Vieressä kahvikuppi, takana huonosti nukuttu yö, ja pää ymmällään huomatessani kirjoittavani tänne. Olen aikaisemmin käynyt lueskelemassa täällä muutamia tekstejä, mutten ole koskaan kuvitellut kirjoittavani tänne itse. Tämä siitäkin huolimatta, että aiheeni on yksi niistä yleisimmistä.
Olen ihastunut itseäni nuorempaan ystävääni. Olemme tunteneet toisemme jo useamman vuoden ja tunteeni häntä kohtaan ovat aina olleet vain ja ainoastaan kaverillisia. Ehkä jo siksikin, että hän on minua nuorempi ja aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa. Tilanne on kuitenkin nyt muuttunut täysin sallittuani itselleni ajatuksen siitä, että ehkä välillämme voisi olla jotain muuta. Tämän jälkeen olen ollut myyty mies. Niin, olen siis mies aivan kuin ystäväni. Läsnäolo hänen seurassaan on muuttunut lähes sietämättömäksi kidutukseksi. Tekisi mieli vain koskettaa, sanoa jotain, vaikka huutaa, kunhan vain tilanne etenisi johonkin suuntaan. Mutta sanaakaan en tietenkään suustani ole ulos saanut. Tapaamme harrastuksen parissa ja vapaa-ajalla suhteellisen säännöllisesti, usein jo olosuhteiden pakosta eikä vain oman valinnan seurauksena.
Tässä se ongelma sitten onkin. Olen kertonut bi-seksualisuudestani vain muutamalle lähimmälle ystävälleni eikä asia kyllä muille kuulukaan. Kyseisen ystäväni kanssa emme ole asiasta keskustelleet millään tasolla. Lyhyehkön elämäni aikana olen rakastunut vain pari kertaa ja silloinkin naisiin. Miehiä kohtaan tunteeni ovat olleet lähinnä ihastumista ja sitähän se on nytkin, sillä asiasta en ole ystäväni kanssa keskustellut enkä hänen tunteistaan voi varmaksi tietää. Ihastun yleensä "heteron oloisiin" miehiin, jos tällaista luokitusta nyt yleensä voi edes käyttää. Tällaiseksi, varsin tavikseksi luokittelen myös itseni, joskin olen erittäin hyväkuntoinen, pidän ulkonäöstäni huolta ja saan osakseni ehdotuksi aika ajoin melkoisestikin. Onko tämä nyt sitten tavallista niin sitä en tiedä.
Ystäväni on älykäs, huumorintajuinen ja reilu. Ehkä hieman ujo ja ajoittain hiljainen. Kiinnostuksen kohteemme ovat jokseenkin samanlaiset ja pienet eroavaisuudet yhdentyvät kuitenkin jokseenkin samankaltaisella arvomaailmalla ja arvostuksilla. Tämän lisäksi ihastumista on helpottanut ystäväni varsin urheilullinen olemus ja muutenkin aktiivinen elämäntapa. Kaikki nämä ovat piirteitä, joita arvostan toisissa paljon. Yhteneväisyyksistä huolimatta en osaa varmaksi sanoa, mitä ystäväni minusta ajattelee tai tuntee minua kohtaan. Uskoisin tunteiden olevan yksipuoleisia, muta en ole voinut välttyä ajatukselta josko välillämme olisikin jotain muuta. Ajoittain olen huomannut ystäväni katsovan minua aivan muuten kuin kaverillisesti, mutta tämä on vain tulkintaa ja kaikki muu pohjautuu täysin intuitioon. Eli ei siis juuri mihinkään. Yhtä kaikki, olen aivan sekaisin tunteideni kanssa enkä oikein tiedä mitä asialle tekisin.
Enpä nyt oikein tiedä, että mikä tämän kirjoituksen pointti oikeastaan on. Ehkä toive siitä, että jo pelkkä asiasta kirjoittaminen helpottaisi oloa ja toisi jonkinlaista järjestystä tilanteeseen. Se jää nähtäväksi. Tai ihan vain jonkinlaisen vertaistuen tarve, jos täällä vaikka törmäisi yhtä lailla tuskastuneisiin kohtalontovereihin. Ystäväni tuskin näillä sivuilla liikkuu, joten häneen täällä tuskin törmää.
