kokemuksia psykoosista

Haluaisin kuulla kokemuksia psykoosista, mielellään sellaisilta jotka ovat siitä jotain oppineet eivätkä vain vihaa ja pelkää sitä.

Itse uskon kokeneeni psykoosin joka alkoi noin puolitoista vuotta sitten ja kesti noin vuoden verran. En ole saanut siihen diagnoosia, sillä oman tilanteeni kuvaileminen psykiatrille tuntui mahdottomalta, koska "en ollut mitään". Kävin kerran psykiatrin vastaanotolla, mutta siihen se sitten jäi. Kuvaavaa kuitenkin on, että tuntui että mieli hajosi täysin ja olin vain tyhjä kuori, "en mitään". Olin kuin irti maailmasta eikä minulla ollut tunne sidettä mihinkään, ei edes omaan menneisyyteeni. Kaikki mitä oli, oli nykyhetki. Jonkinlainen tunnemuisti siis hävisi enkä enää muistanut miten minun tulee suhtautua ihmisiin jotka tunsin. Kun puhutaan siitä, että psykoosissa ihmiset näkevät ja kuulevat harhoja, niin minä en nähnyt harhoja, mutta tietyt vanhat talot saivat minut kauhusta jäykäksi, sillä tunsin että siellä oli "kummituksia". enkä halunnut nähdä niitä. Kävin myös kuviteltuja keskusteluja ääneen, joskus ihmistenkin ilmoilla sillä vaivuin jonnekin toiseen maailmaan ja kun sieltä säpsähdin niin häpesin sitä kun olin puhumut "itsekseni".

Olisi kiva tosiaan kuulla kokemuksia psykooseista ja millaiseksi ihmiseksi ne kokemuksena ovat teidät rakentaneet. Uskon omalla kohdallani, että kyse on kasvun paikasta, kunhan vaan osaisin tulkita sitä oikein, loppu suoralla kun uskoakseni ollaan.
Ilmianna
Jaa

20 Vastausta



harmi kun kukaan ei ole vastannut, samoja asioita olen itsekin miettinyt ja kiinnostaisi tietää, miksi tämä olotila oikeasti luokitellaan. eihän mikään lääkärin diagnoosi paljoa asiaa muuta, tietty jos on lääkityksen tai sairaalahoidon tarpeessa, mutta kyllä sekin, että saa olotilalleen nimen, helpottaa ja selkeyttää asioita. hyvä, ettet pelkää, ja tunnut olevan sinut asiasi kanssa.

olen kokenut tuon saman tyhjä kuori -tunteen itsekin. olin vähän alle kaksikymmentä, kun eräänä aamuna peiliin katsoessani vain tajusin olevani tyhjä. itsetuntoni oli silloin tosi pohjalla ja muutenkin oma olemus ihan kadoksissa, olin pitkään yrittänyt vakuutella itselleni, että kyllä mä jotain olen. se tyhjyyden kokeminen oli kuitenkin helpotus, ja uskalsin myöntää, etten ehkä olekaan mitään. vanhat käsitykseni, tapani toimia ja tunteeni olivat minulle äkkiä vieraita, ja vieläkin toivon, etten olisi yrittänyt taistella sitä oloa vastaan. pidin kuitenkin kiinni siitä, minkä olin rakentanut, omasta teennäisestä identiteetistäni. haluaisin palata siihen aamuun ja nähdä sen saman tyhjyyden peilistä, kulkea sen mukana ja täyttää itseni aidoilla asioilla, joista OIKEASTI tulee hyvä olo, ja olisin varmasti paljon kehittyneempi ja rauhassa itseni kanssa.

tuo tyhjä olo on jatkunut kaksi ja puoli vuotta, ja vaikka välillä olen tuntenut täyttyväni tietyillä asioilla ja kokemuksilla, ovat nekin valuneet minusta. kuoreeni olen vetäytynyt, mutta kuoreni vuotaa, enkä saa otetta mistään todellisesta.

