kokemuksia psykoosista

seuraavallakin talolla oli kasvot, en uskaltanut katsoa sitä, mutta en voinut oikein katsoa eteenikään, kun siskoni ajoi mäkeä alas pyörällä. se näytti vihaiselta ja sillä oli jotain mustaa päällä, tiesin, että oli myöhä ja porukat varmaan ihmetteli minne olin hävinnyt, ja sisko etsi minua. kalvon läpi katsottuna se ei ollut mun sisko vaan joku, joka oli ryöstänyt mun siskon ulkonäön, piti mun siskoa vankinaan tai oli jo muuttanut sen pahaksi. sisko oli kääntynyt mua vastaan. se taisi kysyä missä mä olen ollut, sen ääni oli mulle vaan muisto jostain tosi kaukaa, ja sen ilme pelotti mua. myöhemmin olen nähnyt saman ilmeen monta kertaa siskon naamalla, kai se näki, ettei kaikki oo kohallaan, ja pelkäsi. se paha tosiaan oli ottanut siskon valtaansa, enkä mä voinut sitä pelastaa, mun pitäisi mennä hakemaan sisko - miksi se sitten oli tuossa... mulla on muisto kavereiden pihasta ja autosta, niiden iskä taisi korjata sitä, enkä tiedä miten se liittyy asiaan. mun piti juosta, ja kun mä lähdin juoksemaan, pahat miehet ajoi mua takaa. ne ei olleet mun sisko, vaan sitä pahuutta, mikä oli räpsyttänyt ikkunoita ja availlut ovia. huusin varmaan niin, että koko kylä raikui, sisko seurasi mua niiden miesten perässä ja huusi jotain, ja kun mä mäen päällä pysähdyin, se itki, ja mun pelko vaihtui vitutukseen, että mitä tuo tuossa itkee, kun mua seuraa pahat miehet. piti kuitenkin koota itseni ja lohduttaa siskoa. en tiedä miten pitkälle olisin mennyt, jos se ei olisi alkanut itkeä.
puhut siitä, että psykoosi on kasvunpaikkasi, ja niin olen ajatellut itsekin - sama se ovatko kokemukseni psykooseja tai mitään sen kaltaistakaan. olin kieltänyt itseltäni masennuksen, ja kun se alkoi purkautua, romahdin. joskus mietin, millainen olisin ellen olisi kokenut tuollaisia juttuja, olisin varmaan tasapainoisempi ja menestyvämpi joo, mutta jotenkin vajavaisempi. kuusitoistavuotiaana olin peloissani, vanhempani veivät minut psykologille, jolta kuvittelin saavan suoraan vastauksen kun kysyin miksi. mietin koko ajan miksi minulle kävi näin, miksi sekosin. kesti monta kuukautta, kunnes tein masennustestin ja vasta sitten myönsin asian itselleni. aloin vähitellen tajuta, ettei se ilta ja muuta epämääräiset asiat minusta hullua tee, ne ovat vain seuraus siitä mitä mieleni on saanut kestää. en ole vieläkään tavannut lääkäriä, joka olisi pystynyt asian paremmin selittämään.

ovellani seisoi joskus musta pitkä hahmo ja kai se joskus kävi ihan sänkyni vieressä. se oli seurannut minua pienestä asti, mutta vaihtanut väriä ja muotoa. se oli pelottava ja paha ja jos olisi päässyt liian lähelle, olisi imenyt minut sisäänsä. samalla se peitti koko oviaukon ja suojeli minua. melkein seitsemäntoistavuotiaaseen asti näin maailman vähän eritavalla, syksy oli paljon värikkäämpi kuin ennen, ja sillalta alas hyppäämisessä pelotti vain halvaantuminen tai muut vammat, ei kuolema. ei se mua kutsunut, mutta jos en olisi pelännyt niin, olisin ollut sinut sen kanssa. syntymäpäivänäni tiesin, millä saan itseni hengiltä. harvoin näitä juttuja enää muistelen, tulee vaan mieleen, onko mulla mitään toivoa kun olen ollut noin sekaisin...

kännissä olen nähnyt harhoja ja suuttunut niin, etten ole enää kropassani. kerran yläasteella jollain tylsällä tunnilla näin opettajan violetin auran, sen molemmilla puolilla kultaiset temppelin pylväät, joiden välissä se istui jalat ristissä ja meditoi. kohta se jäi sairaslomalle syövän takia.

....jatkoa... kirjoitti:

seuraavallakin talolla oli kasvot, en uskaltanut katsoa sitä, mutta en voinut oikein katsoa eteenikään, kun siskoni ajoi mäkeä alas pyörällä. se näytti vihaiselta ja sillä oli jotain mustaa päällä, tiesin, että oli myöhä ja porukat varmaan ihmetteli minne olin hävinnyt, ja sisko etsi minua. kalvon läpi katsottuna se ei ollut mun sisko vaan joku, joka oli ryöstänyt mun siskon ulkonäön, piti mun siskoa vankinaan tai oli jo muuttanut sen pahaksi. sisko oli kääntynyt mua vastaan. se taisi kysyä missä mä olen ollut, sen ääni oli mulle vaan muisto jostain tosi kaukaa, ja sen ilme pelotti mua. myöhemmin olen nähnyt saman ilmeen monta kertaa siskon naamalla, kai se näki, ettei kaikki oo kohallaan, ja pelkäsi. se paha tosiaan oli ottanut siskon valtaansa, enkä mä voinut sitä pelastaa, mun pitäisi mennä hakemaan sisko - miksi se sitten oli tuossa... mulla on muisto kavereiden pihasta ja autosta, niiden iskä taisi korjata sitä, enkä tiedä miten se liittyy asiaan. mun piti juosta, ja kun mä lähdin juoksemaan, pahat miehet ajoi mua takaa. ne ei olleet mun sisko, vaan sitä pahuutta, mikä oli räpsyttänyt ikkunoita ja availlut ovia. huusin varmaan niin, että koko kylä raikui, sisko seurasi mua niiden miesten perässä ja huusi jotain, ja kun mä mäen päällä pysähdyin, se itki, ja mun pelko vaihtui vitutukseen, että mitä tuo tuossa itkee, kun mua seuraa pahat miehet. piti kuitenkin koota itseni ja lohduttaa siskoa. en tiedä miten pitkälle olisin mennyt, jos se ei olisi alkanut itkeä.
puhut siitä, että psykoosi on kasvunpaikkasi, ja niin olen ajatellut itsekin - sama se ovatko kokemukseni psykooseja tai mitään sen kaltaistakaan. olin kieltänyt itseltäni masennuksen, ja kun se alkoi purkautua, romahdin. joskus mietin, millainen olisin ellen olisi kokenut tuollaisia juttuja, olisin varmaan tasapainoisempi ja menestyvämpi joo, mutta jotenkin vajavaisempi. kuusitoistavuotiaana olin peloissani, vanhempani veivät minut psykologille, jolta kuvittelin saavan suoraan vastauksen kun kysyin miksi. mietin koko ajan miksi minulle kävi näin, miksi sekosin. kesti monta kuukautta, kunnes tein masennustestin ja vasta sitten myönsin asian itselleni. aloin vähitellen tajuta, ettei se ilta ja muuta epämääräiset asiat minusta hullua tee, ne ovat vain seuraus siitä mitä mieleni on saanut kestää. en ole vieläkään tavannut lääkäriä, joka olisi pystynyt asian paremmin selittämään.

ovellani seisoi joskus musta pitkä hahmo ja kai se joskus kävi ihan sänkyni vieressä. se oli seurannut minua pienestä asti, mutta vaihtanut väriä ja muotoa. se oli pelottava ja paha ja jos olisi päässyt liian lähelle, olisi imenyt minut sisäänsä. samalla se peitti koko oviaukon ja suojeli minua. melkein seitsemäntoistavuotiaaseen asti näin maailman vähän eritavalla, syksy oli paljon värikkäämpi kuin ennen, ja sillalta alas hyppäämisessä pelotti vain halvaantuminen tai muut vammat, ei kuolema. ei se mua kutsunut, mutta jos en olisi pelännyt niin, olisin ollut sinut sen kanssa. syntymäpäivänäni tiesin, millä saan itseni hengiltä. harvoin näitä juttuja enää muistelen, tulee vaan mieleen, onko mulla mitään toivoa kun olen ollut noin sekaisin...

kännissä olen nähnyt harhoja ja suuttunut niin, etten ole enää kropassani. kerran yläasteella jollain tylsällä tunnilla näin opettajan violetin auran, sen molemmilla puolilla kultaiset temppelin pylväät, joiden välissä se istui jalat ristissä ja meditoi. kohta se jäi sairaslomalle syövän takia.

Lue lisää

olen taas alkanut pelätä. vuosiin minua ei pelottanut, ja olin suht normaali. olin jo alkanut unohtaa kokemukseni, hyväksyin ne osana kasvuani, mutta tunsin niiden jääneen taakse. muutama viikko sitten kävelin lapsuudenkotiini myöhään illalla ja tiesin kulkevani sitä samaa polkua, jota silloin. uskon, että saisin itseni sekoamaan jos oikein yrittäisin, virittäisin vaan mieleni oikealle taajuudelle ja antaisin mennä. eilen lähdin käymään kaupoilla ja olin tosi väsynyt, bussista noustessani tajusin, etten ole mukana jutussa. en olisi millään jaksanut kävellä, halusin vaan nukkumaan, mutta ajattelemalla, etten ole paikalla, jaksoin. osaan sulkea mieleni kun tulee tarve. ei olisi pitänyt lähteä illalla juomaan, niin väsynyt olin, ja kävellessäni kotiin aloin mennä sitä toista polkua. en haluaisi joutua sinne taas, kaikki käytännönjutut kusisivat enkä voisi huolehtia asioistani, eikä mieheni varmaan jaksaisi katsella. mutta mitä käy, jos kiellän asiat taas itseltäni?

olen sitä mieltä, että kouluissa pitäisi opettaa ainakin yläasteella psyykehäiriöistä. sen ikäiset on muutenkin hukassa, joten kun alkaa mennä rajan yli, varmaan moni pelkää. itse luulin olevani ainoa koko maailmassa - tai että on normaalit ihmiset, hullut pakkopaidoissa ja minä. pitäisi kertoa, että mielentilahäiriöitä on eriasteisia, ja niille kaikille on syynsä.

kai tunnemuistin menetys kuuluu siihen, että koko maailmankatsomus järkkyy. tulee uusia näkökulmia ja kyseenalaistaa vanhat käsityksensä, sehän on kasvamista. on oikeasti hienoa, ettet pelkää tai pidä itseäsi mitenkään pöpinä, vaan otat psykoosisi (tai mikä tahansa se onkaan) matkana.

sori tää pitkä viesti, on vaan aihe mistä pitäis puhua enemmän. toivottavast saat muitaki vastauksia...