Olen ihastunut itseäni nuorempaan ystävääni. Olemme tunteneet toisemme jo useamman vuoden ja tunteeni häntä kohtaan ovat aina olleet vain ja ainoastaan kaverillisia. Ehkä jo siksikin, että hän on minua nuorempi ja aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa. Tilanne on kuitenkin nyt muuttunut täysin sallittuani itselleni ajatuksen siitä, että ehkä välillämme voisi olla jotain muuta. Tämän jälkeen olen ollut myyty mies. Niin, olen siis mies aivan kuin ystäväni. Läsnäolo hänen seurassaan on muuttunut lähes sietämättömäksi kidutukseksi. Tekisi mieli vain koskettaa, sanoa jotain, vaikka huutaa, kunhan vain tilanne etenisi johonkin suuntaan. Mutta sanaakaan en tietenkään suustani ole ulos saanut. Tapaamme harrastuksen parissa ja vapaa-ajalla suhteellisen säännöllisesti, usein jo olosuhteiden pakosta eikä vain oman valinnan seurauksena.
Tässä se ongelma sitten onkin. Olen kertonut bi-seksualisuudestani vain muutamalle lähimmälle ystävälleni eikä asia kyllä muille kuulukaan. Kyseisen ystäväni kanssa emme ole asiasta keskustelleet millään tasolla. Lyhyehkön elämäni aikana olen rakastunut vain pari kertaa ja silloinkin naisiin. Miehiä kohtaan tunteeni ovat olleet lähinnä ihastumista ja sitähän se on nytkin, sillä asiasta en ole ystäväni kanssa keskustellut enkä hänen tunteistaan voi varmaksi tietää. Ihastun yleensä "heteron oloisiin" miehiin, jos tällaista luokitusta nyt yleensä voi edes käyttää. Tällaiseksi, varsin tavikseksi luokittelen myös itseni, joskin olen erittäin hyväkuntoinen, pidän ulkonäöstäni huolta ja saan osakseni ehdotuksi aika ajoin melkoisestikin. Onko tämä nyt sitten tavallista niin sitä en tiedä.
Ystäväni on älykäs, huumorintajuinen ja reilu. Ehkä hieman ujo ja ajoittain hiljainen. Kiinnostuksen kohteemme ovat jokseenkin samanlaiset ja pienet eroavaisuudet yhdentyvät kuitenkin jokseenkin samankaltaisella arvomaailmalla ja arvostuksilla. Tämän lisäksi ihastumista on helpottanut ystäväni varsin urheilullinen olemus ja muutenkin aktiivinen elämäntapa. Kaikki nämä ovat piirteitä, joita arvostan toisissa paljon. Yhteneväisyyksistä huolimatta en osaa varmaksi sanoa, mitä ystäväni minusta ajattelee tai tuntee minua kohtaan. Uskoisin tunteiden olevan yksipuoleisia, muta en ole voinut välttyä ajatukselta josko välillämme olisikin jotain muuta. Ajoittain olen huomannut ystäväni katsovan minua aivan muuten kuin kaverillisesti, mutta tämä on vain tulkintaa ja kaikki muu pohjautuu täysin intuitioon. Eli ei siis juuri mihinkään. Yhtä kaikki, olen aivan sekaisin tunteideni kanssa enkä oikein tiedä mitä asialle tekisin.
Enpä nyt oikein tiedä, että mikä tämän kirjoituksen pointti oikeastaan on. Ehkä toive siitä, että jo pelkkä asiasta kirjoittaminen helpottaisi oloa ja toisi jonkinlaista järjestystä tilanteeseen. Se jää nähtäväksi. Tai ihan vain jonkinlaisen vertaistuen tarve, jos täällä vaikka törmäisi yhtä lailla tuskastuneisiin kohtalontovereihin. Ystäväni tuskin näillä sivuilla liikkuu, joten häneen täällä tuskin törmää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hauskaa lukea välillä jätkienkin kokemuksista, välillä tuntuu että näillä palstoilla liikkuu vain toisiin naisiin ihastuneita naisia tai ukkomiehiä, joiden tekisi vähän mieli saada salaa kyrpää. Hyvä tietää, että on olemassa muitakin jätkiä, jotka voivat tuntea muutakin kuin pelkkää himoa miehiä kohtaan.
