musta ois kiva kuulla miten ihmiset on kokeneet kirkon ja muitakin hengellisiä yhteisöjä lapsen ja nuorena ja miksei vielä aikuisenakin. Lapsena en osannut olla vakavana kirkossa. Naureskelin ja ilveilin. Häiritsin saarnaa. Vaikka kuinka yritti olla kunnolla niin siitä ei tullut mitään. Noloa.
kokemuksia uskonnoista
nuuh
5249
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
muuttunut. Lapselle kirkkokäynti on kurinalaisuuden oppimista. Erinomaista harjoitusta puuduttavassa paikassa. Nykyään voisi kiinnostaa kuunnella hyvän saarnaajan saarnaa.
meidän lapset ja exä kuuluvat toisenlaiseen kirkkoon kuin valtion perinteinen, ja joutuvat haaveilemaan itseään läpi puuduttavia saarnoja :)) Siinä on se hyvä puoli, että kun samanikäiset ei jaksais millään istua paikallaan 10 minuuttia kauempaa, nämä istuvat nätisti ihan ongelmitta. Jonkunlaista hartautta he siellä imaisevat itseensä, ainakin tyllerö tuntuu olevan turvallisemman oloinen session jälkeen.
Ei minusta ole mitään noloa siinä että lapsi ei osaa käyttäytyä kirkossa tai missä vaan. Sen takia he ovat lapsia, opettelevat vasta miten milloinkaan toimitaan.
Mulla on paljon sisaruksia ja olemme kaikki kovaäänisiä. Tutut taisivat meistä puhuessaan käyttää lempinimeä Kiljusen herrasväki... Emme kovin usein kirkossa käyneet; joulu, häät, hautajaiset jne. Viihdyin hyvin kirkon rauhassa, koska siellä jäi omille ajatuksille tilaa ja kirkon koristelut saivat mielikuvituksen laukkaamaan. En siis kauheasti papin puheita kuunnellut. Jotkin virret säväyttivät ja saivat ihon kananlihalle. Joskus muiden lasten juoksentelu ja metelöinti häiritsi!
Vielä nykyisinkin hakeudun hautausmaalle mietiskelemään... kesäisin hiljaisuuden rikkoo vain lintujen laulu.
Lapsukaiseni eivät ole joutuneet kirkossa käymään. Paitsi häät ja hautajaiset. Nätisti ovat aina pysyneet hiljaa ja olleet paikallaan kun on ollut tarvis, niin kirkossa kuin muissakin "vakavahenkistä" käyttäytymistä vaativissa tilanteissa.
Olin lapsena kirkkokuorossa. Ahkerasti käytiin harjoituksissa ja harjoitusten jälkeen oli aina arpajaiset jossa joku voitti karkkipussin tai jotakin muuta pientä kivaa.
Muuten kirkossakäydessä tuijottelin vaan alttaritaulua ja saarnat meni ohi korvien. Joskus tutkiskelin katseella kirkon kattoa ja tuumailin että meneekö sielu kirkon katon läpi taivaaseen. Ajattelin myös että löytyykö kaikkien virsien numerot ja kuka ne numerot oikein vaihtaa. Siinä oli kai syvimmät ajatukseni kirkossa. Tietysti kun lauloimme kirkossa niin se oli pelottavaa, jos laulaisi pieleen tai oma ääni kuuluisi liian kovaa. Nyt aikuisena olen käynyt valokuvaamassa kirkkoja. Enimmäkseen ulkopuolelta. Kerimäen kirkkossa minun oli pakko käydä keskelle kirkon lattiaa makaamaan ja katsella korkealla olevaa kattoa. Sillä hetkellä ei tietenkään ollut jumalanpalvelusta, vaan pelkästään se kaunis rakennus ja minä. Juvan kirkkoa kuvatessani kuulin urkumusiikkia ja menin sisään. Siellä oli pelkästää kanttori ja kiertelin kirkossa kunnes hän lopetti soittamisen. Jonkin ajan kuluttua tuli toinen joka alkoi soittamaan jotakin tuollaista http://www.youtube.com/watch?v=_FXoyr_FyFw&feature=related
Ortodoksikirkot ovat kauneudellaan mykistäviä. Saarnaan ei kyllä tule niissäkään keskityttyä, kun on niin paljon muuta mikä vie huomion.
Että ei sen syvällisempää:D
Väestörekisteriin kuulun. ;)
Rok rok