...ja vielä:D kirjoitti:

olen taas alkanut pelätä. vuosiin minua ei pelottanut, ja olin suht normaali. olin jo alkanut unohtaa kokemukseni, hyväksyin ne osana kasvuani, mutta tunsin niiden jääneen taakse. muutama viikko sitten kävelin lapsuudenkotiini myöhään illalla ja tiesin kulkevani sitä samaa polkua, jota silloin. uskon, että saisin itseni sekoamaan jos oikein yrittäisin, virittäisin vaan mieleni oikealle taajuudelle ja antaisin mennä. eilen lähdin käymään kaupoilla ja olin tosi väsynyt, bussista noustessani tajusin, etten ole mukana jutussa. en olisi millään jaksanut kävellä, halusin vaan nukkumaan, mutta ajattelemalla, etten ole paikalla, jaksoin. osaan sulkea mieleni kun tulee tarve. ei olisi pitänyt lähteä illalla juomaan, niin väsynyt olin, ja kävellessäni kotiin aloin mennä sitä toista polkua. en haluaisi joutua sinne taas, kaikki käytännönjutut kusisivat enkä voisi huolehtia asioistani, eikä mieheni varmaan jaksaisi katsella. mutta mitä käy, jos kiellän asiat taas itseltäni?

olen sitä mieltä, että kouluissa pitäisi opettaa ainakin yläasteella psyykehäiriöistä. sen ikäiset on muutenkin hukassa, joten kun alkaa mennä rajan yli, varmaan moni pelkää. itse luulin olevani ainoa koko maailmassa - tai että on normaalit ihmiset, hullut pakkopaidoissa ja minä. pitäisi kertoa, että mielentilahäiriöitä on eriasteisia, ja niille kaikille on syynsä.

kai tunnemuistin menetys kuuluu siihen, että koko maailmankatsomus järkkyy. tulee uusia näkökulmia ja kyseenalaistaa vanhat käsityksensä, sehän on kasvamista. on oikeasti hienoa, ettet pelkää tai pidä itseäsi mitenkään pöpinä, vaan otat psykoosisi (tai mikä tahansa se onkaan) matkana.

sori tää pitkä viesti, on vaan aihe mistä pitäis puhua enemmän. toivottavast saat muitaki vastauksia...

Lue lisää

kyllä miun psykoosissa oli ihan selkeitä harhoja. vaikka makasin sairaalassa lepositeissä, kuvittelin käyneeni korvatunturilla, luostarissa, aikaa kului kuvitelmissani vuosia, elin kokonaisen elämän muutaman viikon aikana (mahtoivat aivot käydä kierroksilla) yms. ja kun puoliksi alkoi tolkku palailla (ymmärsin olevani sidottu sänkyyn) niin aloin nähdä/kuulla kaikkea -einiinmukavaa (joku huohottaa ja murisee verhon takana, ihmisiä teurastetaan ympärilläni yms.)

Ei enää ikin' sitä kiitos. on muuten hurja tunne kun ensimmäistä kertaa tajuaa kuvitelleensa kaiken.

Aivan sama. Nakertaa aivot kuten kaikki muukin. Sano muuta kuin että ampuisin itseni. Kauheinta on käsittää jotenkin samaan aikaan...

Mene lääkäriin tarvitset apua

Minunkin olo on tyhjä psykoosin jälkeen. Lienee masennusta. Luulin kanssa olevani julkkis. Kuvittelin että voin vaikuttaa tv.ohjelmiin. Esim. urheilutulokset olivat minun ansiotani ja sarjat menivät ajatusteni mukaan. Se oli pelottavaa. Lopulta ajattelin olevanni Jumala eli kaiken hyvän ja pahan yläpuolella. Olin todella kuuluisa vaikken ole kuin muutamalla läheisellä varustettu perheenäiti.

On mahdollista, että "sairautesi" palaa, kun lopetat lääkityksen kahden vuoden päästä. Aivosi ovat "sopeutuneet" näihin neurotoksiineihin tavalla, joka altistaa paranoidiselle ajattelulle ja kun ne viedään pois, voit olla varma, että mielesi lähtee ylikierroksille. Tämän vuoksi neuroleptit heikentävät todennäköisyyttä, että saavutat koskaan enää normaalia toimintakykyä. Skitsofrenian keksijä Eugen Bleuer sotki skitsofreniaan post-enkefaliittisen parkinsonismin, joka on aivotulehduksen jälkitila ja johtaa taantumiseen. Nykyään tämä sama efekti saadaan aikaan näillä lääkkeillä, ei tarvita aivokuppaa enää tämän etenevän aivosairauden diagnosoimiseen. Psykiatrit ovat keksineet ihan itse, miten degeneroituminen aiheutetaan! Nyt sinulla on sitten se vaikeaa ja krooninen sairaus nimeltä skitsofrenia, onneksi olkoon.

Pelkäsin exää, joka oli suhteen loppuessa sekaisin. Minulla psykoosi oli akuutti luulisin, se alkoi yhtäkkiä. Jota en edes huomannut, vaan muut veivät minut hoitoon. Ei minussa mitään vikaa ollut, ajattelin. Onneksi on perhe ja ystävät. Kaikki oli periaatteessa kunnossa, elin vaan omaa hauskaa elämää yksin, josta muut eivät tienneet/tajunneet. Radiosta tuli useita kappaleita, jotka oli tehty minulle. On monta "psykoosi" biiisiä jota kuuntelen edelleen, mutta olo on kuitenkin nyt normaali, lääkityksen vuoksi. Ei ole todettu mitään skitsofreniaa. Sanoisin että helvetin hauska matka, jota vain harvat kokevat. Tietinkin se on aivoille raskasta, ja paraminen kestää aikansa. Uskon että palaudun vasta lääkkeen lopetettua. Harmittaa, että se oli psykoosi, koska jotenkin elin aivan ihanaa elämää, olin virkeä ja tekevä. Nyt voimani on minimaaliset, jaksan käydä töissä, mutta jatkuva väsymys riivaa.

Skitsofreniasta oon nähny vähän kahdenlaista juttuu. Toisessa yhteydessä puhutaan vakavasta mielenterveyden häiriöstä, toisessa vain termistä tietylle olemisen tilalle (psykoosi). Jälkimmäisen mukaan siitä voi toipua ilman lääkkeitä (Keroputaan-malli). Hypnoosista tässä yhteydessä en ole kuullut. Itsehypnoosista olen kuullut ja siitä oon nähny englanninkielisiä oppaitakin.

Pelko, stressi, traumaattinen tilanne yms. Ovat perus psykoosin laukasioita. En ihan ymmärrä mitä tarkoitat tuolla unessa jutulla.
Onko se a) Uni-maailma on niin sekava, että ihminen luulee unessansa olevansa psykoosissa. Miksei mahdollinen?
B) Pelästyy unta niin pahasti, että herää ja ”uni jatkuu.”
C) pelästyy unta niin pahasti, että herää ja joutuu psykoosiin.
B, C molemmat mahdollisia, itselle tapahtunut. Ei välttämättä suoranaisesti psykoosia vaan esim. joku unihalvaus tai yölliset/illan hallusinaatiot (tuolle on olemassa joku oma termi, en nyt nopeasti googlettamalla löytänyt sitä)
D)?


Miksi kysyt?

Mulla on kahdet aivot.
Tappaisin noi toiset, jos osaisin.
Se oli se käpy, mikä putosi katolle. Heräsin, eikä tämä huuto lakkaa.

Pilven polttelu vei psykoosiin. Alko lyhyillä pelkotiloilla ja paranoidisella vaiheilla. Yksinäisyys liittyi vahvasti näihin epäilyksen tunteisiin. Ei ole lainkaan hyvä combo yksinäisyys ja pajauttelu. Ennen psykoosia tuli paljon deja vu-tunteita. Elin tilanteet eri persoonaassa. olin irti ruumiista ja mieli analysoi ja ns. ymmärrykseni lisääntyi. Näin ulkopuolelta sen tunteiden loopin, jossa elin. Vähättely-hyväksikäyttö-ahneus-yksinäisyys-suru jne. Viimeinen niitti arkkuun oli se kun elin tässä tyhjyydessä jossa katselin itseäni ulkopuolelta. Otin hatsit ja boom.. ajatukset meni niin syvälle että aika pysähtyi. Tunsin että elän ikuisuudessa ruumiini ulkopuolella. Minuutti tuntui liian pitkältä ajalta tässä maailmassa ja tunti vähintäänkin kymmeniltä vuosilta. Pahinta oli se, että tunne, johon "kuolin" eli se viimeinen ajatus. Ajauduin ajatuksissani niin pohjalle ettei mieli enää kyennyt pelastamaan sieltä. Olin ns. tuuliajolla. Ajauduin useasti ns. mielen tappiin, jossa elin ikuisuudessa. Heräsin näistä jumeista kramppikohtauksilla, joissa lähti taju. Aina kun taju lähti, sen jälkeen kun virkosin, olisi kuin olisin herännyt kuolleista. En muistanut hetkeen mitään ja sitten uudestaan.. mieli ajautui samaan umpikujaan ja kuolin uudestaan ja uudestaan. En jaksanut enää ja olin tappaa itseni jo oikeasti. Sitten tuli kuin salama taivaalta armon tunne, joka vapautti siitä ilkeästä kuoleman kierteestä. Luovuin kaikesta pyrkimyksestä ja hiljaa nousi "tila" päällee, jossa olin täydellisessä rauhallisuudessa. Ihan kuin saisin uuden mahdollisuuden valita, mille polulle lähden.