Itselläni on vähän samanlainen tilanne kuin sulla, opiskelujen kautta tutustuttiin ja ystävystyttiin. Mä puolestani tosin huomasin aika pian ihastuneeni kyseiseen tyyppiin, ja tunteet vaan syventyivät mitä enemmän vietettiin aikaa toistemme seurassa. Meistä on tullut ainakin oman käsitykseni mukaan aika läheisiä ja kyseinen jätkä on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Alussa ihastus oli vielä aika pientä, kyseessä olisi voinut olla kuka tahansa mukavan oloinen tyyppi, mutta vähitellen se syventyi rinta rinnan kaveruuden kanssa ja jossain vaiheessa huomasin, että olin tainnut mennä rakastumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Kukaan ei ollut aikasemmin saanut mua tuntemaan samalla tavalla. Tulin järkyttävän iloiseksi pelkästään olemalla kaverin seurassa, olo oli hiton hyvä. Annoin vielä itseni kuvitella toisinaan kaverin käytöksen perusteella, että ihastus voisi olla molemminpuolista, koska siihen se tosiaan tuntui välillä viittaavaan. Kai sitä tuli jotenkin sokeaksi kun toisen kanssa oli niin hyvä olla ja itsepetos pääsi vauhtiin. Tällasia hetkiä seurasikin aikamoinen vitutus, kun sitten kuulikin sen puhuvan heti kohta jostain tytöstä jonka kanssa oli jotain juttua. Kauan aikaa elelin oudossa ristiaallokossa, jossa välillä toivo heräsi taas jonkin katseen, käytöksen tai sanomisen perusteella ja sitten taas sammui. Etenkin niinä hetkinä, kun tuntui alakuloiselta, mulla oli suuri tarve sanoa jotain, kertoa kuinka paljon pidän siitä ja kuinka paljon se mulle merkitsee.
Jonkin aikaa sitten kerroin aika spontaanisti tälle kaverille, että olen bi. Hän suhtautui siihen todella hyvin, eikä käytös tai suhtautuminen muhun tuntunut muuttuvan mitenkään. Aikaa kului ja sama tunneaaltoilu jatkui, vaikka tiesin että tyyppi oli selvästi tyttöihin päin. Sitten koitti eräs ilta, jonka aikana kaverini sai tietää ihastuksestani. En ollut suunnitellut kertovani, mutta kun hän kysyi suurista ihastuksistani, tunsin että halusin olla rehellinen. Hän oli kuulemma yllättynyt, eikä ollut osannut aavistaa mitään. Olin vähän ihmeissäni, koska luulin että jotain olisi näkynyt päälle päin. Meilläkin on ollut aika paljon sellaisia hetkiä, jolloin ollaan vain tuijotettu toisiamme silmiin pitkän aikaa sanomatta sanaakaan, ja jotenkin luulin, että mun silmistä olisi voinut jotain lukea. Eipä kai sitten.
Tuon jälkeen olen ollut aika sekavassa mielentilassa. Olen viimein saanut varmistuksen sille, että kaverini ei tunne samoin eikä tule koskaan välittämään musta samalla tavalla kuin minä hänestä. Ajatus on aika vaikea hyväksyä ja se tuntuu helvetin pahalta, mutta pakko on yrittää, koska en halua menettää ystävääni. Tämän lisäksi pahaa oloa lisää pelko siitä, että ihastukseni on ystävälleni liian kiusallinen juttu ja ystävyys kuivuu tämän takia kasaan, etäännymme toisistamme ja yhteys katoaa. Kaverini on tosin sanonut, ettei ihastukseni ole hänelle mikään ongelma, vaikka se tuntuukin kuulemma aika oudolta. Objektiivisesti ajateltuna hän on käyttäytynyt ihan niin kuin ennenkin, mutta enhän tietysti tiedä, mitä hänen päässään liikkuu. Välillä tuntuukin että koko juttu on suurempi ongelma minulle kuin kaverilleni. Aika näyttänee, miten tässä käy.
Jos jotain neuvoa rohkenen antaa, niin se on seuraavanlainen: älä odota liikoja. Silloin sattuu, mutta varmaankin sen jo arvasitkin. Ne merkit, jotka toisen käytöksessä voi tulkita vastavuoroisiksi tunteiksi, eivät välttämättä kuvasta muuta kuin pelkkää ystävyyttä, oma mieli on vaan hieman värittänyt niitä haluamansalaisiksi. Voihan olla, että kaverisi tapauksessa näin ei ole ja hänkin on sinusta kiinnostunut, mikä olisi tietysti hyvä juttu. Ehdotan kuitenkin että jos etenet mitenkään, etene vähitellen. Biseksuaalisuudesta kertominen olisi aika luonteva eka askel, paitsi tietenkin jos on syytä epäillä että se on kaverillesi ongelma. Tiedätkö miten hän suhtautuu homoihin/biseksuaaleihin? Jos kaverisillakin on samansuuntaista kiinnostusta, hänen on ehkä helpompi avautua, kun olet jo itsekin avautunut aiheesta.
