Oli kevät ja aurinko juuri laskenut. Talossa mäen huipulla sisäpihalla istui nainen. Ehkä hän lukeutui niihin maailman valtiaitten vaimoihin, jotka istuvat kaiken päivää linnoitettujen kivitalojen keskipisteessä mitään tekemättä ja odottavat.
Nainen kirjoitti kirjettä. Muste syöpyi kellertävään paperiin outoina kirjaimina. Sisäpiha antoi etelään, ja nainen kuunteli lampaiden hidasta liikkumista rinteessä, kun ne nyhtivät maasta ensimmäisiä ruohotupsuja.
Nainen kirjoitti tunnustusta. Alhaalta kuului ääniä, kun sotilasketjussa vartijat vaihtuivat. Västäräkki varisti kattokourun reunasta laastia, joka putosi ilman halki murusina kirjeen päälle.
Sisältä talosta tuli nuori tyttö, joka laittoi huivin naisen hartioille ja tanssahti pois. Nainen jätti heti kirjoitustyönsä ja seurasi sisälle ikkunasta, joka ulottui maahan asti. Ehkä sitä olisi pitänyt sanoa oveksi, hän mietti.
Hallissa oli kivenhakkaaja ja suuri kivenkappale. Mies nakutteli vasaran ja taltan avulla kivestä esille naisen hahmoa.
-Kuka siitä tulee?
Mies ei vastannut.
-Minäkö?
-Ei. Hän on Esmeralda, niin kuin hyvin tiedät.
-Sinun pitää esitellä meidät toisillemme, hyvä ystävä.
-Joku toinen päivä.
-En ymmärrä, miksi sinä haaskaat aikaa tuollaiseen.
-Ajasta meillä ei ole ollut viime aikoina pulaa, Nonna, kivenhakkaaja sanoi.
-Kypäräsi roikkuu tuolla naulassa. Eikö sodan pakoilu ala kyllästyttää?
-Olisi jotain sotaa nähtykin.
-Me olemme keskellä sotaa!
-Ei tämä ole sotaa. Haluatko, että murtaudun sotilasketjun läpi yksinäni, kypärineni?
Ja mies alkoi taas hakata kiveä.
-Hänellä on aika kapeat lanteet, nainen sanoi.
-Esmeralda on vielä nuori tyttö... Hän on kertonut minulle kuutamokävelyistä ja uintiretkistään.
-Joko olet naittanut hänet? Nainen hymyili vinolla suullaan.
-Jumalien kautta, Nonna, minä en ole mikään sutenööri. Minä olen hänen uskottunsa.
-Esmeraldan poskipartainen uskottu...
-Tuomitset ystävyyteni häneen, vai kuinka?
-Minusta tuntuu, että hän saa sinun vanhan, rasvan kyllästämän sydämesi läpättämään vähän liian kovaa, tämä Esmeralda. Miten soreat sääretkin hänellä on! Minusta tuntuu, että tahtoisit vähän laajentaa hänen kokemuspiiriään eräillä inhimillisen elämän alueilla.
Miehen nahkaesiliinan peittämä rinta hytkyi naurusta.
-Mikäs siinä, jos hän on suostuvainen.
-En tiedä siitä, minusta hän näyttää vähän kylmäkiskoiselta.
-Pötyä, Nonna.
-Älä koko ajan sano minua Nonnaksi! Siihen sinulla ei ole varaa.
-Minä olenkin vain pahainen kuvanveistäjä.
-Ilman meitä sinä et olisi sitäkään.
-Siis ilman sinua. Miehesi tuskin tuntee minua.
-Mitä olit sanomassa tästä Esmeraldastasi?
-Että sinun pitäisi nähdä hänet vesiputouksen luona, kun hän kylpee. Silloin hän on kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisen näköinen.
-No kylmän puoleiselta hän vaan vaikuttaa. Ja kenen laskuun tämä kivi muuten on tilattu?
-Kylmyyden hälventämiseen minä tarvitsenkin jotain aivan muita avuja kuin ne mitä itse omaan.
-Älä minua katso. Minä en ole sinulle yhtään palvelusta velkaa. Taitaa olla toisin päin.
-Sääli.
-Sääli mitä?