Tämän jälkeen elin niin hitaalla että näin omat tunteeni, jokaisen pienimmänkin ajatuksen, ja aloin ratkomaan syntien kehää, joka vei syvemmälle ja syvemmälle itsemurhan partaalle. Rakensin ajatustani pala palalta ja aloin ymmärtämään, miksi ajauduin erilaisiin epämukaviin tunteisiin. Olin osastolla pidemmän tovin ja lääkkeet hilltsi ajatuksia. Aina kun tartuin johonki tunteeseen, se johti seuraavaan jne. Kävin läpi hyveitä ja paheita. Siitä hiljallee takas pinnalle.

Tuo oli sellaista aikaa jota en varmasti unohda koskaan. Mutta opin itsestäni niin paljon ja etenkin opin pois häpeästä ja itsesyyllisyydestä. Opin rakastamaan itseäni erilaisena ajattelijana. Vieläkin kun on stressiä ja kiirettä, palaudun vanhaan minääni, ja elän sosiaalisen paineem alla, mutta nyt osaan luopua tavoitteista ja elää hetkessä itseäni varten.

Se oli raskas oppitie itseeni, mutta tänään olen paljon vapaampi pelosta, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Jotenkin ymmärsin, että omalla tavallaan tulen aina olemaan näiden ajatuksieni ja kokemusteni kanssa yksin. Mutta jokaisen sisällä se oma voima joka ymmärtääja tuo rauhan yksinäisyyteen. Mun oma voima armahti mut pois sieltä pohjalta. Se on sama voima, joka sanoo tänäänki et mä en oo koskaa yksin. Siitä saa itseluottamusta ja uskoa siihen et kaikki menee hyvin vaikka tulevaisuus on epävarmaa ja pelottavaa. Sillon ku luottaa itteensä ja löytää yksinäisyydestäkin onnen, ei oo ollu tarvetta ajautuu epämukaviin sosiaalisiin tilanteisiin joissa on hankala olla. Jokasella on se oma polku jota pitäs kunnioittaa. Jos joku tuomittee mut nii en välitä. Miks mun pitäs muuttaa itteni muiden vuoksi? Ei muutenkaan pitäs tuomita ihmisii, koska ei ne ihmisten päätökset lopulta ole omia valintoja, vaikka ne siltä tuntus. Kokemus antaa vaan eväät ymmäetää itteensä paremmin. Pitää vaan muistaa antaa anteeksi itelle ja muille ja olla armollinen, jotta niistä kokemuksista oppii..

Kokemusonvoima kirjoitti:

Pilven polttelu vei psykoosiin. Alko lyhyillä pelkotiloilla ja paranoidisella vaiheilla. Yksinäisyys liittyi vahvasti näihin epäilyksen tunteisiin. Ei ole lainkaan hyvä combo yksinäisyys ja pajauttelu. Ennen psykoosia tuli paljon deja vu-tunteita. Elin tilanteet eri persoonaassa. olin irti ruumiista ja mieli analysoi ja ns. ymmärrykseni lisääntyi. Näin ulkopuolelta sen tunteiden loopin, jossa elin. Vähättely-hyväksikäyttö-ahneus-yksinäisyys-suru jne. Viimeinen niitti arkkuun oli se kun elin tässä tyhjyydessä jossa katselin itseäni ulkopuolelta. Otin hatsit ja boom.. ajatukset meni niin syvälle että aika pysähtyi. Tunsin että elän ikuisuudessa ruumiini ulkopuolella. Minuutti tuntui liian pitkältä ajalta tässä maailmassa ja tunti vähintäänkin kymmeniltä vuosilta. Pahinta oli se, että tunne, johon "kuolin" eli se viimeinen ajatus. Ajauduin ajatuksissani niin pohjalle ettei mieli enää kyennyt pelastamaan sieltä. Olin ns. tuuliajolla. Ajauduin useasti ns. mielen tappiin, jossa elin ikuisuudessa. Heräsin näistä jumeista kramppikohtauksilla, joissa lähti taju. Aina kun taju lähti, sen jälkeen kun virkosin, olisi kuin olisin herännyt kuolleista. En muistanut hetkeen mitään ja sitten uudestaan.. mieli ajautui samaan umpikujaan ja kuolin uudestaan ja uudestaan. En jaksanut enää ja olin tappaa itseni jo oikeasti. Sitten tuli kuin salama taivaalta armon tunne, joka vapautti siitä ilkeästä kuoleman kierteestä. Luovuin kaikesta pyrkimyksestä ja hiljaa nousi "tila" päällee, jossa olin täydellisessä rauhallisuudessa. Ihan kuin saisin uuden mahdollisuuden valita, mille polulle lähden.

Tämän jälkeen elin niin hitaalla että näin omat tunteeni, jokaisen pienimmänkin ajatuksen, ja aloin ratkomaan syntien kehää, joka vei syvemmälle ja syvemmälle itsemurhan partaalle. Rakensin ajatustani pala palalta ja aloin ymmärtämään, miksi ajauduin erilaisiin epämukaviin tunteisiin. Olin osastolla pidemmän tovin ja lääkkeet hilltsi ajatuksia. Aina kun tartuin johonki tunteeseen, se johti seuraavaan jne. Kävin läpi hyveitä ja paheita. Siitä hiljallee takas pinnalle.

Tuo oli sellaista aikaa jota en varmasti unohda koskaan. Mutta opin itsestäni niin paljon ja etenkin opin pois häpeästä ja itsesyyllisyydestä. Opin rakastamaan itseäni erilaisena ajattelijana. Vieläkin kun on stressiä ja kiirettä, palaudun vanhaan minääni, ja elän sosiaalisen paineem alla, mutta nyt osaan luopua tavoitteista ja elää hetkessä itseäni varten.

Se oli raskas oppitie itseeni, mutta tänään olen paljon vapaampi pelosta, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Jotenkin ymmärsin, että omalla tavallaan tulen aina olemaan näiden ajatuksieni ja kokemusteni kanssa yksin. Mutta jokaisen sisällä se oma voima joka ymmärtääja tuo rauhan yksinäisyyteen. Mun oma voima armahti mut pois sieltä pohjalta. Se on sama voima, joka sanoo tänäänki et mä en oo koskaa yksin. Siitä saa itseluottamusta ja uskoa siihen et kaikki menee hyvin vaikka tulevaisuus on epävarmaa ja pelottavaa. Sillon ku luottaa itteensä ja löytää yksinäisyydestäkin onnen, ei oo ollu tarvetta ajautuu epämukaviin sosiaalisiin tilanteisiin joissa on hankala olla. Jokasella on se oma polku jota pitäs kunnioittaa. Jos joku tuomittee mut nii en välitä. Miks mun pitäs muuttaa itteni muiden vuoksi? Ei muutenkaan pitäs tuomita ihmisii, koska ei ne ihmisten päätökset lopulta ole omia valintoja, vaikka ne siltä tuntus. Kokemus antaa vaan eväät ymmäetää itteensä paremmin. Pitää vaan muistaa antaa anteeksi itelle ja muille ja olla armollinen, jotta niistä kokemuksista oppii..

Lue lisää

Uskoontulon psykoosiltahan tuo kuulostaa. Onnea 😉

Skitsofrenia ei ole sairaus ollenkaan. Sellaiseen mitä ei ole tieteellisesti olemassa ei voi tietenkään sairastua. Samoin tästä seuraa, että sellaiseen mitä ei ole olemassa ei voi vaikuttaa perinnöllisyys, päihteet, stressi, traumat tai mikään muukaan.

Siitä olen samaa mieltä, että kyseistä "diagnoosia" ei kannata hankkia. Siinä menee ihmisarvo ja -oikeudet.

Skitsofrenia on diagnoosi, jota kaksi eri ihmistä voi sairastaa 15 eri tavalla ilman, että omaavat ainuttakaan yhteistä oiretta. Kriteerit ovat epämääräisiä ja on esimerkiksi sellainen diagnoosi kuin määrittämätön skitsofrenia, jonka keskeisin kriteeri on se, ettei se täytä skitsofrenian täysiä kriteerejä ja siksi sitä ei luokitella määritellyksi skitsofreniaksi. Määrittämättömässä skitsofreniassa voit kärsiä psykiatrin tulkinnan mukaan skitsofrenialle tyypillisistä oireista määrittämättömän ajan, mutta et täytä skitsofrenian klassisia kriteerejä. Sinulla voi olla esimerkiksi sellaisia "deluusioita" tai uskomuksia, joita psykiatri pitää mahdottomina ja vaikeasti jäsenneltävinä, mutta et kärsi psykiatrin näkökulmasta aistiharhoista tai esimerkiksi negatiivisista oireista, etkä täytä muunkaan psykoosisairauden diagnostisia kriteerejä. Olen itse lukenut diagnostista manuaalia joskus ajankulukseni ja en hetkeäkään usko, että nuo moninaisille kontekstisidonnaisille muuttujille perustuvat käyttäytymisen piirteet olisivat ihan psykiatrin arviokyvyn pohjalta tunnistettavissa toisistaan erillisiksi neurobiolologisiksi sairauksiksi.

