Tuli vain mieleen. Katsoin eilen elokuvan "Hiljaiset sillat", jossa keski-ikäiset mies ja nainen rakastuivat toisiinsa maaseudun rauhassa, yllättäen, nopeasti, kokonaisvaltaisesti. Nainen teki päätöksen olla hylkäämättä perhettään vaikka lapsetkin olivat jo miltei aikuisia. Mieleeni jäi kangertelemaan miehen sanat, miksi olisi pitänyt hylätä kaikki tuntemansa ja rakastamansa ja vain uskoa todellisen tunteeseen, koska se on ensimmäistä kertaa varma.
Noh, vaikka kyse onkin heterostoorista, minusta siinä nostettiin esiin tärkeä pointti, josta täälläkin on kitkerästi keskusteltu. Onko oikein hylätä kaikki ja seurata omaa onneaan, eli pettää ja jättää? Vai tulisiko vain kärsiä hiljaa ja rakastaa kaivaten näkemättä toista enää koskaan? Tai vain toivoa, että tunne menee ohi?
Mulla on parisuhteessa kaikki näennäisesti hyvin, mutta tiedän sydämessäni lähteväni viivana jos kohtaisin ihmisen, jonka kanssa oikeasti tuntisin tuollaista varmuutta. Tiedän, että se varmuus on jo minussa olemassa, toista vastinkappalettani en ole vielä kohdannut. Nyt tiedän vain, että asiat on hyvin, ja kultani rakas ja tunnen voimakasta hellyyttä häntä kohtaan. Mutta en pienintäkään varmuutta tai tunnetta että haluaisin vanheta hänen kanssaan yhdessä. Soisin myös hänelle onnen, jos hän sellaisen kohtaa.
Ehkä vain kerään voimia erota 8 vuoden suhteesta, jossa on kaikki melkein kohdallaan, mutta ei mikään alusta alkaen varmaa. Edes rakastumisen tunne. Ehkä hän -tai minä- ei koskaan kohtaa sitä "oikeaa", jos yhdessä olemme.
Noh, vaikka kyse onkin heterostoorista, minusta siinä nostettiin esiin tärkeä pointti, josta täälläkin on kitkerästi keskusteltu. Onko oikein hylätä kaikki ja seurata omaa onneaan, eli pettää ja jättää? Vai tulisiko vain kärsiä hiljaa ja rakastaa kaivaten näkemättä toista enää koskaan? Tai vain toivoa, että tunne menee ohi?
Mulla on parisuhteessa kaikki näennäisesti hyvin, mutta tiedän sydämessäni lähteväni viivana jos kohtaisin ihmisen, jonka kanssa oikeasti tuntisin tuollaista varmuutta. Tiedän, että se varmuus on jo minussa olemassa, toista vastinkappalettani en ole vielä kohdannut. Nyt tiedän vain, että asiat on hyvin, ja kultani rakas ja tunnen voimakasta hellyyttä häntä kohtaan. Mutta en pienintäkään varmuutta tai tunnetta että haluaisin vanheta hänen kanssaan yhdessä. Soisin myös hänelle onnen, jos hän sellaisen kohtaa.
Ehkä vain kerään voimia erota 8 vuoden suhteesta, jossa on kaikki melkein kohdallaan, mutta ei mikään alusta alkaen varmaa. Edes rakastumisen tunne. Ehkä hän -tai minä- ei koskaan kohtaa sitä "oikeaa", jos yhdessä olemme.
Vastaukset 10
Vanhimmat
paljon helpompi tuhalta kuin elää. Sinäkin tuhlaat aikaasi, olet ollut koska on siinä jotain kivaakin, joskus.
Kauheinta mitä elämässä on se, että joskus kun katsoo taakseen näkee vain virheitä, tuhlaamista, ja toivoo että saisi ne korjattua. Jokainen päivä tulisi muistaa se pieni seikka että voiko sitä päivää katsoa joskus ja olla siihen tyytyväinen.
Elämä on valintoja täysi, ei se ole niin vaikeaa kuin ihmiset haluaa hokea, elää siten että ei harmita eikä kaduta jälkeenpäin. On vain oltava rehellinen niin itselleen kuin muillekkin. Ei sen kummempaa.
