Miks elää? (sama juttu kun Masennus -osiossa)

Siinä otsikossa se siis. Miks ihmeessä elää, jos ei oo mitää syytä siihe? Voin sanoo ettei kukaa jäis kaipaa mua. Ehkä porukat ensin, mut ne pääsis sen yli. En merkkaa kellekkään mitää. Vähiten itselleni. Olen siis vasta nuori, kutosluokkalainen pikkutyttö, ja tällaiset ovat ajatukset jo nyt. Miten ikinä selviän läpi yläasteesta? En mitenkään, siinähän se vastauskin. Kukaan ei luultavasti jaksa välittää tästäkään, mutta siltipä tätä tässä kirjotan. Omaksi lohdutuksekseni kirjotan jotain tylsää normi masennustekstiä, josta kukaan ei välitä. Sellainen se maailma on, kylmä ja ankea, SYDÄMETÖN paikka.
Nii sitten, siis syy masennukseeni, minä itse, tattadaaaaa ! Kuka muukaan. Olen ruma, lihava ja kaikinpuolin ilkeä ja ällöttävä ihminen. Kammoksun itseäni. En _ikipäivänä_ haluaisi lapsia, sillä ne voisivat samaistua minuun. Olen vain yksinkertaisesti niiiin kamala. Tekisin takuulla mitä vain, jotta saisin olla se kaikkien ihailema, suosittu tyttö. Se olisi siis unelmani. Epätodennäköistä kyllä, mutta sen verran on toivoa, että joskus se aurinko tännekkin risumajaan paistaisi.
En edes pidä oikeastaan itseäni normaalisti rumana/lihavana/kamalana. Sitten vasta kun joku kavereistani ottaa kuvan, ja ulkonäköerot näkyy. Sitten itku ei ole kaukana. Kun olemme uimassa, ja näen kuinka laihoja kaverini ovat, kamalaa, häävin tuskin sitten edes kehtaa vaatteita ottaa pois. Monesti olen kuullut itseäni haukuttavan vaikka miksi, kaikkea huorasta sönkköön. En välitä. Ei semmoset mua haittaa, ei mua pätkääkään kiinnosta oonko jonku inhottavan ihmisen mielestä huora tai mikä tahansa. Mutta sitten kun ulkonäöstä tulee puhe. Sitten ei ole itku kaukana. Menen hiljaiseksi, ja istun jossain nurkassa, ja yritän vähimmillä ylpeyden palasilla vastata ettei kiinnosta. Aina kun ulkonäkö asioihin vaihtuu puhe, yritän vaihtaa aihetta. En halua itkeä muiden nähden. En ikinä.
Sittenpä jatketaan ihmisasioihin. Niin, siis olen ollut uudessa koulussani noin 2 viikkoa, vanhasta lähdin siis pois muuton takia. Olen ihan totaalisen ihastunut luokkalaiseeni poikaan. Ehkä liiankin, hän myös kaikkien muiden mukana on sanonut minua lihavaksi, mutta en vihaa häntä muiden lailla. En ymmärrä. En vaan yksinkertasesti pysty vihaamaan häntä. Varmaan olisin silti häneen ihan totaalisen ihastunut, vaikka hän yrittäisi ampua minua. Eli siis "ystäväni" aina, kun olemme jossain yhdessä, haukkuvat kyseistä ihastustani. Sitten kuitenkin koulussa myöhemmin ovat ihan innoissaan pojan kimpussa. Mikä h*lvetti ihmisiä vaivaa? Muutamat kaverini ovat olleet joskus muinoin pojan kanssa yhdessä, ja sitten he monesti pojasta puhuvat kaikkea mitä ovat hänen kanssaan tehneet. Menen taas vaihteeksi aina silloin ihan hiljaiseksi, ja yritän olla itkemättä itseni takia. Kuitenkin poika myös joskus tulee sitten koulussa minulle puhumaan, ja joskus jopa facebookissa tai mesessäkin. Puhumme ihan normaaliasioista, ja juttu luistaa todellakin hyvin. Viihdyn pojan seurassa paremmin kuin kaikkien muiden kanssa yhteensä. Kun hän hymyilee, nii lähes jalat pettävät alta, olen niiiin säälittävän ihastunut häneen. Sitten taas leijun pilvissä koko loppupäivän, kun poika on jotain minulle puhunut yms. Kunnes taas seuraavana päivänä huomaan, että hän kohtelee muitakin tyttöjä juuri samalla lailla. Taas musta pilvi nousee ilmaan, ja ainutkin ilon hiukkanen, katoaa. Voisin pojasta kirjottaa vaikka ikuisuuden, mutta turhaa kaikki. Ei se kuitenkaan mua ikinä halua.
Nyt siis kun luen tätä tekstiä läpi, huomaan että minulla on todella matala itsetunto. Liian matala. Ja tiedän miksi; koska olen lihava. Tiedän lihavempiakin ihmisiä kuin minä, paljonkin. Mutta silti tuntuu että se olisi se ainut ongelma. Olisin kasvoista nätti, kun nekin olisivat vähän kapeammat ja laihemmat. Minulla on kuulemma täydelliset silmät, hiukset, huulet ja nenä, mutta olen lihava. Kyllä, jopa kasvoista. Vartaloni olisi täydellinen, jos reiteni olisivat hiukan kapeammat, ja hienoa mahtavilla elämäntavoillani hankittua pömppistä. Muuten olen mielestäni sopiva.
JATKUU...