Ihan mahtavaa! Lähinnä se mitä tunnet, muusta en osaa sanoa (tunteiden molemminpuolisuudesta). Olin kerran vastaavassa tilanteessa ja sydän särkyi. Kannattaa siis olla edelleen avoimin mielin, mutta kuitenkin vähän varovainen. Ettei sydänparka riku. Älä kuitenkaan pelkää näyttää välittäväsi. Tai mistä minä mitään osaan neuvoa;) JOka tapauksessa, loistokirjoitus.
Samaa mieltä, kiva lukea välillä muidenkin jätkien kokemuksia tälläisistä asioista.
Itse olen paininut saman ongelman kanssa useita kuukausia.
Kun tietää tapaavansa ihastuksensa kohteen, kylmät väreet juoksee pitkin selkää. Ja itse en ole edes harkinnut kertovani asiasta, pelkään että koko elämä tulee kaatumaan siihen. Olen varma että siitä ei pystyisi jatkamaan eteenpäin. Tämä kaveri on mulle tärkeä. Ihmisenä olen pitänyt häntä aivan mahtavana, hän on hyvännäköinen, hauska ja hänellä on suuri sydän. Pari kertaa on tullut tilanne, että olen ollut täysin varma, että hän näkee lävitseni. En haluaisi pahoittaa hänen mieltään tälläisellä, etenkin kun ei mitään tietoa reaktiosta. Olemme tunteneet useamman vuoden ja nukkuneet vierekkäin dokaamisen jälkeen. Muutaman kerran olen aamulla hänen vielä nukkuessa tuijottanut häntä ja miettinyt tätä.
Minulla on välillä paha olla, koska en suostu hyväksymään asiaa. Tuntuu, että teen todella väärin, vaikka kukaan ei tiedä tästä ihastumisesta.
Hieno avaus, kiitos siitä! Liityn jonon jatkoksi ja kerron olevani totaalisen rakastunut ystävääni. Samanlaista ristiaallokkoa seilaan minäkin tunteineni: Välillä tuntuu, että toinenkin haluaisi lähentyä, välillä taas etääntyy. Olemme keskustelleet, mutta kylläkin yleisellä tasolla ja vain minusta. Ystäväni siis tietää homoudestani, mutta ei sitä, että hän on itse tunteitteni kohde. Tilaisuuksia olisi ollut kertoa, mutta en ole uskaltanut.
Pelkään, että asioiden todellisen laidan selvittäminen rikkoisi jotakin (kaiken?) välillämme, mutta toisaalta koen voimakasta tarvetta kertoa. Koen, että rakkauden tunnustaminen on tärkeää ihan itsessään. Objektiivisesti ajatellen lienee kuitenkin vain silkkaa hulluutta ehdoin tahdoin satuttaa itseään, mutta en tiedä, kumpi on pahempaa: pakahtua tähän tunteeseen vai altistaa sydän särkymiselle. Pelkkää tuskaa, mutta ilmankaan en voisi kokea olevani elossa. Joskus ihan tosissani mietin, kauanko ihminen jaksaa elää näin. (Itken tätä kirjoittaessani) En voi mitään tunteilleni, en voi valita "sopivaa" kohdetta enkä myöskään sammuttaa tunteitani - se olisi itseni ja elämäni hylkäämistä. Silloin en olisi edes se "helisevä vaski"... olisin ruumis, jossa henki pihisee, mutta johon sielu on tahtomattaan jäänyt vangiksi. Haluaisin niin päästä lähelle hänen sydäntään, tuntea koskettavani häntä koko sielullani... En ole koskaan ollut näin rakastunut eikä syvempää tunnetta minussa ole!
Enpä ole hetkeen käynyt täällä, mutta jossain määrin positiivisesti olen yllättynyt muiden vastauksista. Tai, noh, niin positiivisesti kun tähän asiaan nyt vain voi suhtautua. Toisaalta on jollain tapaa helpottavaa kuulla samankaltaisista kohtalontovereista, mutta kenellekään en kuitenkaan toivoisi samanlaista tilannetta. Hieman ristiriitaiset fiilikset siis.