Pidän tätä ajatusta hyvin vitsikäänä etenkin kun tiedän, miten vähällä informaatiolla noita diagnooseja tehdään ja miten vähän psykiatrit oikeasti tajuavat potilaidensa kokemusmaailmasta. Skitsofreniankin kappa-arvo on uskottavien tutkimusten mukaan 0.43 eli koulutetut asiantuntijat eivät edes samanaikaisesti potilasta arvioidessaan ole useimmiten samaa mieltä potilaansa diagnoosista, vaan he ovat useammin eri mieltä kuin samaa mieltä. Uskon, että uskonoppineiden lauma olisi joskus keski-ajalla oppinut harjaantumaan noituuden tunnistamisessa yhtä pitkälle, jos olisivat saaneet vuosikausia konsensukseen kouluttavaa opetusta noituuden diagnostisista kriteereistä. Se ei ole todiste sairauden olemassaolosta, vaan asiantuntijakonsensuksen harjaantuneisuudesta poikkeavuuden tunnistamiseen. Sen sijaan että psykiatreja koulutettaisiin tunnistamaan fetissinomaisesti poikkeavuutta potilaidensa käytöksessä ja luokittelemaan heitä eri kategorioihin, he voisivat saada enemmän koulutusta potilaiden tasa-arvoiseen kohtaamiseen, epävarmuuden sietokykyyn ja tarpeenmukaiseen hoitoon. Tällä tarpeenmukaisella hoitomallilla ollaan saatu niin hyviä tuloksia, että 90-luvulla skitsofreniadiagnoosien vuosittainen ilmaantuminen saatiin laskemaan 90 % 33 /100 000 asukasta kohden 3 /100 000 asukasta kohden. Käypä hoito-suosituksen mukaisessa hoidossa taas hoidetaan fiktiivisiä neurobiologisia ongelmia ja fiktiivisiä sairauksia, joten hoitotuloksetkaan eivät ole kovin ihmeellisiä.

Onko se nyt ihme, että valmiiksi traumatisoituneet ja ahdistuneet ihmiset menestyvät elämässään surkeasti, jos he jo teininä saavat kuulla olevansa aivoiltaan poikkeavia hulluja, joiden ainoa lohtu on aivoja surkastuttavat ja älyllistä suorituskykyä laskevat lääkkeet. Siksi tämän fiktiivisen skitsofrenia-sairauden ennustevaliditeetti on niin hyvä -käypä hoito on kuin tehty kärjistämään psykososiaalisia ongelmia ja tuhoamaan ihmisen terve minäkuva ja häiritsemään kehittyvien aivojen normaalia toimintaa neurotoksisilla aineilla. Olisin kovin yllättynyt, jos tämän tyyppisellä hoidolla saataisiin työkykyisiä kansalaisia.

https://madinfinland.org/skitsofrenia/

gaiser kirjoitti:

Skitsofrenia ei ole sairaus ollenkaan. Sellaiseen mitä ei ole tieteellisesti olemassa ei voi tietenkään sairastua. Samoin tästä seuraa, että sellaiseen mitä ei ole olemassa ei voi vaikuttaa perinnöllisyys, päihteet, stressi, traumat tai mikään muukaan.

Siitä olen samaa mieltä, että kyseistä "diagnoosia" ei kannata hankkia. Siinä menee ihmisarvo ja -oikeudet.

Lue lisää

Ei kenenkään ihmisarvo mene sairauden vuoksi, siinä olet väärässä. Mutta jos itse väheksyy sairaita niin. Ajattelee tavalla mistä kirjoitat.
On sukuja joissa on paljon näitä piirteitä , herkkiä ihmisiä jotka eivät aina jaksa kaikkea mitä elämässä vastustaa.
Joten älä tule omien luulojesi kanssa selittämään asioista mistä et tiedä yhtään mitään.
Kieltäjät ovat usein juuri niitä psykiatrian vaikeimpia tapauksia, sillä ihminen joka hyväksyy sen että sairastuu tulee terveeksi kun ymmärtää miksi hän ei ole voinut hyvin ja saa lääkityksen . Joten mene muualle noiden juttujesi kanssa, ne eivät kenenkään oloa helpota tällä,palstalla

Totta.

Huuhaa...
Toki mielenterveys " hemmojen " seurannassa voi olla siinä mielessä että käy ajoittain lääkärin luona, mutta eivät ne jatkuvasti elämää seuraa, ei kotona, ei matkoilla, ei työpaikalla..
Toi on skitsofreenistä ajattelua että muka seurataan.

Mielikuvitusta siinä kirjoittelet, ilmeisesti kärsit vainoharhaista kun sinua muka kytätään
Silloin et tule koskaan ymmärtämään edes hoitomenetelmistä mitään

Silloinhan on psykoosi päällä, jos kuvittelee, että on jatkuvasti syynissä tai seurattavana.
Koska se ei ole totta, ketään ei seurata tai vainota yhtään missään.

Tuohan on poiutryhjkfj tekstii. Jotenkii säälittävä reppana kun se pruukaa vastailla itte tekemiinsä kysymyksiin. Sen ketjussa saattaa olla 600 vastausta, monet lähes yksistääm poiun kirjoittamia. Kuulemma puille paljaille jäänyt ex-yrittäjä Haminasta päin.

"Psykoosini oli oikein kehittävä kokemus. Se alkoi omista traumoistani ja sitten se jotenkin laajeni niin, että mieleni ajautui jotenkin kummallisesti täysin ventovieraiden tajunnanvirtaan."

Mielenkiintoista kuultavaa, tekisi mieli kuulla lisääkin mitä koit ja millaisia ne muiden kokemukset olivat joihin eläydyit ("itämafian sarjamurhaajan kuin virolaisen prostituoidunkin tajunnasta" jne,).

Ei tosiaan kannata avautua missä vaan, ainakaan psykiatriassa (poislukien Länsi-Lappi, missä käytössä Avoin dialogi), mutta moni olisi varmaan kiinnostunut millaista on olla ns. muuttuneessa tajunnantilassa. Oli selitys sitten mikä tahansa. En näe ko. tiloja sairautena vaan kuten totesit traumojen käsittelyyn liittyvänä asiana, ja ajattelen että se on paitsi inhimillinen myös monelle hyödyllinen kokemus. Kun vaan saa olla turvallisissa oloissa ja kokea että muut ymmärtää.

Oliko sinulla mitään lääkkeitä? Neuroleptithän lamaannuttavat aivotoimintaa, ja traumojen ym. merkitys jää käsittelemättä sellaisella tavalla kuin psykoosi voisi suotuisissa oloissa mahdollistaa. Saitko tukea ja apua vai jouduitko selviämään yksin?

Anonyymi kirjoitti:

"Psykoosini oli oikein kehittävä kokemus. Se alkoi omista traumoistani ja sitten se jotenkin laajeni niin, että mieleni ajautui jotenkin kummallisesti täysin ventovieraiden tajunnanvirtaan."

Mielenkiintoista kuultavaa, tekisi mieli kuulla lisääkin mitä koit ja millaisia ne muiden kokemukset olivat joihin eläydyit ("itämafian sarjamurhaajan kuin virolaisen prostituoidunkin tajunnasta" jne,).

Ei tosiaan kannata avautua missä vaan, ainakaan psykiatriassa (poislukien Länsi-Lappi, missä käytössä Avoin dialogi), mutta moni olisi varmaan kiinnostunut millaista on olla ns. muuttuneessa tajunnantilassa. Oli selitys sitten mikä tahansa. En näe ko. tiloja sairautena vaan kuten totesit traumojen käsittelyyn liittyvänä asiana, ja ajattelen että se on paitsi inhimillinen myös monelle hyödyllinen kokemus. Kun vaan saa olla turvallisissa oloissa ja kokea että muut ymmärtää.

Oliko sinulla mitään lääkkeitä? Neuroleptithän lamaannuttavat aivotoimintaa, ja traumojen ym. merkitys jää käsittelemättä sellaisella tavalla kuin psykoosi voisi suotuisissa oloissa mahdollistaa. Saitko tukea ja apua vai jouduitko selviämään yksin?

Lue lisää

Jos/Kun neuroleptit kirjoitetaan "psykoosiriski"-potilaalle, hänen oireet voimistuvat neurolepteistä ja laukeavat psykoosiksi:
https://www.madinamerica.com/2020/07/for-people-at-risk-for-psychosis-antipsychotics-associated-with-worse-outcomes/

Anonyymi kirjoitti:

"Psykoosini oli oikein kehittävä kokemus. Se alkoi omista traumoistani ja sitten se jotenkin laajeni niin, että mieleni ajautui jotenkin kummallisesti täysin ventovieraiden tajunnanvirtaan."

Mielenkiintoista kuultavaa, tekisi mieli kuulla lisääkin mitä koit ja millaisia ne muiden kokemukset olivat joihin eläydyit ("itämafian sarjamurhaajan kuin virolaisen prostituoidunkin tajunnasta" jne,).

Ei tosiaan kannata avautua missä vaan, ainakaan psykiatriassa (poislukien Länsi-Lappi, missä käytössä Avoin dialogi), mutta moni olisi varmaan kiinnostunut millaista on olla ns. muuttuneessa tajunnantilassa. Oli selitys sitten mikä tahansa. En näe ko. tiloja sairautena vaan kuten totesit traumojen käsittelyyn liittyvänä asiana, ja ajattelen että se on paitsi inhimillinen myös monelle hyödyllinen kokemus. Kun vaan saa olla turvallisissa oloissa ja kokea että muut ymmärtää.

Oliko sinulla mitään lääkkeitä? Neuroleptithän lamaannuttavat aivotoimintaa, ja traumojen ym. merkitys jää käsittelemättä sellaisella tavalla kuin psykoosi voisi suotuisissa oloissa mahdollistaa. Saitko tukea ja apua vai jouduitko selviämään yksin?

Lue lisää

Olisin tosiaan tarvinnut apua traumojen käsittelyyn, psykoosi tuotti itsessään eksistentiaalisen kriisin ja turvattomuuden tunteen huolimatta sen hyödyllisyydestä tai ehkä juuri siksi. Lääkitystä sain lyhytaikaisesti, koska en oikeastaan juuri tästä syystä sitoutunut pidempiakaiseen lääkitykseen, koska tiesin mistä ongelmani juontuvat, enkä oikein saanut apua niiden jäsentämiseen. Saamani hoito tuotti lähinnä uuden kriisin kun minun piti yrittää ymmärtää, että muun yhteiskunnan silmissä hurja kokemukseni oli jonkun lattean ja mekaanisen sairauden oire -rinnastettavissa diabetekseen tai korkeaan kolesteroliin. En ymmärtänyt tätä tulkintatapaa lainkaan ja en ymmärrä edelleenkään. Oli ilmeistä, että yritin prosessoida psykoosissani vaikeita kokemuksiani ja psykoosini todelllakin oli aivojeni tai mieleni coping-keino selvitä eräänlaisesta umpikujasta, johon olin elämässäni joutunut. Neuroleptilääkitys ei itse asiassa mitenkään muuttanut mieltäni eikä mielenmaisemaani, mutta tämän voi joku selittää sillä, että lopetin sen aina kesken, koska sisimmässäni pidin sitä täysin idioottimaisena tapana tuhota oma terveys ja en rehellisesti puhuen ymmärtänyt, mistä he päättelivät keskeisin ongelmani olevan neuroleptien puute. Se oli kuitenkin ainoa asia, mitä minulle hoidossa koskaan tyrkytettiin, joten lopetin senkin aina kesken.