-Sääli sinua. Kuka sinulle jää tänne odottamaan tietoja marsalkasta kanssasi, jos Esmeraldan ja minun pitää lähteä? Kuka jää neuvottelemaan, ja juonimaan, jakamaan valtakuntia, odottamaan uusia sodan lieskoja?
-On minulla kirjani. Niissä taso on ainakin korkeampi kuin sinun rivosuisissa jutuissasi.
-Minun juttuni kuuluvat yhteen viinin kanssa... Niin kuin suola ja murea härkä, kumpaakaan ei voi syödä yksinään, vaan ne pitää yhdistää: suola härkään ja härkä suolaan. Jos ymmärrät. Sinänsä hassua, että mainitsit ensimmäisenä kirjat... Sinulla nyt kumminkin on täällä kolme lastasi ja ajuripoikasi ja muutama hilpeä tyyppi hovista... Kovin moni ei tietysti enää saa liikkua alueella, joka on jäänyt miehittäjien vallan alle. Mutta kaikki nuo muut taitavat olla vain kuorrutusta...
-Sinun itserakkautesi ei tunne mitään rajoja.
-Eikä sinun yksinäisyytesi. Ja tylsistymisesi... Me olemme molemmat itsekkäitä, Nonna.
-Mitä sinulle pitää maksaa, että lykkäät lähtöäsi? Vaikka epäilen tosin, ettet pötkisi pitkällekään... Hirttättäisivät sinut jonnekin seipään nokkaan tien poskeen, kun kuulisivat, mikä mies sinä olet.
-Älä käsitä minua väärin, Nonna. Olen äärimmäisen kiitollinen suojeluksestasi... Mutta hintako? Saata minut ja Esmeralda yhteen, niin me jäämme tänne pitämään sinulle seuraa. Me voisimme laulaa sinulle aarioita!
Kivenhakkaaja hyväili känsäisellä kädellään nuoren tytön uumaa ja likisti itseään vasten.
-Niin monet asiat ovat sinun vallassasi, oi valtiatar!
Nainen tarkasteli miestä kauan. Sitten hän sanoi:
-Olkoon menneeksi.
Ja hän meni huoneeseensa. Kivenhakkaajan hymy oli epäuskoinen, eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi. Riemu rinnassaan kuplien hän ravisti kivipölyn esiliinastaan, taittoi vaatteen tuolille ja astui ulos pimeään puutarhaan ikkunasta, jota olisi pitänyt nimittää oveksi.
Nainen kirjoitti kirjettä. Muste syöpyi kellertävään paperiin outoina kirjaimina. Sisäpiha antoi etelään, ja nainen kuunteli lampaiden hidasta liikkumista rinteessä, kun ne nyhtivät maasta ensimmäisiä ruohotupsuja.
Nainen kirjoitti tunnustusta. Alhaalta kuului ääniä, kun sotilasketjussa vartijat vaihtuivat. Västäräkki varisti kattokourun reunasta laastia, joka putosi ilman halki murusina kirjeen päälle.
Sisältä talosta tuli nuori tyttö, joka laittoi huivin naisen hartioille ja tanssahti pois. Nainen jätti heti kirjoitustyönsä ja seurasi sisälle ikkunasta, joka ulottui maahan asti. Ehkä sitä olisi pitänyt sanoa oveksi, hän mietti.
Hallissa oli kivenhakkaaja ja suuri kivenkappale. Mies nakutteli vasaran ja taltan avulla kivestä esille naisen hahmoa.
-Kuka siitä tulee?
Mies ei vastannut.
-Minäkö?
-Ei. Hän on Esmeralda, niin kuin hyvin tiedät.
-Sinun pitää esitellä meidät toisillemme, hyvä ystävä.
-Joku toinen päivä.
-En ymmärrä, miksi sinä haaskaat aikaa tuollaiseen.
-Ajasta meillä ei ole ollut viime aikoina pulaa, Nonna, kivenhakkaaja sanoi.
-Kypäräsi roikkuu tuolla naulassa. Eikö sodan pakoilu ala kyllästyttää?
-Olisi jotain sotaa nähtykin.
-Me olemme keskellä sotaa!
-Ei tämä ole sotaa. Haluatko, että murtaudun sotilasketjun läpi yksinäni, kypärineni?
Ja mies alkoi taas hakata kiveä.
-Hänellä on aika kapeat lanteet, nainen sanoi.
-Esmeralda on vielä nuori tyttö... Hän on kertonut minulle kuutamokävelyistä ja uintiretkistään.