kuusitoistavuotiaana koin jotain psykoosin kaltaista, niin ainakin uskon, vaikka lastensuojelun muija kirjoitti paperiin "harhoja". olin luisunut masennukseen pikkuhiljaa, mutten tahtonut myöntää asiaa, nuorempana pidin masennusta ja ahdistusta nössöjen heikkouksina, ja minä tahdoin olla vahva. kaikki yliluonnollinen kiehtoi minua ja aika lapsekkaasti uskoinkin keijuihin, noitiin ja henkiin, psykologiasta en tuolloin paljoa tiennyt, pelkkä psykoosi sanana kammotti minua. yhtenä iltana lähdin kuitenkin kävelylle lapsuudenkodistani. koko päivän oli tuntunut jotenkin omituiselta, olin toiminut kuin ulkona itsestäni ja pyöräillessäni aiemmin päivällä olin ajanut "pahuutta" pakoon. niin ajattelen ainakin nyt, silloin nuo ajatukset olivat minulle vieraita, vaikka jokapäiväisiä olivatkin. oli kevät ja lämmin ilta, kävelin paljain jaloin soralla ja märällä nurmikolla, pistely jalkapohjissani ei tuntunut tavalliselta. en pystynyt käsittelemään omia tunteitani kuin keksimieni tarinoiden kautta, sinä iltana päähäni alkoi kuitenkin kehittyä tekstiä ihan omasta elämästäni - oli kammottavaa huomata, että se surullinen tarina olikin omani. jatkoin kävelemistä, ilta pimeni ja naapurusto näytti jotenkin erilaiselta. kuuluin siihen maisemaan, mutta sisimpäni oli jossain muualla. olin sisältä jonkin harmaan verkon peittämä. pian istuin puusillan kaiteella ja hyppääminen tuntui olevan seuraava askel. en muista itkinkö, olin vihainen itseni puolesta, kun se pahuus tahtoi minun tappavan itseni. vaikka ne olivat omia ajatuksiani, ne eivät olleet. mitään ääniä en kuullut, jokin vieras vain tuntui tunkeutuneen minuun. käännyin takaisin, ja seuraava liikennemerkki oli paha mies. näin liikennemerkin sellaisena kuin se on, hoin itselleni, ettei se ole mikään paha, ei se mitään tee, mutta kuin silmieni eteen olisi tullut kalvo, joka vääristi kuvan. kaikki minkä näin ja kuulin, oli erilaista kuin ennen, maa jalkojen alla ja ilma tuntui erilaiselta. yhden autotallin ovet avautuivat, sulkeutuivat, avautuivat itsestään, se puuhökkeli jutteli mulle tai tahtoi päästää jotain ulos itsestään. pikkuikkunat katsoivat minuun. seuraavat talot ohitin pelosta sekaisin, pelkäsin astuvani rajan yli vai olinko jo astunut, en kuitenkaan ollut enää yhtä lähellä "aineellista todellisuutta" (vaikea selittää). yritin ajatella tarinaa, joka oli tullut päähäni aiemmin illalla, mutta se teki minut vain surullisemmaksi, eikä se suru helpottanut pakokauhua yhtään. en uskaltanut juosta, vaikka halusin äkkiä kotiin. seuraavan talon isot ikkunat räpsyttivät minulle kuin silmät, kukkapenkki oli suu, ja katto hattu...
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
3 VASTAUSTA:
seuraavallakin talolla oli kasvot, en uskaltanut katsoa sitä, mutta en voinut oikein katsoa eteenikään, kun siskoni ajoi mäkeä alas pyörällä. se näytti vihaiselta ja sillä oli jotain mustaa päällä, tiesin, että oli myöhä ja porukat varmaan ihmetteli minne olin hävinnyt, ja sisko etsi minua. kalvon läpi katsottuna se ei ollut mun sisko vaan joku, joka oli ryöstänyt mun siskon ulkonäön, piti mun siskoa vankinaan tai oli jo muuttanut sen pahaksi. sisko oli kääntynyt mua vastaan. se taisi kysyä missä mä olen ollut, sen ääni oli mulle vaan muisto jostain tosi kaukaa, ja sen ilme pelotti mua. myöhemmin olen nähnyt saman ilmeen monta kertaa siskon naamalla, kai se näki, ettei kaikki oo kohallaan, ja pelkäsi. se paha tosiaan oli ottanut siskon valtaansa, enkä mä voinut sitä pelastaa, mun pitäisi mennä hakemaan sisko - miksi se sitten oli tuossa... mulla on muisto kavereiden pihasta ja autosta, niiden iskä taisi korjata sitä, enkä tiedä miten se liittyy asiaan. mun piti juosta, ja kun mä lähdin juoksemaan, pahat miehet ajoi mua takaa. ne ei olleet mun sisko, vaan sitä pahuutta, mikä oli räpsyttänyt ikkunoita ja availlut ovia. huusin varmaan niin, että koko kylä raikui, sisko seurasi mua niiden miesten perässä ja huusi jotain, ja kun mä mäen päällä pysähdyin, se itki, ja mun pelko vaihtui vitutukseen, että mitä tuo tuossa itkee, kun mua seuraa pahat miehet. piti kuitenkin koota itseni ja lohduttaa siskoa. en tiedä miten pitkälle olisin mennyt, jos se ei olisi alkanut itkeä.
puhut siitä, että psykoosi on kasvunpaikkasi, ja niin olen ajatellut itsekin - sama se ovatko kokemukseni psykooseja tai mitään sen kaltaistakaan. olin kieltänyt itseltäni masennuksen, ja kun se alkoi purkautua, romahdin. joskus mietin, millainen olisin ellen olisi kokenut tuollaisia juttuja, olisin varmaan tasapainoisempi ja menestyvämpi joo, mutta jotenkin vajavaisempi. kuusitoistavuotiaana olin peloissani, vanhempani veivät minut psykologille, jolta kuvittelin saavan suoraan vastauksen kun kysyin miksi. mietin koko ajan miksi minulle kävi näin, miksi sekosin. kesti monta kuukautta, kunnes tein masennustestin ja vasta sitten myönsin asian itselleni. aloin vähitellen tajuta, ettei se ilta ja muuta epämääräiset asiat minusta hullua tee, ne ovat vain seuraus siitä mitä mieleni on saanut kestää. en ole vieläkään tavannut lääkäriä, joka olisi pystynyt asian paremmin selittämään.