En koskaan saanut käsiteltyä näitä ikäviä kokemuksia, mutta pääsin elämässäni eteenpäin ja kehityin monessakin mielessä. Jokin minussa jäi kuitenkin kesken ja koen sen johtuvan siitä, miten psykoosiini suhtauduttiin muiden ihmisten toimesta. Kyse on hyvin vahvasti stigmatisoidusta kokemuksesta etenkin, kun minun psykoosini oli hyvin tyypillinen skitsofrenialle ja täytti skitsofrenian kriteerit hyvinkin vahvasti. Ehkä toisenlaisessa kulttuuriympäristössä olisin itsekin liittänyt kokemukseeni erilaisia merkityksiä ja uskaltanut puhua niistä avoimemmin. En edelleenkään ole todellisuudentajultani psykiatrien ihanneyksilö. Eläydyn edelleen ihmisten mieliin ja koen, että joskus todella kykenen kuulemaan ihmisten ajatuksia. Olin lapsena lähes autistisen sulkeutunut mieleltäni ja psykoosi muutti mieltäni rajusti tässä suhteessa. En tiedä onko kyse vain voimakkaasta projektiivisesta empatiasta tai jostakin, mutta minulla on usein vahva kokemus, että aistin ihmisiä poikkevan herkästi. Kokemuksessani ei ole kyse vain traumojen käsittelystä, vaan kyse on ihan aidosti ristiriidasta oman kokemusmaailman ja hallitsevan todellisuuskäsityksen välillä, siis myös minun oman maailmankuvani. Uskon, että ilman psykoosiani älyllinen ja henkinen kehitykseni olisi jäänyt kesken autistisuuteni takia, ei pelkästään kokemieni vastoinkäymisten. Silti se itsessään oli hyvin traumaattinen kokemus, jonka käsittelyyn olisin tarvinnut apua.

"Voin kyllä sanoa, että psykoosin jälkeen olette täysin lainsuojaton Suomessa. Sinä et enää virallisesti tajua mistään mitään ja psykiatreilla on sinuun lähes rajattomasti valtaa"

Tämä on valitettavasti aika pitkälle totta nyky-Suomessa. Minulla on mt- alan koulutus, ja sen perusteella, mitä olen psykiatristen palvelujen käyttäjien kohtaloita seurannut ja heidän kokemuksiaan kuullut, tilanne on hyvin huolestuttava, ja asialle täytyisi tehdä jotain. Pitäisi saada stigma rikkoutumaan kertakaikkiaan, ja potilaiden laillisia perusoikeuksia pitäisi parantaa.

Anonyymi kirjoitti:

"Voin kyllä sanoa, että psykoosin jälkeen olette täysin lainsuojaton Suomessa. Sinä et enää virallisesti tajua mistään mitään ja psykiatreilla on sinuun lähes rajattomasti valtaa"

Tämä on valitettavasti aika pitkälle totta nyky-Suomessa. Minulla on mt- alan koulutus, ja sen perusteella, mitä olen psykiatristen palvelujen käyttäjien kohtaloita seurannut ja heidän kokemuksiaan kuullut, tilanne on hyvin huolestuttava, ja asialle täytyisi tehdä jotain. Pitäisi saada stigma rikkoutumaan kertakaikkiaan, ja potilaiden laillisia perusoikeuksia pitäisi parantaa.

Lue lisää

Olen vuosien mittaan oppinut avaamaan suuni ja kertomaan omat mielipiteeni.
Vastaan pystyy sanomaan mutta saa olla aika varovainen puheissaan.

Raskastahan se on henkisesti mutta kannattaa yrittää silti, ei kannata alistua kaikkeen.
Mitä heikompi on sen helpompi on jäädä " jalkoihin ".
Stigmasta ei pääse kyllä eroon, sen olen huomannut mutta kaikkeni tehnyt pärjätäkseni jotenkuten.
Se stigma vaikuttaa niin monella elämän eri osa-alueella ettei sitä tavallaan uskoisikaan.

Olen myös joskus puhunut mt-alan työntekijöiden kanssa ja he ovat olleet samalla kannalla kuin 08:36 kirjoittanut.
Usein olen miettinyt mikä siinä on niin vaikeaa ettei asioille tehdä mitään. Tuskin johtuu siitä ettei voida tehdä, vaan siitä ettei viitsitä tehdä.

Tuntuu hyvin pitkälti olevan suurimmaksi osaksi asenneongelma.

Anonyymi kirjoitti:

Olen vuosien mittaan oppinut avaamaan suuni ja kertomaan omat mielipiteeni.
Vastaan pystyy sanomaan mutta saa olla aika varovainen puheissaan.

Raskastahan se on henkisesti mutta kannattaa yrittää silti, ei kannata alistua kaikkeen.
Mitä heikompi on sen helpompi on jäädä " jalkoihin ".
Stigmasta ei pääse kyllä eroon, sen olen huomannut mutta kaikkeni tehnyt pärjätäkseni jotenkuten.
Se stigma vaikuttaa niin monella elämän eri osa-alueella ettei sitä tavallaan uskoisikaan.

Olen myös joskus puhunut mt-alan työntekijöiden kanssa ja he ovat olleet samalla kannalla kuin 08:36 kirjoittanut.
Usein olen miettinyt mikä siinä on niin vaikeaa ettei asioille tehdä mitään. Tuskin johtuu siitä ettei voida tehdä, vaan siitä ettei viitsitä tehdä.

Tuntuu hyvin pitkälti olevan suurimmaksi osaksi asenneongelma.

Lue lisää

Monella työntekijällä ja monessa hoito-organisaatiossa ongelmien ymmärtäminen jääkin pelkästään puheen tasolle. Itsekin olen sitä mieltä, että se ettei asioille yritetä oikeasti tehdä mitään, on pohjimmiltaan asenneongelma. Resursseistakaan ei ole kyse, koska huono hoito kostautuu lopulta taloudellisestikin veronmaksajille, mm. työkyvyttömyyseläkkeinä ja valtavina kuluina Kela-korvatuista psyykenlääkkeistä.

Länsi-Lapin sairaanhoitopiirissä on kehitetty ns. Keroputaan malli, joka on lähtökohdiltaan aivan toisenlainen kuin yleisesti psykiatriassa sovellettu. Se on tuottanut jo 30 vuotta maailmanlaajuisesti parhaat tulokset psykoosien ja muidenkin henkisten kriisien hoidossa. Skitsofreniadiagnooseja siellä ei enää juuri tarvitse antaa, kun ihmiset paranevat ennen kuin psykoosi ehtii pitkittyä. Hoitomallia on tutkittukin, ja tutkimuksia on julkaistu arvovaltaisissa tieteellisissä lehdissä. Avoimen dialogin malli ei kuitenkaan ole levinnyt Länsi-Lapista muualle maahan. Sitä ei ymmärretä, eikä haluta ottaa käyttöön, ja sitä vähätellään monenlaisin epäolennaisin perustein. - Politiikkaa pohjimmiltaan, arvelen.
Avoimen dialogin hoitomallista löytyy netistä googlaamalla hyvä dokumenttivideo.
Anonyymi 08:36

Anonyymi kirjoitti:

Monella työntekijällä ja monessa hoito-organisaatiossa ongelmien ymmärtäminen jääkin pelkästään puheen tasolle. Itsekin olen sitä mieltä, että se ettei asioille yritetä oikeasti tehdä mitään, on pohjimmiltaan asenneongelma. Resursseistakaan ei ole kyse, koska huono hoito kostautuu lopulta taloudellisestikin veronmaksajille, mm. työkyvyttömyyseläkkeinä ja valtavina kuluina Kela-korvatuista psyykenlääkkeistä.

Länsi-Lapin sairaanhoitopiirissä on kehitetty ns. Keroputaan malli, joka on lähtökohdiltaan aivan toisenlainen kuin yleisesti psykiatriassa sovellettu. Se on tuottanut jo 30 vuotta maailmanlaajuisesti parhaat tulokset psykoosien ja muidenkin henkisten kriisien hoidossa. Skitsofreniadiagnooseja siellä ei enää juuri tarvitse antaa, kun ihmiset paranevat ennen kuin psykoosi ehtii pitkittyä. Hoitomallia on tutkittukin, ja tutkimuksia on julkaistu arvovaltaisissa tieteellisissä lehdissä. Avoimen dialogin malli ei kuitenkaan ole levinnyt Länsi-Lapista muualle maahan. Sitä ei ymmärretä, eikä haluta ottaa käyttöön, ja sitä vähätellään monenlaisin epäolennaisin perustein. - Politiikkaa pohjimmiltaan, arvelen.
Avoimen dialogin hoitomallista löytyy netistä googlaamalla hyvä dokumenttivideo.
Anonyymi 08:36

Lue lisää

Olen jonkin verran lukenut tuosta Keroputaan mallista ja aika paljon sitä on kehuttukin.
Miksi sitä ei siis ole Suomessa mahdollista ottaa laajemmin käyttöön, no joo, politiikkaa ja luulisin että siinä vaiheessa puhutaankin resursseista.

Varmaankin ajatellaan että lääkinnällinen hoito on helpompaa ja halvempaa.
Tuntuu että päättäjät eivät osaa ajatella yhtään pidemmälle tulevaisuuteen, eivät esim. ajattele lainkaan haittoja joita ihmisille lääkkeistä tulee ja se puolestaan kuormittaa enenevissä määrin fyysisen puolen sairaanhoitoa.

