Ootteko saaneet

Haluttaisi enemmänkin tuottaa kuin kuluttaa. Aika on pysähtynyt ja ainoat paikat missä harrastaa sosiaalista kanssakäymistä keskustelun muodossa ovat tämä netti jossa ei juurikaan saa asiaansa sanotuksi, sekä ravintolat. Mikään asia ei oikein tunnu tärkeältä. Tärkeältä tuntuvat päämäärät on torpedoitu.
Tässä sitä ollaan läjhtökuopissa valmiina lähtemään jos vaikka vielä kerkeäisi jotakin hyödyllistä saada aikaiseksi.

että tietyt pääkohdat, jotka kuuluivat elämänsuunnitelmaan on nyt käyty. Harmittaa, että tää viimeinen juttu ei mennyt ihan nappiin. Siltä musta ainakin tuntuu. Se siitä valaistumisesta. Oon monessa mielessä niin lukossa, että en pääse eteenpäin tässä elämässä sen takia. Oikeasti jos haluaisin onnistua niin pitäisi syntyä uudestaan niin ettei ole näitä kuluneita käsityksiä mielessä.

haaveilin lapsena miehestä, joka on taitava käsistään ja hänen kanssaan asuisin maalla. Sain sen ja sen lisäksi ihanat lapset ja liuta eläimiä.
En vaan osannut haaveilla ammatista, ystävistä, kyvystä oppia uusia asioita ja terveydestä. Nyt sitä eletään neljän kympin "kriisiä" ja katsellaan elettyä elämää. Että sitä on ollutkin naivi. Jotenkin tyhjä olo, ei vaan löydy itsestä tarpeeksi paukkuja tekemään jotain. Sitä vaan möllöttää ja rypee mukamas itsesäälissä, kun on olevinaan niin kamalan vanha ja tyhmä. Säälittävää.

Perhe, koti ja puutarha - kaikki nuo haaveet on jossain mielessä saavutettu.
Koti on sopiva minulle ja lapsille, puutarha riittävän pieni, jotta sen jaksaa töiden ohella hoitaa.
Jossain vaiheessa lapset joutuivat maksamaan kovaa hintaa siitä, että pidin kiinni "ehjästä kodista". Eihän se ehjä ollut... Eli tästä yksinhuoltajan osasta en kyllä haaveillut!

Nuorena haaveilin miehestä, jonka kanssa harrastaisi lavatansseja ja ehkä vähän lattareitakin. Koskaan ei sellaista kohdalle osunut... Mutta eivätpä kaikki haaveet taida ollakaan tehty toteutettaviksi.

Tyytyväinen elämään; välillä huolissaan, välillä turhautunut, välillä äärettömän väsynyt... ja välillä onnen murusiakin on osunut matkalle.

mitä ihmiset yleensä odottavat elämältä. itse olen saanut hyvän miehehn, ihanan tyttären ja talokin on maksettu. Valitettavasti sain myös viisi vuotta sitten aivoverenvuodon joka heitti minut liian aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Elämä antaa mutta saattaa ottaakin. nyt sitten hoitelen päätoimisesti taloa ja koiraa ja katson, että murkulla ja miehellä on ruoka valmiina kun tulevat päivän päätteeksi kotiin. Ja käyn kutomassa mattoja. Ei sen elon ihan näin silti pitänyt mennä.

Jos Jukka72 et ole onnellinen parisuhteessasi niin tee oma ratkaisusi. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi ja aika ainutkertainen elämä.

kaikenhan saa mitä haluaa,jos on vain varaa maksaa täysi hinta.se on vain ongelmana ettei elämällä ole kuluttajan suojaa,joka sentti peritään korkojen kera eikä vaihto ja palautusoikeutta tunneta.

Ei tää aivan ole mennyt, niin kuin olisi pitänyt. Vastamäkeä on ollut ja paljon!
Mut toisaaltaan elämänvastukset opettavat ja kasvattavat!
Jos elämäni olisi mennyt suunnitelmieni mukaan, niin tuskin se olisi ollut näin opettavaista ja rikasta.
Ei elämänvaikeuksia tarvitse pelätä, niihin sisältyy aina myös mahdollisuus! Juotuu vain luopumaan tutusta ja turvallisesta ja hyppimään välillä vähän aitojenkin yli. Ainakin mä olen oppinut tuntemaan itseni ja omat rajani! Eikä enään elämänvastukset mua heiluta, eikä ihmisten kierous horjuta minua. Kun on paljon kokenut, niin on helpompi "säveltää" tilanteen mukaan ;))

Tähän asti (yli nelikymppinen) en ole odottanut elämältä mitään. Olen vain elänyt ja mennyt virran mukana. On talo, lapsia, vaimo ja kaikki se normi mitä "pitääkin" olla. Jotain kuitenkin puuttuu ja mä tiedän mikä se on. Se on asia jota olen vasta viime aikoina ymmärtänyt kaivata. Kun on ollut aikaa edes hiukan pysähtyä ja tutkia omaa elämää niin huomaan olevani melko onneton. En viihdy työssäni, en viihdy vaimoni seurassa ja mikä pahinta, mikään ei innosta. Tuntuu että kaikki on jo koettu. Sitä vaan odottaa että tulisi joku henkilö tai asia omaan elämään mikä antaisi tarkoituksen loppuelämälle. Voi sitä toki itsekin etsiä ja yritettykin on, mutta tuloksestta.
Joten mä odotan loppuelämältä tarkoitusta elää. Tällä hetkellä koen olevani tarkoitukseton, autiomaahan eksynyt, keidasta etsivä yksinäinen susi.