ovellani seisoi joskus musta pitkä hahmo ja kai se joskus kävi ihan sänkyni vieressä. se oli seurannut minua pienestä asti, mutta vaihtanut väriä ja muotoa. se oli pelottava ja paha ja jos olisi päässyt liian lähelle, olisi imenyt minut sisäänsä. samalla se peitti koko oviaukon ja suojeli minua. melkein seitsemäntoistavuotiaaseen asti näin maailman vähän eritavalla, syksy oli paljon värikkäämpi kuin ennen, ja sillalta alas hyppäämisessä pelotti vain halvaantuminen tai muut vammat, ei kuolema. ei se mua kutsunut, mutta jos en olisi pelännyt niin, olisin ollut sinut sen kanssa. syntymäpäivänäni tiesin, millä saan itseni hengiltä. harvoin näitä juttuja enää muistelen, tulee vaan mieleen, onko mulla mitään toivoa kun olen ollut noin sekaisin...

kännissä olen nähnyt harhoja ja suuttunut niin, etten ole enää kropassani. kerran yläasteella jollain tylsällä tunnilla näin opettajan violetin auran, sen molemmilla puolilla kultaiset temppelin pylväät, joiden välissä se istui jalat ristissä ja meditoi. kohta se jäi sairaslomalle syövän takia.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
....jatkoa... kirjoitti:
seuraavallakin talolla oli kasvot, en uskaltanut katsoa sitä, mutta en voinut oikein katsoa eteenikään, kun siskoni ajoi mäkeä alas pyörällä. se näytti vihaiselta ja sillä oli jotain mustaa päällä, tiesin, että oli myöhä ja porukat varmaan ihmetteli minne olin hävinnyt, ja sisko etsi minua. kalvon läpi katsottuna se ei ollut mun sisko vaan joku, joka oli ryöstänyt mun siskon ulkonäön, piti mun siskoa vankinaan tai oli jo muuttanut sen pahaksi. sisko oli kääntynyt mua vastaan. se taisi kysyä missä mä olen ollut, sen ääni oli mulle vaan muisto jostain tosi kaukaa, ja sen ilme pelotti mua. myöhemmin olen nähnyt saman ilmeen monta kertaa siskon naamalla, kai se näki, ettei kaikki oo kohallaan, ja pelkäsi. se paha tosiaan oli ottanut siskon valtaansa, enkä mä voinut sitä pelastaa, mun pitäisi mennä hakemaan sisko - miksi se sitten oli tuossa... mulla on muisto kavereiden pihasta ja autosta, niiden iskä taisi korjata sitä, enkä tiedä miten se liittyy asiaan. mun piti juosta, ja kun mä lähdin juoksemaan, pahat miehet ajoi mua takaa. ne ei olleet mun sisko, vaan sitä pahuutta, mikä oli räpsyttänyt ikkunoita ja availlut ovia. huusin varmaan niin, että koko kylä raikui, sisko seurasi mua niiden miesten perässä ja huusi jotain, ja kun mä mäen päällä pysähdyin, se itki, ja mun pelko vaihtui vitutukseen, että mitä tuo tuossa itkee, kun mua seuraa pahat miehet. piti kuitenkin koota itseni ja lohduttaa siskoa. en tiedä miten pitkälle olisin mennyt, jos se ei olisi alkanut itkeä.
puhut siitä, että psykoosi on kasvunpaikkasi, ja niin olen ajatellut itsekin - sama se ovatko kokemukseni psykooseja tai mitään sen kaltaistakaan. olin kieltänyt itseltäni masennuksen, ja kun se alkoi purkautua, romahdin. joskus mietin, millainen olisin ellen olisi kokenut tuollaisia juttuja, olisin varmaan tasapainoisempi ja menestyvämpi joo, mutta jotenkin vajavaisempi. kuusitoistavuotiaana olin peloissani, vanhempani veivät minut psykologille, jolta kuvittelin saavan suoraan vastauksen kun kysyin miksi. mietin koko ajan miksi minulle kävi näin, miksi sekosin. kesti monta kuukautta, kunnes tein masennustestin ja vasta sitten myönsin asian itselleni. aloin vähitellen tajuta, ettei se ilta ja muuta epämääräiset asiat minusta hullua tee, ne ovat vain seuraus siitä mitä mieleni on saanut kestää. en ole vieläkään tavannut lääkäriä, joka olisi pystynyt asian paremmin selittämään.