8 vuotta, melkein onnea. Minä juoksisin päätäni seinään jos olisin tuhlannut 8 vuotta.
Oma onni on se mistä kaikki lähtee, jos sä olet onnellinen voit tehdä jonkun toisenkin onnelliseksi. Olemalla rehellinen itsellesi valinnoissasi tulet onnelliseksi, ja siinähän se, elämä on hyvää.
Siinä vaiheessa kun aletaan selittämään ja keksimään tekosyitä asioille saadaan asiat vaikeiksi. Asiat on aina yksinkertaisia, onni on yksinkertaista.
Jäi siis tohon aloitukseen vielä lisäämättä, että huusin sisäänpäin Merylin hahmon valinnan takia. Mä en ois voinu olla yhtä lojaali perheelleni. Tämä reaktio vain alleviivasi nykytilanteeni puolittaisuutta. Jep, paljon on hyvää matkan varrella, mutta enempi on kyse ystävyydestä ja jopa tietynlaisesta rippuvuudesta toiseen kun ollaan kasvetty yhdessä kiinni ja tuettu toisiamme. Kyllähän se painaa paljon vaakakupissa. Mutta ois helpompi vaan lähteä jos toinen tekisi jotain tai tajuaisi itse haluavansa muuta. Mä oon varmaan pohjimmiltaan täys pelkuri...
99/100 ihmisitä. Sä elät elämääsi enempi sun haaveissa ja päässäsi, keksit tekosyitä miksi on parasta nyt vain jäädä siihen tuttuun ja turvalliseen vaikka se ei tee sinulle yhtään mitään enää.
Mikä sulla siinä vaakakupissa painaa? Ystävyys ja turva? Miksi ette voisi olla ystäviä eron jälkeenkin ja toisienne turva? Aikuiset ihmiset.
Mutta kuten sanottu, sä olet kuin liian moni ihminen on, odottavat että joku muu tekee ratkaisuja jotka toisivat onnea sun omaan elämääsi. Sinä vain odotat, odotat ja haaveilet.
Sitten joskus, kun istut kiikkustuolissa ja mietit elämääsi, miten kalliilta silloin sulle tuntuu se 8 vuotta jonka istuit odottamassa että joku tekisi päätöksiä mistä sinäkin saat iloa.
Opettele elämään elämääsi, tekemään asioita mitä haluat, tavoittelemaan haaveitasi, tekemään eikä vain huutamalla sisäänpäin.
Tottumuskysymys. Totuta itsesi siihen että et vain rakenna sisällesi torneja joihin sitten muutat, vaan opettele ottamaan asiat käsittelyysi ja tekemään niille parhaasi minkä voit.
Eikä tekosyitä, eikä asennetta ettei uskalla. Elämässä pitää olla rohkea, uskaltaa ja elää niin kuin tämä olisi sinun viimeinen elämäsi. Ota siitä irti muutakin kuin melkein-asioita.
Tekosyitä riittää maailman tappiin asti, opettele katsomaan niiden yli ja tee elämäsi paremmaksi. Kanna vastuusi omasta onnestasi, se saa ihmiset luottamaan omankin onnensa käsiisi, siten syntyy suuria rakkaustarinoita.
..Että mulle on pikkuhiljaa tässä elämäni aikana muovautunut kuva kestävästä suhteesta sellaisena, joissa ihmiset vain "tyytyvät osaansa".. Tulee kiltti ihminen vastaan ja siihen jäädään....
Kun taas yleisestikin solvataan ihmisiä jotka menee tunteensa mukaan - uudestaan ja uudestaan..!
Noh.. Kuka mitäkin haluaa elämältä?!
Minä oon kyllä elämässäni elänyt ja mennyt tunteen mukaan.. Tällä hetkellä yritän taas saada itseni pysähtymään. En minä ketään halua satuttaa, mutta riittääkö minulle mikään? Arki on mukavaa välillä ja usein olen itse se "liian tylsä", mutta.. Aina tulee päivä tai uusi nainen joka vie jalat alta. Tällä kertaa sain itseni kokoon ja laitoin välit poikki tuohon naiseen, koska en pysty edes kuulemaan hänestä ilman että ajatukseni on täydessä myllerryksessä..! En tiedä miten ensi kerralla käy..
ole mitään ihmeellistä, miksi ei saisi mennä niin kuin tunteet sanoo? Tottakai saa. Se olisikin ihme jos löytäisi keralla tai toisella sen ihmisen joka saa sut pysähtymään ilman että tunnet tekeväsi jonkun uhrauksen.