-Joko olet naittanut hänet? Nainen hymyili vinolla suullaan.
-Jumalien kautta, Nonna, minä en ole mikään sutenööri. Minä olen hänen uskottunsa.
-Esmeraldan poskipartainen uskottu...
-Tuomitset ystävyyteni häneen, vai kuinka?
-Minusta tuntuu, että hän saa sinun vanhan, rasvan kyllästämän sydämesi läpättämään vähän liian kovaa, tämä Esmeralda. Miten soreat sääretkin hänellä on! Minusta tuntuu, että tahtoisit vähän laajentaa hänen kokemuspiiriään eräillä inhimillisen elämän alueilla.
Miehen nahkaesiliinan peittämä rinta hytkyi naurusta.
-Mikäs siinä, jos hän on suostuvainen.
-En tiedä siitä, minusta hän näyttää vähän kylmäkiskoiselta.
-Pötyä, Nonna.
-Älä koko ajan sano minua Nonnaksi! Siihen sinulla ei ole varaa.
-Minä olenkin vain pahainen kuvanveistäjä.
-Ilman meitä sinä et olisi sitäkään.
-Siis ilman sinua. Miehesi tuskin tuntee minua.
-Mitä olit sanomassa tästä Esmeraldastasi?
-Että sinun pitäisi nähdä hänet vesiputouksen luona, kun hän kylpee. Silloin hän on kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisen näköinen.
-No kylmän puoleiselta hän vaan vaikuttaa. Ja kenen laskuun tämä kivi muuten on tilattu?
-Kylmyyden hälventämiseen minä tarvitsenkin jotain aivan muita avuja kuin ne mitä itse omaan.
-Älä minua katso. Minä en ole sinulle yhtään palvelusta velkaa. Taitaa olla toisin päin.
-Sääli.
-Sääli mitä?
-Sääli sinua. Kuka sinulle jää tänne odottamaan tietoja marsalkasta kanssasi, jos Esmeraldan ja minun pitää lähteä? Kuka jää neuvottelemaan, ja juonimaan, jakamaan valtakuntia, odottamaan uusia sodan lieskoja?
-On minulla kirjani. Niissä taso on ainakin korkeampi kuin sinun rivosuisissa jutuissasi.
-Minun juttuni kuuluvat yhteen viinin kanssa... Niin kuin suola ja murea härkä, kumpaakaan ei voi syödä yksinään, vaan ne pitää yhdistää: suola härkään ja härkä suolaan. Jos ymmärrät. Sinänsä hassua, että mainitsit ensimmäisenä kirjat... Sinulla nyt kumminkin on täällä kolme lastasi ja ajuripoikasi ja muutama hilpeä tyyppi hovista... Kovin moni ei tietysti enää saa liikkua alueella, joka on jäänyt miehittäjien vallan alle. Mutta kaikki nuo muut taitavat olla vain kuorrutusta...
-Sinun itserakkautesi ei tunne mitään rajoja.
-Eikä sinun yksinäisyytesi. Ja tylsistymisesi... Me olemme molemmat itsekkäitä, Nonna.
-Mitä sinulle pitää maksaa, että lykkäät lähtöäsi? Vaikka epäilen tosin, ettet pötkisi pitkällekään... Hirttättäisivät sinut jonnekin seipään nokkaan tien poskeen, kun kuulisivat, mikä mies sinä olet.
-Älä käsitä minua väärin, Nonna. Olen äärimmäisen kiitollinen suojeluksestasi... Mutta hintako? Saata minut ja Esmeralda yhteen, niin me jäämme tänne pitämään sinulle seuraa. Me voisimme laulaa sinulle aarioita!
Kivenhakkaaja hyväili känsäisellä kädellään nuoren tytön uumaa ja likisti itseään vasten.
-Niin monet asiat ovat sinun vallassasi, oi valtiatar!
Nainen tarkasteli miestä kauan. Sitten hän sanoi:
-Olkoon menneeksi.
Ja hän meni huoneeseensa. Kivenhakkaajan hymy oli epäuskoinen, eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi. Riemu rinnassaan kuplien hän ravisti kivipölyn esiliinastaan, taittoi vaatteen tuolille ja astui ulos pimeään puutarhaan ikkunasta, jota olisi pitänyt nimittää oveksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.