Myös työkyvyttömyyseläkkeet lisääntyvät luullakseni syystä että ihmiset lääkitään eikä ongelmia edes yritetä ratkoa muulla tavalla, ja kun lääkkeetkin tuhoavat ihmisen sekä psyykeä että fysiikkaa ajan myötä niin meneehän siinä työkyky jossain vaiheessa.

Tuo Keroputaan malli on hyvä juuri siinä mielessä että panostetaan hoidossa ihmisyyteen, halutaan että ihminen säilyttää kykynsä toimia jokapäiväisessä elämässä. Eli käsitykseni mukaan potilas kohdataan ihmisenä eikä minään " liukuhihna-potilaana " joka lääkitään ja palautetaan yrittämään pärjäämistä omillaan.

Tokihan tuo kyseinen malli vaatii resursseja enemmän mutta kyllähän se ajan myötä ns. maksaisi itsensä takaisin kun ihmiset pysyisivät paremmassa kunnossa.

Valitettavasti vaan turhan usein erilaisista asioista on päättämässä aika paljon ihmisiä joilla ei ole itsellään omakohtaista käsitystä päätettävistä asioista.
Omakohtainen kokemus on täysin erilainen kuin " lukemalla opittu " tai muilta kuultu.

Anonyymi kirjoitti:

Olen jonkin verran lukenut tuosta Keroputaan mallista ja aika paljon sitä on kehuttukin.
Miksi sitä ei siis ole Suomessa mahdollista ottaa laajemmin käyttöön, no joo, politiikkaa ja luulisin että siinä vaiheessa puhutaankin resursseista.

Varmaankin ajatellaan että lääkinnällinen hoito on helpompaa ja halvempaa.
Tuntuu että päättäjät eivät osaa ajatella yhtään pidemmälle tulevaisuuteen, eivät esim. ajattele lainkaan haittoja joita ihmisille lääkkeistä tulee ja se puolestaan kuormittaa enenevissä määrin fyysisen puolen sairaanhoitoa.

Myös työkyvyttömyyseläkkeet lisääntyvät luullakseni syystä että ihmiset lääkitään eikä ongelmia edes yritetä ratkoa muulla tavalla, ja kun lääkkeetkin tuhoavat ihmisen sekä psyykeä että fysiikkaa ajan myötä niin meneehän siinä työkyky jossain vaiheessa.

Tuo Keroputaan malli on hyvä juuri siinä mielessä että panostetaan hoidossa ihmisyyteen, halutaan että ihminen säilyttää kykynsä toimia jokapäiväisessä elämässä. Eli käsitykseni mukaan potilas kohdataan ihmisenä eikä minään " liukuhihna-potilaana " joka lääkitään ja palautetaan yrittämään pärjäämistä omillaan.

Tokihan tuo kyseinen malli vaatii resursseja enemmän mutta kyllähän se ajan myötä ns. maksaisi itsensä takaisin kun ihmiset pysyisivät paremmassa kunnossa.

Valitettavasti vaan turhan usein erilaisista asioista on päättämässä aika paljon ihmisiä joilla ei ole itsellään omakohtaista käsitystä päätettävistä asioista.
Omakohtainen kokemus on täysin erilainen kuin " lukemalla opittu " tai muilta kuultu.

Lue lisää

Ongelma saattaa olla myös rakenteellinen. Kustannukset jakautuvat eri tavallaa ja eri toimijoilla on intressi sysätä kustannuksia toistensa harteille. Tässä tapauksessa kunnat ja sairaanhoitopiirit "säästävät", kun potilaita jätetään heitteille työkyvyttömyyseläkkeelle. Ei ole mitään intressiä panostaa etenkään toivottoman potilaan hoitoon, jos siitä tulee lisäkustannuksia. Kokonaiskustannuksista ei välitä kukaan, vaikka Keroputaan malli nimeonmaan puolittaisi psykoosisairauksien työkyyvyttömyyseläkkeisiin liittyvät kustannukset. Se myös lähes puolittaisi sairaalahoidon kustannukset. Tietenkin näistä asioista päättävät ihmiset, joiden ymmärrys varsinaisista ongelmista on äärimmäisen pintapuolinen. Jos he saisivat päättää kokonaiskustannuksista ja olisivat vielä vastuussa niistä, niin ehkä silloin mielenkiinto kustannuksia rajusti laskevaa hoitomallia kohtaan lisääntyisi. Ainakin sitä haluttaisiin kokeilla. Mutta lääkityksellä saadaan tehokkaasti ajettua psykoosisairaat Kelan ja työeläkeyhtiöiden hellaan hoivaan, mikä alentaa kuntien kustannuksia, kun ei tarvitse panostaa varhaiseen psykososiaaliseen interventioon.

Anonyymi kirjoitti:

Ongelma saattaa olla myös rakenteellinen. Kustannukset jakautuvat eri tavallaa ja eri toimijoilla on intressi sysätä kustannuksia toistensa harteille. Tässä tapauksessa kunnat ja sairaanhoitopiirit "säästävät", kun potilaita jätetään heitteille työkyvyttömyyseläkkeelle. Ei ole mitään intressiä panostaa etenkään toivottoman potilaan hoitoon, jos siitä tulee lisäkustannuksia. Kokonaiskustannuksista ei välitä kukaan, vaikka Keroputaan malli nimeonmaan puolittaisi psykoosisairauksien työkyyvyttömyyseläkkeisiin liittyvät kustannukset. Se myös lähes puolittaisi sairaalahoidon kustannukset. Tietenkin näistä asioista päättävät ihmiset, joiden ymmärrys varsinaisista ongelmista on äärimmäisen pintapuolinen. Jos he saisivat päättää kokonaiskustannuksista ja olisivat vielä vastuussa niistä, niin ehkä silloin mielenkiinto kustannuksia rajusti laskevaa hoitomallia kohtaan lisääntyisi. Ainakin sitä haluttaisiin kokeilla. Mutta lääkityksellä saadaan tehokkaasti ajettua psykoosisairaat Kelan ja työeläkeyhtiöiden hellaan hoivaan, mikä alentaa kuntien kustannuksia, kun ei tarvitse panostaa varhaiseen psykososiaaliseen interventioon.

Lue lisää

Eli oikeastaan voisi sanoa että " sairaat ja kykenemättömät " työnnetään syrjään yhteiskunnassa. Ei nähdä lainkaan että monissa saattaisi olla potentiaalia vielä vaikka mihin kun saataisiin asiat kuntoon.

Valmiiksi hauras ihminen kun " tuomitaan " olemaan " sairas " niin monilla lakkaa jo siinä vaiheessa mielenkiinto elämäänsä kohtaan ja edes yrittäminen pärjätä samoin edellytyksin kuin kuka tahansa muukin ns. terve ihminen.

Minustakin on naurettavaa että aina vedotaan kustannuksiin, jo ennenkuin edes mitään kokeillaan.
Kannattaisi uskaltautua kokeilemaan uusia malleja ja keinoja, voisi tulla jopa positiivisiakin yllätyksiä vastaan etenkin pitemmällä tähtäimellä.

Anonyymi kirjoitti:

"Voin kyllä sanoa, että psykoosin jälkeen olette täysin lainsuojaton Suomessa. Sinä et enää virallisesti tajua mistään mitään ja psykiatreilla on sinuun lähes rajattomasti valtaa"

Tämä on valitettavasti aika pitkälle totta nyky-Suomessa. Minulla on mt- alan koulutus, ja sen perusteella, mitä olen psykiatristen palvelujen käyttäjien kohtaloita seurannut ja heidän kokemuksiaan kuullut, tilanne on hyvin huolestuttava, ja asialle täytyisi tehdä jotain. Pitäisi saada stigma rikkoutumaan kertakaikkiaan, ja potilaiden laillisia perusoikeuksia pitäisi parantaa.

Lue lisää

Lääkkeitä vähentää ja keskusteluterapiaa lisätä...
Tarviin kohta neuloja tai tabuja. 🤣

Psykiatriassa vaikuttaa vahva valheen henki. Sanon, että perkele on useimpien psykiatrian työntekijöiden mestari.
Niin, olen uskovainen ja tälläkin hetkellä suljetulla.
Uhkailu ja otteet vain kovenevat, kun pysyn totuudessa. Injektioon suostuminen "nopeuttaisi" pois pääsyä osastolta ja uhkaillaan sillä tietysti muutenkin.

Korona "kriisi/valhe" tulee nopeuttamaan perkeleen kontrollia myös ns. tavantallaajienkin keskuudessa. Jokaisen on valittava maailman ruhtinas tai Jeesus.

Etkö jo käsitä pahvi! Olet seurannan alla! Lääkityksesi on liian vajaa! Elät menneisyydessä! Aivosi ovat tehneet sinulle kepposen, jota et itse huomaa. Pahvi!

Olen targeted individual ja arvata voittekin, että diagnoosina skitsofrenia. Joku kirjoitti yllä, että psykoosin kokevat ihmiset jopa 15 eri tavalla. Googlaa peace Pink ja vertaa omia kokemuksiasi elektronisesti vainottuihin ihmisiin.
Viimeisin pakkohoito suljetulla avasi silmäni huomaamaan, että jopa osa psykiatrian lääkäreistä on osallisena "laittomassa salaisessa" toiminnassa. Nimittäin sairaskertomuksissani on tietoa, jota ei ole mahdollista muiden tietää ilman laitonta seurantaa.
Suosittelen jokaista psykoosi diagnoosin saanutta ottamaan selvää mitä nykyaikana on mahdollista tehdä ihmiselle tietokoneilla ja sodankäyntiin tarkoitetuilla energia/magneettiaseilla. Tiedätte varmaankin myös neuromodulaation käytön nyky"hoitona". Se on sitten jo ikävää, kun kotonakin joutuu "hoidettavaksi" eli kysehän on vainosta ja kidutuksesta tosiasiassa.

