Eka ivf päättyi negaan ja pettymykseen. Äiti neuvoi heti, että adoptoikaa... !!! Eikä usko, vaikka kuinka selitän, etten HALUA adoptoida, vaikken saa omaa lasta. Itkuhan tuosta tulee, että oma vanhempi on noin ymmärtämätön.. Neuvoja satelee: "Älä sure", "Älä luovuta". Ihan raivostuttavaa. Onhan asiaa pakko surra, nyt ei saisi näköjään surrakaan asiaa?? Tuntuu kyllä, että äidin on todella vaikea ymmärtää tilannettani, hänhän on itse saanut lapsia jopa vahingossa. Ainoa reaktio on näköjään tuollainen raivostuttava neuvominen, ikäänkuin en itse tajuaisi vaihtoehtoja!
Hermot menee..
Hermot menee..
Vastaukset 3
Vanhimmat
joo hermot on mullakin menny...mulla yks IVf takan ja se oli nega.
Voi jestas mulla meinaa välillä kans verisuoni katketa päästä....meille jotkut idiootit tuli neuvomaan jo ennen hoidon aloittamista että adoptoikaa...joo joo...hausta pitk p*****.
Ja sitten että mene hierontaan akupunktioon, rentoudu....jne....
Ja oletteko oikeana aikana harrastanu seksiä...voi pyhä Maria mua auttakoon etten karkaa kimppuun ja tapa. mekään ei halua adoptoida...kuka nyt käen munaa pesäänsä suosiolla ottaisi.
Me yritetään uudelleen IVF hoitoa ja välissä luomua....vaikka välillä tuntuu että voiko seksi enää kaiken tämän jälkeen olla ihanaa...mutta on se jos on ihana rakas.
No valittavat lapsein vanhemmat myös käy mun aivoon....oliski lapsi niin en varmasti valittaisi....olisin seitsemännessä taivaassa.
tsemppiä sulle ja sure kun surettaa ja vollaa kun vollotuttaa...niin mäkin teen.
Ja olen huomannut mitä pienemmälle porukalle kertoo niin saa säästyä monelta ikävältä kommentilta.
Itsekin tein sen valinnan, että en kertonut kaikille lapsettomuudestamme tai hoidoistamme. Itse asiassa en ole kertonut sukulaisille ollenkaan, en myöskään omille vanhemmilleni enkä sisaruksilleni. Kukin omalla tyylillään, mutta minulle tämä tapa sopi. Kerroin asiasta vain ystävilleni ja heiltä olen saanut sellaista tukea, kuin olen kaivannut.
...lohduttaa, niin meille ainakin sanottiin, että ensimmäinen hoito menee yleensä opetellessa. Tällä minä ainakin yritin lohduttaa itseäni vuosia sitteen ollessani sinun tilanteessa. Tiedän tunteesi ja varsinkin ne "viisaat neuvot." Niitä todella vähiten kaipaa. Kukaan ei osaa kuvitella tunnetta, jonka lapsettomuuden vaikealla polulla käy läpi ellei sitä itse joudu kulkemaan. Itse olin alussa myös kin hyvin avoin, huomasin, että usean epäonnistuneen hoidon jälkeen aloin stressamaan jos sillä, että joudun kertomaan aina ikävät uutiset. Ja kaikista kauheimmalta tosiaan tuntui, kun oma äiti "kauhisteli" voi voi, kun vuoto taas alkoi. Hänkin odotti onnitumista, niin kovasti. Itse saanut lapset "sormia napasuttamalla."
Meillä lapsettomuuden taival on pitkä. 6.ICSI:ta ja 20 siirtoa (20alkiota) tehty, joista kaksi plussaa. Saat uskoa, että vaikeaa on meilläkin ollu. Meillä oli välillä sellainen tilanne, että minusta tuntui ettei miehenikään anna surra. Itkeminen, jos mikä aina helpotti negan jälkeen. Miehet käsittelevät asioita eri tavalla.
Lapsiuteluihin aina vastasin, että se ei vaan ole kaikille niin yksinkertaista. Sen jälkeen ei kysymyksiä enää samoilta ihmisiltä kuulunut. Ja pikemminkin vähän häkeltyivät kuullessaan vastaukseni.
Toivon sinulle ja kaikille muillekin sydämestäni onnistumista ja voimia haasteellisella tiellä!!