ovellani seisoi joskus musta pitkä hahmo ja kai se joskus kävi ihan sänkyni vieressä. se oli seurannut minua pienestä asti, mutta vaihtanut väriä ja muotoa. se oli pelottava ja paha ja jos olisi päässyt liian lähelle, olisi imenyt minut sisäänsä. samalla se peitti koko oviaukon ja suojeli minua. melkein seitsemäntoistavuotiaaseen asti näin maailman vähän eritavalla, syksy oli paljon värikkäämpi kuin ennen, ja sillalta alas hyppäämisessä pelotti vain halvaantuminen tai muut vammat, ei kuolema. ei se mua kutsunut, mutta jos en olisi pelännyt niin, olisin ollut sinut sen kanssa. syntymäpäivänäni tiesin, millä saan itseni hengiltä. harvoin näitä juttuja enää muistelen, tulee vaan mieleen, onko mulla mitään toivoa kun olen ollut noin sekaisin...

kännissä olen nähnyt harhoja ja suuttunut niin, etten ole enää kropassani. kerran yläasteella jollain tylsällä tunnilla näin opettajan violetin auran, sen molemmilla puolilla kultaiset temppelin pylväät, joiden välissä se istui jalat ristissä ja meditoi. kohta se jäi sairaslomalle syövän takia.
olen taas alkanut pelätä. vuosiin minua ei pelottanut, ja olin suht normaali. olin jo alkanut unohtaa kokemukseni, hyväksyin ne osana kasvuani, mutta tunsin niiden jääneen taakse. muutama viikko sitten kävelin lapsuudenkotiini myöhään illalla ja tiesin kulkevani sitä samaa polkua, jota silloin. uskon, että saisin itseni sekoamaan jos oikein yrittäisin, virittäisin vaan mieleni oikealle taajuudelle ja antaisin mennä. eilen lähdin käymään kaupoilla ja olin tosi väsynyt, bussista noustessani tajusin, etten ole mukana jutussa. en olisi millään jaksanut kävellä, halusin vaan nukkumaan, mutta ajattelemalla, etten ole paikalla, jaksoin. osaan sulkea mieleni kun tulee tarve. ei olisi pitänyt lähteä illalla juomaan, niin väsynyt olin, ja kävellessäni kotiin aloin mennä sitä toista polkua. en haluaisi joutua sinne taas, kaikki käytännönjutut kusisivat enkä voisi huolehtia asioistani, eikä mieheni varmaan jaksaisi katsella. mutta mitä käy, jos kiellän asiat taas itseltäni?

olen sitä mieltä, että kouluissa pitäisi opettaa ainakin yläasteella psyykehäiriöistä. sen ikäiset on muutenkin hukassa, joten kun alkaa mennä rajan yli, varmaan moni pelkää. itse luulin olevani ainoa koko maailmassa - tai että on normaalit ihmiset, hullut pakkopaidoissa ja minä. pitäisi kertoa, että mielentilahäiriöitä on eriasteisia, ja niille kaikille on syynsä.

kai tunnemuistin menetys kuuluu siihen, että koko maailmankatsomus järkkyy. tulee uusia näkökulmia ja kyseenalaistaa vanhat käsityksensä, sehän on kasvamista. on oikeasti hienoa, ettet pelkää tai pidä itseäsi mitenkään pöpinä, vaan otat psykoosisi (tai mikä tahansa se onkaan) matkana.

sori tää pitkä viesti, on vaan aihe mistä pitäis puhua enemmän. toivottavast saat muitaki vastauksia...
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
...ja vielä:D kirjoitti:
olen taas alkanut pelätä. vuosiin minua ei pelottanut, ja olin suht normaali. olin jo alkanut unohtaa kokemukseni, hyväksyin ne osana kasvuani, mutta tunsin niiden jääneen taakse. muutama viikko sitten kävelin lapsuudenkotiini myöhään illalla ja tiesin kulkevani sitä samaa polkua, jota silloin. uskon, että saisin itseni sekoamaan jos oikein yrittäisin, virittäisin vaan mieleni oikealle taajuudelle ja antaisin mennä. eilen lähdin käymään kaupoilla ja olin tosi väsynyt, bussista noustessani tajusin, etten ole mukana jutussa. en olisi millään jaksanut kävellä, halusin vaan nukkumaan, mutta ajattelemalla, etten ole paikalla, jaksoin. osaan sulkea mieleni kun tulee tarve. ei olisi pitänyt lähteä illalla juomaan, niin väsynyt olin, ja kävellessäni kotiin aloin mennä sitä toista polkua. en haluaisi joutua sinne taas, kaikki käytännönjutut kusisivat enkä voisi huolehtia asioistani, eikä mieheni varmaan jaksaisi katsella. mutta mitä käy, jos kiellän asiat taas itseltäni?