Helppo on kyllä samastua muiden tarinoihin. Melkein jokaisen niistä olisin jossain määrin pystynyt itsekin kirjoittamaan. Yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen ei olekaan, mutta jo muiden kokemusten lukeminenkin hieman helpottaa ja antaa lisää ajateltavaa. Mitään en ole vielä ystävälleni kertonut, vaikka aika-ajoin hyvin lähellä se on ollut. Juuri ne samaiset "ehkäpä sittenkin" -tuntemukset ottavat välillä voiton ja tällöin täytyy hieman purra hammasta ja pitää pää kylmänä. Pidän kuitenkin ystävyyttämme sen verran arvokkaana enkä haluaisi sitä mitenkään rikkoa. Tuskinpa ystävyytemme kertomiseen päättyisikään, mutta jotain se varmasti muuttaisi.
Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että itsellänihän on täysi oikeus omiin tunteisiini eikä kukaan voi niitä minulta ottaa pois. Jostain syystä, ainakin omaa ajatteluani, varjostaa jonkinlainen huonon omantunnon ääni, joka saa kaiken tuntemani vaikuttamaan jotenkin väärältä. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan kaikkiin tunteisiini olen täysin oikeutettu. Toistaiseksi tämä on riittänyt itselleni, mutta jotenkin alkaa tuntua, että tämänkään varassa ei kovin pitkään jaksa.
Eipä tämäkään teksti nyt mikään selväjärkisyyden riemuvoitto ollut, mutta eiköhän tästä jotain tolkkua saa. Mukava olisi lukea lisää muidenkin kokemuksia ja kommentteja.
Täällä myös yksi yksinäinen, joka ihastunut yhteen parhaimpaan ystäävään. Se on ihanaa mutta niin raastavaa.. Olla tekemisissä ja viettää aikaa mutta ei voi saada enempää. Eikä hän edes tiedä. Tiedän että tämä syvin ihastuminen menee ajan kanssa ohi ja ystävyys jää. Se lohduttaa eniten. Toisaalta osa minusta haluaisi kertoa, koska näin syvät tunteet tulee vain harvoin elämässä. Mutta riskiä en voi ottaa että menettäisin toisen ja tyydyn ystävyyteen.
"---koska näin syvät tunteet tulee vain harvoin elämässä." Juuri noin, sehän tässä onkin se Pointti! Kun tuntuu, että tämä ainutlaatuisen, käsittämättömän vahva tunne pakottaa avautumaan. Tuntuu, ettei tällaista pysty pitämään sisällään, vaikka järkisyyt neuvoisivat pidättäytymään. Voiko tällaisen asian kanssa "pelata", so. tehdä kannattavuuslaskelmia ja puntaroida vaihtoehtoja? En taida pystyä siihen. Ehkä tässä on minun paikkani pistää silmät kiinni ja vain heittäytyä?
Eli mutta pystyisiköhän joku auttamaan miten tällaisesta kaveriin ihastumis tilanteesta pääsisi yli...
Siis tiedän varmasti että vastakaikua en koskaan saa, mutta silti en osaa päästää irti.
Asia vaivaa minua jatkuvasti ja alkaa jo yöunetkin mennä.
Hän alkoi vielä seurustelemaankin ja senkös jos minkä pitäisi pistää järjen pyörimään että ei ole mahdollista, mutta ei onnistu...
Eristäytyä en kyseisestä henkilöstä haluaisi sillä hän on yksi parhaita ystäviä mitä minulla on koskaan ollut.
Miten päästää irti?
Voisko enään pahemmaks mennä vois tiedän tunteen se on niin... niin.... epämukavaa kun on joku läheinen kaveri. Mun kaveri on taas hetero!
Mut se sese vasta ongelma onkin! Otan osaa.
...tilanne. Ihanaa että ootte kirjottaneet tänne kaikki, mua lohdutti se, että on ihan oikeesti olemassa muitankin, joilla on samoja vaikeita, tosi vaikeita, tunteita kun mulla. Mä oon myös jokseenkin syvästi ihastunut/rakastunut yhteen mun parhaista ystävistä. En voi käsittää, että näin on tapahtunut, että tällästä tunnetta voi olla edes olemassa. Mistäköhän tää oikeen tuli?
Ei kyse ole mistään punastuttavasta ihastuksesta josta tekis mieli puhua kaikille vaan sellasesta tasasesta hyvästä olosta toisen kanssa ja toisen ihmisen arvostuksesta. Mäkin jonkun edellisen kirjottajan lailla uskon, että oon nyt menny rakastumaan ensimmäisen kerran elämässäni. Tällästä välittämisentunnetta en oo ikinä ennen tuntenut ketään kohtaan ja pelkäänkin nyt, etten koskaan enää saa tuntea mitään vastaavaa. Meillä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta muunlaisen suhteen kuin ystävyyden puitteissa.