Sellainen kyllä tulee eteen, ja jos ei niin miksi ihmeessä sä et kuuntele tunteitasi?
Se on tietty eri asia jos sulla on vaan selkeet narkkarin oisreet siihen rakastumisen tunteeseen, uuden valloitukseen, silloinhan sä pelaat ja se käyttäytyminen kostautuu kuten kaikki muukin nuijamainen.
Elää pitää ja se on jopa suotavaa, se ei tarkoita että taakseen pitää jättää pitkä vana särkyneitä sydämiä jotka vihaa sua ikuisesti. Erot pitää hoitaa nätisti ja aina kunnioittaa myös sitä entistä tai tulevaa entistä.
Ei itseään voi pakottaa parisuhteeseen jos sellaiseen ei ole valmis. Ei siinä sen mystisempää ole.
Kiitos siitä:) Tässäpä pohdittavaa itsekullekkin......
t.Sateen pieksemä, puoliksi sulanut sokerpalanen
Takertumalla toiseen vaikka ei suuria tunteitakaan tätä toista kohtaa olisi, yritämme paikata sisällämme olevaa rakkauden puutetta. Kun emme pysty elämään rakkaudessa, yritämme etsiä rakkautta ulkopuoleltamme. Parisuhteesta voi muodostua onnellinen vasta, kun pystyy olemaan onnellinen ollessaan yksin eikä tarvitse ketään. Muutoin parisuhde on oman itsensä pakenemista, ja tuomittu tuottamaan murhetta. Se mitä me todella etsimme, on todellinen Itsemme. Kukaan toinen ei voi sitä suoraan antaa täyttämällä sisällämme olevan tyhjyyden tunteen. Sitä kuitenkin melkein kaikki tekevät.. Yrittävät löytää sen rakkauden toisesta ja ihmettelevät miksi homma ei toimi kovin pitkään.
Jos kaksi rikkinäistä puolikasta lyöttäytyy yhteen, ei seurauksena ole yksi ehjä kokonainen, vain yksi rikkonainen. Hetken päästä suhteessa nämä puoliskot syyttelevät toisiaan siitä, miksi yhä tuntevat vajavaisuutta tai miksi toinen on yhden mielestä puutteellinen, vaikka luulivat löytäneensä puuttuvan vastinparinsa. Eihän tälläiset ihmiset voi muodostaa toimivaa suhdetta jos molemmat tai jompikumpi ovat epätasapainoisia, sekä ovat itsepäisiä oman asioidensa suhteen.
Onnellisuus voidaan saavuttaa vain itsetuntemuksen kautta. Itsetuntemus johtaa itsensä oivaltamiseen, eikä tässä vaiheessa enää ole tarvetta etsiä ulkopuolisia kohteita vaillinaisuuden tunteen täyttämiseksi. Kun parisuhteen puoliskot tietävät, että he eivät tarvitse toisiaan ollakseen onnellisia, voivat he juuri siksi muodostaa onnellisen parisuhteen, missä myös seksuaalisuus pysyy vahvana osana. Rakkaus voi kukoistaa ainoastaan vapaudessa. Tässä vaiheessa myös mustasukkaisuus on mahdotonta. Mustasukkaisuutta pidetään usein rakkauden merkkinä, vaikka se on merkki sen puutteesta.
Romanttinen rakkaus... niin..Se tosiaan on pelkkää harhaa, lisäksi todella pinnallista. Kulttuurimme on ties kuinka pitkään markkinoinut lääkkeeksi tähän yksinäisyyden tuskaan kahden ihmisen välistä takertuvaa kiinnittäytymistä, jota yleisimmin kutsutaan romanttiseksi rakkaudeksi. Ihmiset ovat keksineet sen. Tällä tavoin myydään levyjä, kirjoja, elokuvia jne jne. Yleensä he kyllä markkinoivat naisen ja miehen välistä mutta idea on sama, oli sukupuoli ja suuntautuneisuus mikä tahansa. Takertuvassa kiinnittäytymisessä syntyy riippuvuussuhde, jossa parisuhteen osapuolet alkavat tuntea omistusoikeutta toisiinsa – ”minun naiseni.” Siitä alkaa todella nopeasti alamäki, eikä kovin moni kestä suhteen arkea, koska tuntevat "rakkauden" olevan jo hiipunut.