olen sitä mieltä, että kouluissa pitäisi opettaa ainakin yläasteella psyykehäiriöistä. sen ikäiset on muutenkin hukassa, joten kun alkaa mennä rajan yli, varmaan moni pelkää. itse luulin olevani ainoa koko maailmassa - tai että on normaalit ihmiset, hullut pakkopaidoissa ja minä. pitäisi kertoa, että mielentilahäiriöitä on eriasteisia, ja niille kaikille on syynsä.

kai tunnemuistin menetys kuuluu siihen, että koko maailmankatsomus järkkyy. tulee uusia näkökulmia ja kyseenalaistaa vanhat käsityksensä, sehän on kasvamista. on oikeasti hienoa, ettet pelkää tai pidä itseäsi mitenkään pöpinä, vaan otat psykoosisi (tai mikä tahansa se onkaan) matkana.

sori tää pitkä viesti, on vaan aihe mistä pitäis puhua enemmän. toivottavast saat muitaki vastauksia...
kyllä miun psykoosissa oli ihan selkeitä harhoja. vaikka makasin sairaalassa lepositeissä, kuvittelin käyneeni korvatunturilla, luostarissa, aikaa kului kuvitelmissani vuosia, elin kokonaisen elämän muutaman viikon aikana (mahtoivat aivot käydä kierroksilla) yms. ja kun puoliksi alkoi tolkku palailla (ymmärsin olevani sidottu sänkyyn) niin aloin nähdä/kuulla kaikkea -einiinmukavaa (joku huohottaa ja murisee verhon takana, ihmisiä teurastetaan ympärilläni yms.)

Ei enää ikin' sitä kiitos. on muuten hurja tunne kun ensimmäistä kertaa tajuaa kuvitelleensa kaiken.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Tää on kuin mun elämästä! Siis tätä on kestäny kyllä vaan alle pul vuotta mutta mulla on tosi paljon aukkoja e tmitä on tapahtunu tänä aikana ja nyt ku muutettii uuteen taloon ni oon kokoajan eläny ns. "mielikuvitus maailmassa". ja välillä mietin että sanoinkohan mä ton ajatuksen ääneen? ja sitte alkaa hävettää ku en tiiä... sitte mulla oli kausi ku mun päivät meni siinä et väistelin "Käärmeitä". luulin et mun ympärillä pyörii 2 käärmettä ja jos ne tulee mun sisälle ni musta tulee erilaine ihminen. ei helvetti. koulussakaan en voinu keskittyä ku mietin vaa et nyt se tulee mun sisälle. ja ku olin lenkillä ni mun piti tehä ihmeellisiä askeleita vaikka ihmisiä oli ympärillä et väistelisin niitä käärmeitä. onneks tää on lähteny pois mutta silti mulla on kokoajan tosi outo olo. välillä saatan olla vaa omas sängyssä ja itkee vaan hysteerisesti ilman tunnetta, ja sitte elän muutenki kaikissa mielikuvitusmaailmoissa ja tuntuu et joku kattois mua tai jotain.
oon nyt erittäin sekavassa mielentilassa että saatan hävetä tätä kirjotusta huomenna mutta ihan sama anonyyminä sönkätä tänne en mä tässä mitää menetä =)9999999
Ilmianna
Jaa
Mulla oli ainakin hauskaa muiden ihmisten kustannuksella. Sitähän hoitotyö on. Rahantekemistä muiden ongelmilla saamatta mitään vastineeksi tai tulosta aikaan.
Ilmianna
Jaa
Koin psykoosin helmikuussa. Jännittävä ja mielenkiintoinen matka. Tällä hetkellä lääkitys siihen ja olo tuntuu tyhjältä. En tunne juuri mitään. Ei itketä, ei naurata, ei vihastu. Olen miettinyt monesti, että mistä kaikki alkoi ja kauanko se kesti. Siitä minulla ei ole muistikuvaa. Oli vaan niin helvetin hauskaa. Luulin että kameroita oli jokapuolella, olin ns. julkkis. Radion kaikki puheet olivat minulle tarkoitettuja. Joka puolella oli viestejä, joita piti ratkoa. En puhunut kellekään näistä oudoista asioista, elin ns. omaa elämää. Kunnes minut vietiin psykiatrian poliklinikalle ja määrättiin sairaslomalle. Luulin edelleen että se oli joku järjestetty juttu. En nähnyt mitään outoja tai kuullut. Mutta silti elämä oli erilaista. Lääkäri on määrännyt lääkityksen kahdeksi vuodeksi, toivon että saan silloin lääkkeen lopetettua ja muutun jälleen omaksi itseksi. Toisaalta en pelkää jos psykoosi uusii, tottakai en sitä toivo. Psykoosi laukesi väsymyksestä, stressistä ja pelosta.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
2 VASTAUSTA:
Minunkin olo on tyhjä psykoosin jälkeen. Lienee masennusta. Luulin kanssa olevani julkkis. Kuvittelin että voin vaikuttaa tv.ohjelmiin. Esim. urheilutulokset olivat minun ansiotani ja sarjat menivät ajatusteni mukaan. Se oli pelottavaa. Lopulta ajattelin olevanni Jumala eli kaiken hyvän ja pahan yläpuolella. Olin todella kuuluisa vaikken ole kuin muutamalla läheisellä varustettu perheenäiti.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
On mahdollista, että "sairautesi" palaa, kun lopetat lääkityksen kahden vuoden päästä. Aivosi ovat "sopeutuneet" näihin neurotoksiineihin tavalla, joka altistaa paranoidiselle ajattelulle ja kun ne viedään pois, voit olla varma, että mielesi lähtee ylikierroksille. Tämän vuoksi neuroleptit heikentävät todennäköisyyttä, että saavutat koskaan enää normaalia toimintakykyä. Skitsofrenian keksijä Eugen Bleuer sotki skitsofreniaan post-enkefaliittisen parkinsonismin, joka on aivotulehduksen jälkitila ja johtaa taantumiseen. Nykyään tämä sama efekti saadaan aikaan näillä lääkkeillä, ei tarvita aivokuppaa enää tämän etenevän aivosairauden diagnosoimiseen. Psykiatrit ovat keksineet ihan itse, miten degeneroituminen aiheutetaan! Nyt sinulla on sitten se vaikeaa ja krooninen sairaus nimeltä skitsofrenia, onneksi olkoon.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Girl 84, mistä pelosta sun psykoosi laukesi?