Yllätin itsenikin havaitessani, että haluankin jotain muuta, kuitenkin sitten.
Kuin mun kynästä:
"Olen viimein saanut varmistuksen sille, että kaverini ei tunne samoin eikä tule koskaan välittämään musta samalla tavalla kuin minä hänestä. Ajatus on aika vaikea hyväksyä ja se tuntuu helvetin pahalta, mutta pakko on yrittää, koska en halua menettää ystävääni."
Senpä vaan sanon, että tää kuvio on vaikein paikka mitä mä elämässäni olen ikinä kokenut. Ikinä. Vaikea uskoa että olo paranis joskus mutta pakko kai vaan sitten odottaa ja yrittää. Oon ihan palasina.
Pakko kirjoittaa tänne nyt oma tarina.
Tapasin tämän rakkauteni pari vuotta sitten ja siitä lähtien kaikki on ollut jokseenkin sekaisin pääni sisällä. Hän on mitä luultavimmin hetero, mutta mutta. Ei voi olla sattumaa, että meitä on jo kolme, jotka ovat häneen syvästi ihastuneet ja sitten sydämensä särkeneet viimesen parin vuoden aikana. Tosin olen ainut, joka ei ole hänelle tunteitaan myöntänyt. En vain yksinkertaisesti pysty, en uskalla. Ja kun tiedän, että tunne ei ole molemminpuolinen. Ja ei välttämättä ole koskaan ollutkaan. Hänen käytöksessään on kuitenkin ollut välillä merkkejä, että tunteita voisi olla. Välillämme on ollut melko suoraakin flirttiä ja voin vaan kuvitella miltä se on ulkopuolisen silmistä näyttänyt. Nyt sitä flirttiä ei enää ole, mikä voi osaltaan aiheuttaa ahdistuksen ja masennuksen tunteeni. En enää haikaile hänen peräänsä läheskään samalla tavalla kuin vielä esimerkiksi jouluna, jolloin olin aivan rikki. Toisaalta helmi- maaliskuussa flirttimme oli ehkä voimakkainta.
Nyt olemme kesän kämppiksiä ja lasken viikkoja, että pääsen muuttamaan syksyllä pois. Nukun sitäpaitsi vielä hänen vieressäänkin. Oma ratkaisuni tälle asialle, on että syksyn tullen katoan hänen elämästään, vaikka se ei ole käytännössä mahdollista. Mutta pyrin välttämään hänen seuraansa ehdoin tahdoin, kunnes huomaan, että en ajattele häntä joka ikisenä hetkenä.
Rakastuin häneen siksi, koska meillä oli niin paljon yhteistä ja pystyin samaistumaan häneen. Hänessä on vain kaikki, mitä toisesta ihmisestä voin toivoa. Kaikki minulle sopiva. Totuus vain sattuu niin paljon. Oikeastaan haikailen niiden hetkien perään, kun emme vielä tunteneet hirveen hyvin ja monet uudet puolet mitä toisesta tuli esille, olivat kuin peilikuva toisesta. Silloin tajusi, että on löytänyt jotain ainutlaatuista.
Jossain vaiheessa, kun olin hyvin katkera, pidin häntä täysin kusipäänä. Nyt kun tunnen hänet paremmin kuin omat taskuni, voin todeta, että kusipää olinkin minä. Hän on yllättävänkin tasapainoinen ja hyvä ihminen. Oli minulta hyvin tyhmää ja säälittävää lähteä tähän leikkiin mukaan, kun en sitä kestänyt. Aivan turhaa ja lapsellista olla jälkeenpäin katkera.
Nyt yritän vain viedä kunnialla kesän loppuun ja olla hyvä ihminen. Toisin sanoen yritän käyttäytyä. Hyvin vaikeeta se on, mutta yritän kuitenkin. Olen vain niin pahoillani, että meistä ei voi tulla koskaan oikeita ystäviä, jotka voisivat luottaa täysin toisiinsa. Koska näin samankaltaista ihmistä tulen tuskin koskaan enää tapaamaan. Ja mä niin toivon, että hän ei muistelisi mua kesän jälkeen pahalla tai pitäisi aivan hulluna. Mutta itselläni ainut keino on vain ottaa se etäisyys, että pystyisin jatkamaan omaa elämääni. Ehkä se oikea ystävyys tulee välillemme sitten joskus myöhemmin, jos se vain on mahdollista.