Mulla on ollut 11 vuotta diagnoosi jossa pitäis olla kuulo ja näköharhoja mutta mä edelleen odotan niitä harhoja.Tammikuussa aika psykiatriselle sairaanhoitajalle kysyy onko diagnoosi oikea kun niitä harhoja ei ikinä ole ollut tai maagisia ajatuksia. Psykoosia ei ole ollut koskaan joten ihmettelen että miksi kaikki jotka ei tykkää olla esillä ja joukon keskipisteenä diagnosoidaan persoonallisuushäiriöiseksi. Mulla on kaksi ihanaa ja pitkäaikaista ystävää mutta lääkärin mukaan niitä on liian vähän ja se mitä teen ystävien kanssa niin ei riitä tekemiseksi vaan ystävien kanssa pitää harrastaa enemmän kuin jutella ja viettää aikaa. Kun lääkäri kysyi mitä teen ystävien kanssa niin vastasi että käydään yleensä syömässä ja rupatellaan. Lääkärin mielestä vastasi liian lyhyesti ja mainitsi lausunnossaan vastanneeni liian lyhyesti.Mun mielestä lääkärille ei kuulu mitä mä juttelen ystävieni kanssa. Ja koska olin liian lyhytsanainen niin minulla on persoonallisuushäiriö. Täytyy varmaan tammikuussa psyk. sairaanhoitajalle kertoa kaikki mitä jutellaan ystävien kanssa.Ehkä lääkäri katsoi minulla olevan maagisia ajatuksia kun en halunnut kertoa mitä syön ravintolassa ystävieni kanssa.Koska nämä asiat vaikuttaa diagnoosin saamiseen kun ei kerro lääkärille henkilökohtaisista keskusteluista ystävien kanssa.

Anonyymi kirjoitti:

Mulla on ollut 11 vuotta diagnoosi jossa pitäis olla kuulo ja näköharhoja mutta mä edelleen odotan niitä harhoja.Tammikuussa aika psykiatriselle sairaanhoitajalle kysyy onko diagnoosi oikea kun niitä harhoja ei ikinä ole ollut tai maagisia ajatuksia. Psykoosia ei ole ollut koskaan joten ihmettelen että miksi kaikki jotka ei tykkää olla esillä ja joukon keskipisteenä diagnosoidaan persoonallisuushäiriöiseksi. Mulla on kaksi ihanaa ja pitkäaikaista ystävää mutta lääkärin mukaan niitä on liian vähän ja se mitä teen ystävien kanssa niin ei riitä tekemiseksi vaan ystävien kanssa pitää harrastaa enemmän kuin jutella ja viettää aikaa. Kun lääkäri kysyi mitä teen ystävien kanssa niin vastasi että käydään yleensä syömässä ja rupatellaan. Lääkärin mielestä vastasi liian lyhyesti ja mainitsi lausunnossaan vastanneeni liian lyhyesti.Mun mielestä lääkärille ei kuulu mitä mä juttelen ystävieni kanssa. Ja koska olin liian lyhytsanainen niin minulla on persoonallisuushäiriö. Täytyy varmaan tammikuussa psyk. sairaanhoitajalle kertoa kaikki mitä jutellaan ystävien kanssa.Ehkä lääkäri katsoi minulla olevan maagisia ajatuksia kun en halunnut kertoa mitä syön ravintolassa ystävieni kanssa.Koska nämä asiat vaikuttaa diagnoosin saamiseen kun ei kerro lääkärille henkilökohtaisista keskusteluista ystävien kanssa.

Lue lisää

pätemäänkö sinä sinne lääkäriin menet, jos pärjäät paremmin ilman?

Anonyymi kirjoitti:

Mulla on ollut 11 vuotta diagnoosi jossa pitäis olla kuulo ja näköharhoja mutta mä edelleen odotan niitä harhoja.Tammikuussa aika psykiatriselle sairaanhoitajalle kysyy onko diagnoosi oikea kun niitä harhoja ei ikinä ole ollut tai maagisia ajatuksia. Psykoosia ei ole ollut koskaan joten ihmettelen että miksi kaikki jotka ei tykkää olla esillä ja joukon keskipisteenä diagnosoidaan persoonallisuushäiriöiseksi. Mulla on kaksi ihanaa ja pitkäaikaista ystävää mutta lääkärin mukaan niitä on liian vähän ja se mitä teen ystävien kanssa niin ei riitä tekemiseksi vaan ystävien kanssa pitää harrastaa enemmän kuin jutella ja viettää aikaa. Kun lääkäri kysyi mitä teen ystävien kanssa niin vastasi että käydään yleensä syömässä ja rupatellaan. Lääkärin mielestä vastasi liian lyhyesti ja mainitsi lausunnossaan vastanneeni liian lyhyesti.Mun mielestä lääkärille ei kuulu mitä mä juttelen ystävieni kanssa. Ja koska olin liian lyhytsanainen niin minulla on persoonallisuushäiriö. Täytyy varmaan tammikuussa psyk. sairaanhoitajalle kertoa kaikki mitä jutellaan ystävien kanssa.Ehkä lääkäri katsoi minulla olevan maagisia ajatuksia kun en halunnut kertoa mitä syön ravintolassa ystävieni kanssa.Koska nämä asiat vaikuttaa diagnoosin saamiseen kun ei kerro lääkärille henkilökohtaisista keskusteluista ystävien kanssa.

Lue lisää

Tavallaan sen voi jopa nähdä ongelmana, kuinka herkästi joskus saatetaan diagnoosi antaa.
Joskus ei paljon mitään vaikuta se, mistä ne mielen ongelmat ovat tulleet, ja menisikö ne oikeasti ohi, kun elämäntilanteet mahdollisesti muuttuvat paremmiksi.
Tai elämästä jää pois tekijät, jotka ovat sairastumiseen johtaneet.

Toinen, jonka voi nähdä myös ongelmalliseksi, on se, että psykiatriset diagnoosit jäävät olemaan loppuelämän ajaksi, jos diagnoosin/diagnooseja kertaalleen saa.

Itsellekin on vuosien varrella tullut tutuksi, kuinka lääkärit kirjoittelevat tekstejään ja omia näkemyksiään potilaastaan.
Se on myös huono asia siinä mielessä, kun herkemmät ( ehkä sairaammatkin ) lukevat niitä lääkärin kirjoituksia, niin saattavat alkaa voimaan entistä huonommin ( ehkä ajatuksiin tulee, ettei kelpaa ihmisenä, edes lääkärille, tms. ).
Ei lääkäritkään voi määrätä mitä ihmisen tulee tehdä, ja miten elää elämäänsä. Jos joku haluaa olla vähemmällä tekemisellä, eikä tehdä esim. kavereiden kanssa kaikkea mahdollista ja mahdotonta, se ei lääkärille kuulu mielestäni millään tavalla.
Sairauttahan ne hoitavat, eivätkä ole olemassa muuttaakseen ihmisen itselleen luomia elintapoja ( paitsi ehkä sitten, jos elintavat sairastuttavat ).

Vapaa-ajan tekemisetkään eivät loppujen lopuksi kuulu kenellekkään, jos ihminen ei niistä itse halua puhua.
Eikä lääkärit voi " tuomita " ihmistä sen perusteella, jos joku ei ole ja elä juuri niin kuin lääkäri haluaa hänen tekevän.

Anonyymi kirjoitti:

Tavallaan sen voi jopa nähdä ongelmana, kuinka herkästi joskus saatetaan diagnoosi antaa.
Joskus ei paljon mitään vaikuta se, mistä ne mielen ongelmat ovat tulleet, ja menisikö ne oikeasti ohi, kun elämäntilanteet mahdollisesti muuttuvat paremmiksi.
Tai elämästä jää pois tekijät, jotka ovat sairastumiseen johtaneet.

Toinen, jonka voi nähdä myös ongelmalliseksi, on se, että psykiatriset diagnoosit jäävät olemaan loppuelämän ajaksi, jos diagnoosin/diagnooseja kertaalleen saa.

Itsellekin on vuosien varrella tullut tutuksi, kuinka lääkärit kirjoittelevat tekstejään ja omia näkemyksiään potilaastaan.
Se on myös huono asia siinä mielessä, kun herkemmät ( ehkä sairaammatkin ) lukevat niitä lääkärin kirjoituksia, niin saattavat alkaa voimaan entistä huonommin ( ehkä ajatuksiin tulee, ettei kelpaa ihmisenä, edes lääkärille, tms. ).
Ei lääkäritkään voi määrätä mitä ihmisen tulee tehdä, ja miten elää elämäänsä. Jos joku haluaa olla vähemmällä tekemisellä, eikä tehdä esim. kavereiden kanssa kaikkea mahdollista ja mahdotonta, se ei lääkärille kuulu mielestäni millään tavalla.
Sairauttahan ne hoitavat, eivätkä ole olemassa muuttaakseen ihmisen itselleen luomia elintapoja ( paitsi ehkä sitten, jos elintavat sairastuttavat ).

Vapaa-ajan tekemisetkään eivät loppujen lopuksi kuulu kenellekkään, jos ihminen ei niistä itse halua puhua.
Eikä lääkärit voi " tuomita " ihmistä sen perusteella, jos joku ei ole ja elä juuri niin kuin lääkäri haluaa hänen tekevän.

Lue lisää

Lääkäri halusi minun menevän klubitalolle ja kuntosalille koska ne sijaitsi kotini lähellä.Lääkäri loukkaantui kun en halunnut klubitalolle istumaan ja kuluttaa aikaa.En olisi saanut olla kotona.Kuntosalille menin koska en jaksanut inttää vastaan ja jouduin maksamaan siitä eli en saanut ilmaiseksi.Maksoin siitä yhtä paljon kuin muutkin asiakkaat. Pitänee kysyä tammikuussa psyk.sairaanhoitajalta että haluaako kuulla mitä puhumme ystävien kanssa. Kiinnostaako sairaanhoitajaa se että puhumme jalkapallon mm kisoista ja niiden seuraamisesta. Voiko tämä vaikuttaa siihen minkä diagnoosin saan. Vaikka olen voinut 11 viime vuotta hyvin ja elämäni parasta aikaa,niin tiedän kyllä etten ole työkykyinen. Kyllä mulla on hyvin muistissa kaikki kuntoutustoimenpiteet ja niissä epäonnistumiset.Ne ongelmat ja vaikeudet eivät ole kadonneet mihinkään. Voi olla ettei diagnoosit muutu toiseen jos katsotaan etten ole työkyvytön muussa tapauksessa.Jos diagnoosit ei muutu niin vaadin kyllä perustelut siihen. 2011 en voinut diagnooseista keskustella lääkärin kanssa koska mä en tiennyt minulla olevan persoonallisuushäiriötä.Juurikin noista syistä joista kirjoitin.