Te jotka olette menneet psykoosiin niin onko se tapahtunut pikkuhiljaa vai ihan akuutisti?

Ja jos pikkuhiljaa niin tiesittekö että nyt ei ole kaikki kunnossa vai oliko olonne ns. normaali vaikka olittekin harhoissa?

Oletteko saaneet esim. skitsofrenia diagnoosia?
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Pelkäsin exää, joka oli suhteen loppuessa sekaisin. Minulla psykoosi oli akuutti luulisin, se alkoi yhtäkkiä. Jota en edes huomannut, vaan muut veivät minut hoitoon. Ei minussa mitään vikaa ollut, ajattelin. Onneksi on perhe ja ystävät. Kaikki oli periaatteessa kunnossa, elin vaan omaa hauskaa elämää yksin, josta muut eivät tienneet/tajunneet. Radiosta tuli useita kappaleita, jotka oli tehty minulle. On monta "psykoosi" biiisiä jota kuuntelen edelleen, mutta olo on kuitenkin nyt normaali, lääkityksen vuoksi. Ei ole todettu mitään skitsofreniaa. Sanoisin että helvetin hauska matka, jota vain harvat kokevat. Tietinkin se on aivoille raskasta, ja paraminen kestää aikansa. Uskon että palaudun vasta lääkkeen lopetettua. Harmittaa, että se oli psykoosi, koska jotenkin elin aivan ihanaa elämää, olin virkeä ja tekevä. Nyt voimani on minimaaliset, jaksan käydä töissä, mutta jatkuva väsymys riivaa.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Mulla oli kanssa sellane olo että oon julkkis.. kaikki alko ku tuli vaikee asteinen masennus ja paniikkihäiriö 17 vuotiaana mitä helpotin ryyppäämisellä.. siitä sitte lähti emäntä ja koulu jäi kesken josta alako "alamäki" ja kuvioon tuli psykopaattikaverit ja ganjakuviot.. 2 vuotta meni ihan kivasti jos muistais jotakin.. havahduin siihen kun keskellä yötä asustelin hylätyllä rannalla parin repun kanssa missä oli kaikki tarpeellinen kämpästä mistä sain häädön.. oli kylmä yö ja puut loppu niin murtauduin läheiseen mökkiin ja aamulla 9 aikoihin kävin kahtomassa leiripaikkaa niin se oli tyhjennetty.. lehdestä luin että poliisit oli tyhjentäny paikan aamu 7 aikoihin kun joku mummo oli valittanu sotkusta... Sinne meni viimesetkin tavarat joten lompsin kaupungin talolle asuntoa kysymään.. kovasti ihmettelivät touhua että ei ole asuntoa joten sain samana päivänä uuden asunnon ja uuden alun! No perkele sama rilluttelu vaan jatkuu ja psykkoosit tulille... Simpsonit jutteli mulle telkkarista ja kuvittelin että ne kertoo mulle salaviestejä. Puhelinta kuunneltiin ja naapurissa asuvat on valepukusia poliiseja.. sitte huumekaupoista tuli oikeesti krp ryminällä sisään ja veti putkaan.. siellä havahduin todellisuuteen ja lopetin kannabiksen pössyttelyn.. loppu sekoilut 2 kuukauden sisään ja olo rupes olemaan normaali. Ei kannabis tapa mutta mielen tappaa.
Ilmianna
Jaa
Onko skitsofrenia hoidettavissa hypnoosilla?
Onko skitsofrenia itseasiassa hypnoottinen tila?