On Rakkautta, romanttista rakkautta ja vielä "rakkautta". Rakkaus lähtee itsestä, se ei halua mitään, edes toiselta, rakkaudessa oleva ihminen tuntee olevansa itse rakkaus jne. Romanttinen rakkaus ja "rakkaus" voivat laittaa samaan kastiin. Niihin tulee sisältymään alkuhuumat, kiihkeät suhteet, seksisuhteet, ihastumiset, pinnallisuus, riippuvuussuhteet jne.
Ihmiset jotka pakoilevat suhteita, pakoilevat itseään. Tälläiset yleensä "lentävät kukasta kukkaan", eivät halua syviä tunteita mukaan koska pelkäävät satuttavansa itseään sekä toisia. Haluavat välttyä suhteen konflikteilta ja arjesta, koska luulevat että sen pitää mennäkin sillä lailla. Kaikessa tässäkin on silti kyse vain rakkauden kaipuusta, läheisyydestä. Tälläiset eivät vain halua kiinnittäytyä johonkin ihmiseen kauaa, koska eivät näe toisessa itseään, joten he tiedostamattomasti yrittävät löytää sitä taas toisesta lyhyen suhteen jälkeen.
Mitä siis kannattaa tehdä? Löytää itsensä, lähteä siitä riippuvuussuhteesta missä aloittajakin elää. Intuitio ja tunteet, mielihyvän tunne ja sen kaipuu ovat eri asioita, joten suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sitä intuitiota enemmän kuin mielihyvää havittelevia tunteita. Löytää se onnellisuus siinä missä olet ja mikä sinä olet.
Nyt tai ei koskaan. Koska elämme näissä kropissamme nyt tai ei ikinä.
(Pahoittelen ylipitkää sepustusta)
samaa mieltä. Hyvä kirjoitus.
pahoitteluja vastaan, tää oli hyvä kirjoitus!
Hyvin jaksoi lukea moneenkin kertaan:)
t.Sateen pieksemä, puoliksi sulanut sokerpalanen
Minä en henkilökohtaisesti usko rakkauteen joka ei muuttuisi tai tuntuisi joskus tylsältä yhdessä elettyjen vuosien saatossa, MUTTA, se ei tarkoita etteikö toisen kanssa olisi oikeasti ja aidosti hyvä olla. Rakkaus vaan muuttaa muotoaan. Rakastuminen muuttuu rakastamiseksi, kumppanuudeksi. Se tarvitsee tahtoa ja lujuutta kestää ne arjen harmaat ja tylsät hetket kun toinen ottaa päähän enemmän tai vähemmän. Leffassa jos Meryl olisikin mennyt sen miehen matkaan, olisi heillekin se arki jossain vaiheessa koittanut...
Itse olen ollut saman ihmisen kanssa yhdessä kohta 14vuotta, siihen mahtuu niin hyviä kuin huonoja hetkiä. Olemme joskus pohtineet eroakin, mutta sitä ei ole tullut ja hyvä niin! Rakastan puolisoani enemmän kuin mitään tässä maailmassa, jopa niinä hetkinä kun kaikki ei niin hyvin olekaan.
Pakko miettiä, mitä ihmiset haluaa jos tuntuu ettei kenestäkään "saa sitä jotain". Mitä se jokin on? Ehkä itse olen löytänyt sen "jonkin" kumppanistani koska en oikeasti ymmärrä tätä nykyihmisten kukasta kukkaan hyppimistä. Tuntuu ettei mikään riitä. Mistään ei loppujen lopuksi saada tyydytystä vaikka asiat olisikin _todella_ hyvin. Ja usein käykin sitten niin, että kun sen oman rakkaan menettääkin, huomaa että hän olikin "se oikea". Jossain määrin hulvaton omien tunteiden perässä juokseminen on mielestäni kypsymättömyyttä. Siinä todella jättää jälkeensä vain särkyneitä sydämiä vaikka kuinka kauniisti yrittää erota.