Ala unelmoimaan minkälaista elämää haluaisit elää, siitä se lähtee.
Se on ihan totta että lapsetkin kärsii jos vanhemmilla ei ole mitään annettavaa. Jää ilo ja rakkaus puuttumaan elämästä, mikä on tärkein voimavara. Jos sulla siis riittää energiaa selvittää perheesi ongelmat, kaikki voittaa.

Omalta osalta olen tyytyväinen. Ainakin tällä hetkellä :)) Välillä elämä on yhä raadantaa, kun työvuoro loppuu alkaa toinen kotona :) Mutta, ain laulain työtäs tee, eiköhän se antaa vähän balsamia.

http://www.youtube.com/watch?v=CBN5ZrwRalY&feature=related

Se on siis jäänyt täyttymättä, että olisin hankkinut työn joka samalla olisi intohimo. Mutta kyllä ilman sitäkin voi olla onnellinen. Mitäs olin niin laiska opiskelemaan ;)) Joskus olin samassa tilanteessa kuin sinä, hukkasin kyvyn nauttia elämän pienistä asioista, ja oli se nauru ja ilokin jossain vaiheessa poissa. Nyt on ongelmat takanapäin, ja nautin uudeta tasapainosta. Eikä tätä enää hevillä horjuteta.

Jonain päivänä sinäkin olet onnellinen, kun olet saanut teidän solmut aukeamaan. Uskotko. Tämä on vaan yksi vaihe sun elämässä.

sain lapset työn ohessa, - sain kokea sellaisia vaikeuksia, joita en olisi uskonut etukäteen
olevan olemassakaan, mutta kestin kaiken, lapseni ovat onnistuneita ja hyviä.

Mutta mieheni jollain tavalla muuttui.

Tuli avioero, mies meni heti uusiin naimisiin ja lakoi tehä lapsia lisää.
Nyt on kauhea riita meidän lasten ja niitte toisten välillä, elämä on aivan kamalaa.
Uuden vaimon vanhemmat vielä sortavat näitä lapsia silloin, kun heidän siellä pittää olla.

Jos olisin tiennyt, en ikinä olisi tuon miehen kosintaan suostunut.
Elämä on aivan pilalla kaikilta meiltä.
Ainoa lohtu on miesystäväni, joka oikeasti ja aidosti rakastaa minua.
Lasten osa on kaikkein pahin, yhtä helvettiä.

että kaikki rypee jossain itsesäälissä?
sul on waimo ja lapsia?
etkä ole onnellinen :=)
olet walinnut wäärin tjn
se on sun ongelma ei meidän :=)
ole ensin itsellesi rehellinen niin siinä samalla woit olla lapsillesikin...............

dorka

Ihminen vain on sellainen ettei osaa arvostaa saavutettua vaan menetettyä tai sitten tavoittelemisen arvoiseksi luulemaansa.

Kun menetät omaisesi, puhut toisin kuin nyt.

Jos haikailet vapautta ja saavutat sen jollakin keinoin, arvostatkohan sittenkään sitä.

Tavoittelit jo kertaalleen perhettä, sait sen ja et enää arvosta sitä.
Näetkö nyt dilemman?

eihän tässä olla vasta kuin neljäkymppisiä eihän se elämä ole ennättänyt vielä edes kunnolla alkamaan niin tehdään jo testamenttiä.

Jopas olitte saaneet masentuneiden ihmisten ketjun aikaiseksi. Loppupäässä ketjua oli jo vainoharhaisuutta ja paikallisia keittiöpsykologejakin paikalla arvioimassa tilanteita.

Kukakohan se kissan hännän nostaisi jollei kissa itse?
Ei auta itku markkinoilla?
Vai onko markkinoita.

En edes yritä positiivisuutta se lienee masentuneelle merkki käydä näyttämään mallia itse olevansa oikeassa tai halua jakaa sanomaansa tyyliin jotta kyllä minä tiedän kaiken ja autan tähän tilaan kernaasti muitakin vuosien kokemuksella.

Hellittäkää täydellisyydestänne ja antakaa muidenkin vihdoin loistaa rinnallanne.

onnellinen???? Miten sen ottaa! Oma koti, perhe - missä kaksi ihanaa lasta, työpaikka ja mikä kaikkein tärkeintä, suht koht hyvä terveys. Romantiikka vaan on kadonnut ja läheisyys aviomehen kanssa. Sitä ollaan vaan ja möllötellään kun ukkoa ei huvita "mikään". No...jotain PIENTÄ menemistä...näin näön vuoksi. Joskus ajattelen ihan "jotain" muutakin tekemistä, mutta se on vain ajatuksissa. Enhän sitä kuitenkaan tee. Olis ollut tosi mahtavaa omistaa mies joka rakastaa tanssimista, mutta ei! Sitä on koettu avioliitossa joskus pahatkin nöyryytykset ja v-ttuilut...myöskin parisenkymmentä kertaa avioero uhkaukset, nyt en sellaisia sietäisi!!! Nyt olen noussut niskan päälle!!! Mutta....kun en enää alistu mihinkään entiseen niin tässä taaperellaan tasaiseen tahtiin joka päivä vaikka jotakin puuttuu...tällä iällä pitäisi mennä ja kulkea tukka putkella mutta...kaikkeen tottuu... Tsemppiä kaikille!!!!

Kunhan taas saat pimppaa, niin huolet unohtuvat.