Voiko unessa hypnotisoitua?

Voiko hypnotisoida itse itsensä?
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Skitsofreniasta oon nähny vähän kahdenlaista juttuu. Toisessa yhteydessä puhutaan vakavasta mielenterveyden häiriöstä, toisessa vain termistä tietylle olemisen tilalle (psykoosi). Jälkimmäisen mukaan siitä voi toipua ilman lääkkeitä (Keroputaan-malli). Hypnoosista tässä yhteydessä en ole kuullut. Itsehypnoosista olen kuullut ja siitä oon nähny englanninkielisiä oppaitakin.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Voiko ihminen pelästyä niin, että joutuu psykoosiin? Unessa?
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
3 VASTAUSTA:
Pelko, stressi, traumaattinen tilanne yms. Ovat perus psykoosin laukasioita. En ihan ymmärrä mitä tarkoitat tuolla unessa jutulla.
Onko se a) Uni-maailma on niin sekava, että ihminen luulee unessansa olevansa psykoosissa. Miksei mahdollinen?
B) Pelästyy unta niin pahasti, että herää ja ”uni jatkuu.”
C) pelästyy unta niin pahasti, että herää ja joutuu psykoosiin.
B, C molemmat mahdollisia, itselle tapahtunut. Ei välttämättä suoranaisesti psykoosia vaan esim. joku unihalvaus tai yölliset/illan hallusinaatiot (tuolle on olemassa joku oma termi, en nyt nopeasti googlettamalla löytänyt sitä)
D)?

Miksi kysyt?
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Mulla on kahdet aivot.
Tappaisin noi toiset, jos osaisin.
Se oli se käpy, mikä putosi katolle. Heräsin, eikä tämä huuto lakkaa.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Pilven polttelu vei psykoosiin. Alko lyhyillä pelkotiloilla ja paranoidisella vaiheilla. Yksinäisyys liittyi vahvasti näihin epäilyksen tunteisiin. Ei ole lainkaan hyvä combo yksinäisyys ja pajauttelu. Ennen psykoosia tuli paljon deja vu-tunteita. Elin tilanteet eri persoonaassa. olin irti ruumiista ja mieli analysoi ja ns. ymmärrykseni lisääntyi. Näin ulkopuolelta sen tunteiden loopin, jossa elin. Vähättely-hyväksikäyttö-ahneus-yksinäisyys-suru jne. Viimeinen niitti arkkuun oli se kun elin tässä tyhjyydessä jossa katselin itseäni ulkopuolelta. Otin hatsit ja boom.. ajatukset meni niin syvälle että aika pysähtyi. Tunsin että elän ikuisuudessa ruumiini ulkopuolella. Minuutti tuntui liian pitkältä ajalta tässä maailmassa ja tunti vähintäänkin kymmeniltä vuosilta. Pahinta oli se, että tunne, johon "kuolin" eli se viimeinen ajatus. Ajauduin ajatuksissani niin pohjalle ettei mieli enää kyennyt pelastamaan sieltä. Olin ns. tuuliajolla. Ajauduin useasti ns. mielen tappiin, jossa elin ikuisuudessa. Heräsin näistä jumeista kramppikohtauksilla, joissa lähti taju. Aina kun taju lähti, sen jälkeen kun virkosin, olisi kuin olisin herännyt kuolleista. En muistanut hetkeen mitään ja sitten uudestaan.. mieli ajautui samaan umpikujaan ja kuolin uudestaan ja uudestaan. En jaksanut enää ja olin tappaa itseni jo oikeasti. Sitten tuli kuin salama taivaalta armon tunne, joka vapautti siitä ilkeästä kuoleman kierteestä. Luovuin kaikesta pyrkimyksestä ja hiljaa nousi "tila" päällee, jossa olin täydellisessä rauhallisuudessa. Ihan kuin saisin uuden mahdollisuuden valita, mille polulle lähden.

Tämän jälkeen elin niin hitaalla että näin omat tunteeni, jokaisen pienimmänkin ajatuksen, ja aloin ratkomaan syntien kehää, joka vei syvemmälle ja syvemmälle itsemurhan partaalle. Rakensin ajatustani pala palalta ja aloin ymmärtämään, miksi ajauduin erilaisiin epämukaviin tunteisiin. Olin osastolla pidemmän tovin ja lääkkeet hilltsi ajatuksia. Aina kun tartuin johonki tunteeseen, se johti seuraavaan jne. Kävin läpi hyveitä ja paheita. Siitä hiljallee takas pinnalle.