Anonyymi kirjoitti:

Lääkäri halusi minun menevän klubitalolle ja kuntosalille koska ne sijaitsi kotini lähellä.Lääkäri loukkaantui kun en halunnut klubitalolle istumaan ja kuluttaa aikaa.En olisi saanut olla kotona.Kuntosalille menin koska en jaksanut inttää vastaan ja jouduin maksamaan siitä eli en saanut ilmaiseksi.Maksoin siitä yhtä paljon kuin muutkin asiakkaat. Pitänee kysyä tammikuussa psyk.sairaanhoitajalta että haluaako kuulla mitä puhumme ystävien kanssa. Kiinnostaako sairaanhoitajaa se että puhumme jalkapallon mm kisoista ja niiden seuraamisesta. Voiko tämä vaikuttaa siihen minkä diagnoosin saan. Vaikka olen voinut 11 viime vuotta hyvin ja elämäni parasta aikaa,niin tiedän kyllä etten ole työkykyinen. Kyllä mulla on hyvin muistissa kaikki kuntoutustoimenpiteet ja niissä epäonnistumiset.Ne ongelmat ja vaikeudet eivät ole kadonneet mihinkään. Voi olla ettei diagnoosit muutu toiseen jos katsotaan etten ole työkyvytön muussa tapauksessa.Jos diagnoosit ei muutu niin vaadin kyllä perustelut siihen. 2011 en voinut diagnooseista keskustella lääkärin kanssa koska mä en tiennyt minulla olevan persoonallisuushäiriötä.Juurikin noista syistä joista kirjoitin.

Lue lisää

Ihan hyvin voi elää hyvääkin elämää ja olla tyytyväinen, eikä silti ole välttämättä työkunnossa.
Psyykkiset sairaudetkin ovat kovin erilaisia, ja me ihmisetkin olemme omanlaisiamme.
Se, mitä puhuu vaikka kavereiden kanssa ei pitäisi mihinkään diagnoosiin vaikuttaa ( jos ei täysissä harhoissa, psykoosipäissään ihan sekavia juttele ).

Ja sinulla on täysi oikeus kysyä, mistä johtuen ( syyt ) olet diagnoosisi saanut, jos asia sinua kiinnostaa.
Kysyminen kannattaa aina, jos jokin on epäselvää tai askarruttaa mieltä.

Anonyymi kirjoitti:

pätemäänkö sinä sinne lääkäriin menet, jos pärjäät paremmin ilman?

Etkö osaa lukea.Psykiatriselle sairaanhoitajalle. Jos sinulla olisi väärä diagnoosi niin etkö sinä haluisi että se korjataan. Tiedätkö miltä tuntuu jos joudut asioimaan terveyskeskuskessa jostain fyysisestä vaivasta ja sulla lukee persoonallisuushäiriö ja masennus diagnoosina.Ja sua kohdellaan sillä tavalla että lääkärit voivat olettaa minun kuvittelevan oireita sen diagnoosin takia. Onko tämä sinusta oikein? Olisiko sinusta kiva että lääkäri voi pitää oikeita oireita harhoina koska minulla on diagnoosi johon harhat kuuluu. Ei sinun mielestä ole potilaana oikeus oikaista asit niin että ne ovat todenperäisiä.Mä en voi sille mitään että lääkäri ei kestänyt tulla torjutuksi koska en halunnut mennä klubitalolle vain sen takia että klubitalolle on lyhyt matka.

Anonyymi kirjoitti:

Ihan hyvin voi elää hyvääkin elämää ja olla tyytyväinen, eikä silti ole välttämättä työkunnossa.
Psyykkiset sairaudetkin ovat kovin erilaisia, ja me ihmisetkin olemme omanlaisiamme.
Se, mitä puhuu vaikka kavereiden kanssa ei pitäisi mihinkään diagnoosiin vaikuttaa ( jos ei täysissä harhoissa, psykoosipäissään ihan sekavia juttele ).

Ja sinulla on täysi oikeus kysyä, mistä johtuen ( syyt ) olet diagnoosisi saanut, jos asia sinua kiinnostaa.
Kysyminen kannattaa aina, jos jokin on epäselvää tai askarruttaa mieltä.

Lue lisää

Mulla oli edellisenä vuonna diagnoosi ahdistuneisuushäiriöstä ja seuraavan vuoden puolella oli diagnoosi psykoosipiirteisestä persoonallisuudesta.Lääkäri katsoi käytökseni oudoksi koska en halunnut mennä klubitalolle. Käytös katsottiin oudoksi koska klubitalolle ja kuntosalille oli vain alle puoli kilometriä.Lääkäri katsoi kieltäytymiseni outona käyttäytymisenä. Vaikka sain uuden diagnoosin niin lääkäri ei ehdottanut hoitosuhteen jatkamista eikä mitään lääkitystä. Mulle tuli diagnoosi yllätyksenä koska niistä harhoista tai maagisesta ajatteluste ei ikinä mainittu aikasemmissa lääkärinlausunnoissa.Ja minulta ei ikinä kysytty mitä niissä harhoissa tapahtuu jne. Siksi ihmettelen miten voin saada diagnoosin vain että kieltäydyn klubitalolle menosta ja syventävistä analyyseistä keskusteluista joita käyn ystävien kanssa.

Anonyymi kirjoitti:

Mulla oli edellisenä vuonna diagnoosi ahdistuneisuushäiriöstä ja seuraavan vuoden puolella oli diagnoosi psykoosipiirteisestä persoonallisuudesta.Lääkäri katsoi käytökseni oudoksi koska en halunnut mennä klubitalolle. Käytös katsottiin oudoksi koska klubitalolle ja kuntosalille oli vain alle puoli kilometriä.Lääkäri katsoi kieltäytymiseni outona käyttäytymisenä. Vaikka sain uuden diagnoosin niin lääkäri ei ehdottanut hoitosuhteen jatkamista eikä mitään lääkitystä. Mulle tuli diagnoosi yllätyksenä koska niistä harhoista tai maagisesta ajatteluste ei ikinä mainittu aikasemmissa lääkärinlausunnoissa.Ja minulta ei ikinä kysytty mitä niissä harhoissa tapahtuu jne. Siksi ihmettelen miten voin saada diagnoosin vain että kieltäydyn klubitalolle menosta ja syventävistä analyyseistä keskusteluista joita käyn ystävien kanssa.

Lue lisää

Vähän kyllä itseäkin ihmetyttää tuossa se, että diagnoosia on laittanut, vaikkei hoito jatku, eikä lääkitystäkään ole.
Vaikka en ole mitenkään vainoharhainen tai luulosairas, niin melkein voisi tulla mieleen, että kiusallaanko noin on toiminut.
Sen verran tiedän, että psykaitrian puolella kyllä pystyvät vaikka mihin.
On ollut osastolta kokemusta, että pystyvät myös ilkeilyyn ja valehteluun.
Vuosia sitten minua ei olisi millään päästetty pakkohoidosta pois, mutta sain onnekseni tilaisuuden olla itse yhteydessä korkeampaan tahoon, joka niitä päätöksiä käsitteli.

Anonyymi kirjoitti:

Vähän kyllä itseäkin ihmetyttää tuossa se, että diagnoosia on laittanut, vaikkei hoito jatku, eikä lääkitystäkään ole.
Vaikka en ole mitenkään vainoharhainen tai luulosairas, niin melkein voisi tulla mieleen, että kiusallaanko noin on toiminut.
Sen verran tiedän, että psykaitrian puolella kyllä pystyvät vaikka mihin.
On ollut osastolta kokemusta, että pystyvät myös ilkeilyyn ja valehteluun.
Vuosia sitten minua ei olisi millään päästetty pakkohoidosta pois, mutta sain onnekseni tilaisuuden olla itse yhteydessä korkeampaan tahoon, joka niitä päätöksiä käsitteli.

Lue lisää

Tiedätkö kun kumpikaan ei tykkää toisen tavoista toimia niin sitten se kerrotaan lääkärinlausunnossa.Asioita jotka ei liity mitenkään diagnoosiin ja kaikki mitä sä kerrot lääkärille ei kelpaa vastaukseksi. Puheeksi tuli niillä muutamalla vastaanotto kerroilla mun ystävien vähyys. Sekään ei riittänyt lääkärille vaan hän haluaa että hyviä ystäviä on enemmän.Hänelle ei kelvannut edes se että minulla on ystäviä.Ja diagnoosissa on oireena YSTÄVIEN PUUTE. Eli kaksi ystävää ei ole siis lääkärin mielestä mitään. Onko lääkäri katsonut maagisena ajatuksena sen kun kysyi mielipidettäni työkykyyn ja vastasi etten tunne olevani työkykyinen.Lääkäri on voinut katsoa tämän harhaksi eli luulen vaan olevani työkyvytön.Ja samassa lausunnossa kerrotaan ettei minulla ole työhistoriaa. Eli kun ei ole työhistoriaa niin silloin kyse on jostain muusta kuin työkyvyttömyydestä koska vastaukseni ei ollut todenperäinen. Tällä lääkärinlausunnolla hain työkyvyttömyyseläkettä. Lisään vielä etten ole koskaan ollut osastohoidossa.Jos kerta minulla on psykoosijaksoja ollut kuten diagnoosissa sanotaan niin miksi lääkäri ei ole laittanut mua osastohoitoon jos mun vastaukset on maagisia ja kaukana todellisuudesta ja tästä maailmasta.

Ei onnistu lukea kun kirjoitat versaaleilla , kirjaimet menee yhteen.
Onko capslockki päällä vai etkö tiedä millä kirjaimilla kirjoitetaan keskustelupalstoilla .
Tulos on vaan se ettei oikein jaksa sitä edes lukea.
Joten ole hyvä ja kirjoita kuten muutkin siis aloitettu lause ainoastaan isolla kirjaimella .

no mitä sitten tapa itsesi jos noin ahdistaa