajan ja meille tuli jatkuvasti riitaa. Riidan seurauksena viilsin aina ranteet auki. Eräänä kertana menin vessaan viiltelyn jälkeen ja pyörryin sinne.
Tällä hetkellä suurin ongelmani on se, että en rakasta itseäni tarpeeksi (ainakaan ystävieni mielestä) ja rääkkään itseäni opiskelemalla liikaa ja pidän itseäni todella itsekkäänä. Teidän, että näissä ajatuksissa ei ole mitään järkeä. Olen viimeisen puolen vuoden aikana estänyt kahta ihmistä tekemästä itsemurhan, hoitanut kolme koulukiusaamis-tapausta ja tällä hetkellä yritän puhua anorektikko-ystävälleni järkeä päähän. Haluan sanoa rehellisesti, että jo noiden hyvien tekojen mainitseminen sai minut tuntemaan itseni itsekeskeiseksi ja leuhkaksi. Kaikkein eniten maailmassa haluaisin, että olisin hyväsydäminen ja saisin auttaa mahdollisimman montaa ihmistä. Kuitenkin minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että olen liian itsekäs, enkä siksi voi olla kiltti ja hyvä ihminen.
Löytyykö keltään vertaistukea? Tai voisiko joku antaa neuvoa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei voi mitään elämä on rankkaa mut koita opiskella nyt ahkerasti ja muista syödä pillerit ni voit viel päästä ylös älä lannistu
Koita hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, teidän että se on vaikeaa koska minunkin on vaikea joskus hyväksyä itseäni. Mutta, me jokainen olemme erillaisa ja erillaisuus on rikkautta! Sinä olet täydellinen, sellaisenaan kuin olet. Kuten me kaikki muutkin. Meidät on luoto erillaisiksi. :) Koita keksittyä enemmän itsesi huolehtimiseen ja vähemmän kavereidesi ongelmiin koska itse varmaan kärsit siitä vaikket sitä välttämättä tiedostakkaan. ! Oletko hankkinut jostain apua? Kannattaa esim mennä juttusille koulun kuraattorin kanssa. Puhuminen helpottaa aina! kokemusesta tiedän! Ja, te kun olette sanomasi mukaan köyhiä, niin olisiko sinulla mahdollisuutta tienata jollakin tapaa itsellesi rahaa? minkä ikäinen olet? Sinähän voisit esimerkiksi laittaa lähikapuan seinälle ilmoituksen, että voit esim. ulkoiluttaa heidän koiria tai hoitaa lapsia pientä raha korvasuta vastaan. Tai ihan mitä tahansa.. siivousapua tai jotakin! :)
Toivottavasti tämä mun juttu ei ole niin turhaa höpinää kuin minusta tuntuu! Mutt hei semppiä sulle, koita jaksaa! JAtka elämää eteenpäin, joskus elämä vielä hymyilee. uskon niin! :) Pärjäile! :)
Uskon kyllä että kaiken tuon keskellä on loppuunpalanut olo. Olit rohkea kun kirjoitit tarinasi ja toivotan sinulle voimia. olen varma että asiasi tulevat olemaan paremmin, kunhan tässä aikanaan itsenäistyt ja sinun täytyy pitää itsestäsi huolta. Harmi että kotona ilmapiiri on noin kylmä. Muista että vanhempasi käyttäytyvät sinua kohtaan todella väärin jos eivät huomioi sinua, sinussa ei siis ole mitään vikaa. Tarinassasi on joitain samoja piirteitä kuin omassa nuoruudessani on ollut ja voin sanoa että paras asia, mitä sinulle voi tapahtua, minkä ansaitset ja mitä sinun on pakko oppia: opettele vaikka väkisin olemaan vähän itsekkäämpi ja ajattele ensiksi omaa hyvinvointiasi!!! Sen kun opit, niin hyvä tulee. Se ei ole itsekkyyttä huonossa mielessä vaan tervettä itsetuntoa. on väärä ajatus että asioista pitää selvitä itse, sillä eihän siihen kukaan pysty eikä tarvitsekaan. sitäpaitsi, ethän ole aiheuttanut ongelmiasi itse, mutta sinä voit korjata ne! Jos on mahdollista niin kannattaa mennä juttelemaan ammattiauttajalle, niin huomaat että tuosta pahojen ajatusten ja tapahtumien kierteestä on mahdollista päästä eroon! Pidä aina mielessäsi mitä hyviä asioita haluat elämältäsi ja se että olet ainutlaatuinen, hieno ihminen. Voit varmasti auttaa muita ihmisiä sitten, kun ymmärrät itsesi arvon. Jaksamista sinulle!
Kirjoitit paljon samoja tuntemuksia, mitä itsekin olen tuntenut. Tilanteesi kuulostaa todella ikävältä ja harmillista kuulla, miten vanhemmat sinua kohtelee... älä ota heidän syytöksiään enää kuuleviin korviisikaan, vaikka se pahalta tuntuukin. Suurin ongelmasi varmaan on nyt juuri se, että et rakasta itseäsi tarpeeksi. Tiedätkös, ei voi rakastaa toisia, jos ei ensin kykene rakastamaan itseään! Itsekunnioitus, tietoisuus ja arvostus ei ole itsekeskeisyyttä.
Paljon voimia sinulle... olet ollut vahvana jo kauan, uskon, että voimat ovat lopussa. Ensin sinun on saatava itsesi kuitenkin kuntoon ennen kuin voit ja jaksat auttaa toisia, hienoa, että sinun kaltaisiasi ihmisiä vielä on olemassa, jotka ajattelevat toisia. :)