Tuo oli sellaista aikaa jota en varmasti unohda koskaan. Mutta opin itsestäni niin paljon ja etenkin opin pois häpeästä ja itsesyyllisyydestä. Opin rakastamaan itseäni erilaisena ajattelijana. Vieläkin kun on stressiä ja kiirettä, palaudun vanhaan minääni, ja elän sosiaalisen paineem alla, mutta nyt osaan luopua tavoitteista ja elää hetkessä itseäni varten.

Se oli raskas oppitie itseeni, mutta tänään olen paljon vapaampi pelosta, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Jotenkin ymmärsin, että omalla tavallaan tulen aina olemaan näiden ajatuksieni ja kokemusteni kanssa yksin. Mutta jokaisen sisällä se oma voima joka ymmärtääja tuo rauhan yksinäisyyteen. Mun oma voima armahti mut pois sieltä pohjalta. Se on sama voima, joka sanoo tänäänki et mä en oo koskaa yksin. Siitä saa itseluottamusta ja uskoa siihen et kaikki menee hyvin vaikka tulevaisuus on epävarmaa ja pelottavaa. Sillon ku luottaa itteensä ja löytää yksinäisyydestäkin onnen, ei oo ollu tarvetta ajautuu epämukaviin sosiaalisiin tilanteisiin joissa on hankala olla. Jokasella on se oma polku jota pitäs kunnioittaa. Jos joku tuomittee mut nii en välitä. Miks mun pitäs muuttaa itteni muiden vuoksi? Ei muutenkaan pitäs tuomita ihmisii, koska ei ne ihmisten päätökset lopulta ole omia valintoja, vaikka ne siltä tuntus. Kokemus antaa vaan eväät ymmäetää itteensä paremmin. Pitää vaan muistaa antaa anteeksi itelle ja muille ja olla armollinen, jotta niistä kokemuksista oppii..
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
skitsofrenia on psykoosisairaus....siihen vaikuttaa perinnöllisyys,päihteet,stressi,traumat.
älä hanki sellasta diagnoosia!

en suosittele...
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Skitsofrenia ei ole sairaus ollenkaan. Sellaiseen mitä ei ole tieteellisesti olemassa ei voi tietenkään sairastua. Samoin tästä seuraa, että sellaiseen mitä ei ole olemassa ei voi vaikuttaa perinnöllisyys, päihteet, stressi, traumat tai mikään muukaan.

Siitä olen samaa mieltä, että kyseistä "diagnoosia" ei kannata hankkia. Siinä menee ihmisarvo ja -oikeudet.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti

Vastaa alkuperäiseen viestiin

kokemuksia psykoosista

Haluaisin kuulla kokemuksia psykoosista, mielellään sellaisilta jotka ovat siitä jotain oppineet eivätkä vain vihaa ja pelkää sitä.

Itse uskon kokeneeni psykoosin joka alkoi noin puolitoista vuotta sitten ja kesti noin vuoden verran. En ole saanut siihen diagnoosia, sillä oman tilanteeni kuvaileminen psykiatrille tuntui mahdottomalta, koska "en ollut mitään". Kävin kerran psykiatrin vastaanotolla, mutta siihen se sitten jäi. Kuvaavaa kuitenkin on, että tuntui että mieli hajosi täysin ja olin vain tyhjä kuori, "en mitään". Olin kuin irti maailmasta eikä minulla ollut tunne sidettä mihinkään, ei edes omaan menneisyyteeni. Kaikki mitä oli, oli nykyhetki. Jonkinlainen tunnemuisti siis hävisi enkä enää muistanut miten minun tulee suhtautua ihmisiin jotka tunsin. Kun puhutaan siitä, että psykoosissa ihmiset näkevät ja kuulevat harhoja, niin minä en nähnyt harhoja, mutta tietyt vanhat talot saivat minut kauhusta jäykäksi, sillä tunsin että siellä oli "kummituksia". enkä halunnut nähdä niitä. Kävin myös kuviteltuja keskusteluja ääneen, joskus ihmistenkin ilmoilla sillä vaivuin jonnekin toiseen maailmaan ja kun sieltä säpsähdin niin häpesin sitä kun olin puhumut "itsekseni".

Olisi kiva tosiaan kuulla kokemuksia psykooseista ja millaiseksi ihmiseksi ne kokemuksena ovat teidät rakentaneet. Uskon omalla kohdallani, että kyse on kasvun paikasta, kunhan vaan osaisin tulkita sitä oikein, loppu suoralla kun uskoakseni ollaan.

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta