Jos haluaa, voi kysyä mistä alkaen on alkanut esiintyä koulukiusaamista. No siitä alkaen, kun luunappi ja tukistus julistettiin pahoinpitelyksi. Siitä sopii repiä.
Itse olisin ollut ihannetapaus kiusattavaksi. Avioerolapsi, äidillä eri sukunimi kuin itselläni. Silloin lapsetkin jo tiesivät mikä on sopivaa ja mikä ei. Rajat oli lapsille opetettu.
Itse olisin ollut ihannetapaus kiusattavaksi. Avioerolapsi, äidillä eri sukunimi kuin itselläni. Silloin lapsetkin jo tiesivät mikä on sopivaa ja mikä ei. Rajat oli lapsille opetettu.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tosi on. Koulukiusaamiseksi koin jo opettajien käytöksen vähävaraisten perheiden lapsille. Luokan ollessa paikalla jaettiin näitä avustuslappuja, joillekin kenkä- joillekin vaateapua.
Kun kunta niitä antoi. Eikö opettajalla ollut sivistystä sen vertaa, ettei olisi eriarvoistanut lapsia muiden kuullen, olivathan he niin sivistyneitä nämä entisajan opet?
Mummut meni hyvä ettei ojaan kun opettaja kulki ohitse. Niiattiin ..tuollaisille turhakkeille päivää sanoessa.
Et onneksi ei niin enää! Oppilaissa on häiriköitä, sitävarten on tarkkis ja heistä vielä seuraaville on harjoituskoulut. Nykyiset opet pelkää murrosikäisiä oppilaitaan koska se auktoriteetti ei heillä ole hallussa, turha on kitistä ellei jämäkkyyttä ole.
Kuinka moni opiskelua haluava kärsii luokassa näiden häiriköiden takia? Opettaja vislaa , miettii et teen työtäni ja se riittää eipä ole minun muksujani !
Suomessakin luokkaerot eri väestöryhmien välillä ovat olleet kautta historian ja siinä on ihmiset jaettu 'jyviin ja akanoihin' ja väestö jo jakaantui erilaisiin ihmisryhmiin. Kokonainen suku ja perhekuntakin saattoi olla pilkan kohteena. Myös koululaitoksesessa on kiusattu alusta asti köyhiä, erilaisia ja vammaisia lapsia. Eikä sovi unohtaa kirkkoakaan, sehän rökitti julkisestikin viime vuosisadalle asti aika kuuluvastikin.
Luokan edessä luokanvalvoja kailotti kaikkien kuullen, että sillä ja sillä on lukukausimaksu maksamatta.
Ja yksi opettajista sekoili ja näytti "kiintymystään" tai kiimaisuuttaan kaikkien nähden ja kuullen.
Oliko siis ihme, että keräsin kamppeeni lukion ensimmäisillä ja lähdin -kauas pois.
Toinen, kunnollinen opettaja sitten kirjoitti vieraaseen maahan, että pitäisi tulla takaisin ja käydä koulu loppuun ylioppilaaksi.
Se tuli käytyä sitten iltakoululaisena työn ohella.
Minua ainakin kiusattiin mitä raa'immasti 60-luvun alkuvuosina. Minua, kilttiä, arkaa tyttölasta. Luunapeista en ole koskaan saanut kokemusta.
Ilkeys on ihmisessä syntyjään, toiset ovat vain vielä muita ilkeämpiä, ja näyttävät sen teoillaan ja sanoillaan.
Minulle koulukiusaamisen aiheutti v. 1958 opettaja.
kehveli, se opettaja, Treen Yhteislyseossa. Jos enään elää, niin hävelköön.
Mikkelissäkin ruotsin kielen lehtori, mies. Ei voi siitä ihminen ilkeämmäksi muuttua. Epäluuloinen kyylä, joka oikein julmasti "kiusasi" varsinkin ehkä ei niin kauniin näköisiä tyttöoppilaita. Sen kyllä jokainen huomasi ja oli se niin hirveä häpeä näille oppilaille, minä mukaan lukien.
Kokeetkin jakoi paremmuusjärjestyksessä. En tiedä, vieläkö elää. Saattaa elääkin, koska silloin kuusikymmenluvulla ei ollut vielä kuin varhaiskeski-iässä. Vihaan häntä ikuisesti!
Tämmösiä opettajia silloin oli sen aikaisessa keskikoulussa.
Ei ollut. Kokemukseni on kansakoulun ekalta loukalta.
Viimeisin ikävä kokemus opettajan ammattitaidosta, sain tuta 90-luvulla jälkikasvuni ollessa koulussa.
Tämän opettajan sain/saimme viralta, onneksi. (Halusin hänet pois, vaikka hän kehuikin omaa lastani enkeliksi, vaan se teksti muista oppilaista, oli ala-arvoista)
Tuntuu siltä, ettäopettajien pätevyystestit ovat olleet ja ovat yhä, liian hataria.
ja pah, samanlaista räkänokkaa ne olivat silloinkin, rikkaampien pennut. Yhen kerran suutuin pahasti kiusaamisesta - ja sain jälki istuntoa - oikeustajuni oli tiukilla.
Ei minua ainakaan kukaan "rikkaan" pentu kiusannut, vaan ihan tavallisen kapiaisen pirullinen pojankossi. Nimitteli ja jopa potki, eikä koskaan tullut mielen viereenkään, että kellekään kertoisin, vaikka näkihän moni muu oppilas touhun.
Vasta myöhemmällä iällä sain kuulla, että sattui olemaan oman isäni sotakaverin jälkeläinen. Jos vielä tapaisin, potkaisisin muniin niin kovaa kuin jaksaisin.
ymmärtäisiköhän mistä ansioista sai potkun? :)
selittäisin, mistä se olisi lahja.
Satun röllykkämahaukon tietämään hyvinkin tarkkaan.
No, aikeeksi se potku varmasti jää, mutta en ikinä lakkaa miettimästä, miten joku voi olla toista kohtaan niin paha. Iso pojankolli jopa potkii tyttöä. Ehkäpä syynä ole, että menestyin hyvin? Ei se silloin lohduttanut, ja saahan näitä syitä näin myöhemmin mielessään kehitellä.
kiusaajilla on joko sadistinen tai sitten välinpitämätön isä, - joistain mielen ongelmista kiusaaminen kertoo, - pahaolo täytyy kostaa, siirtää toiselle.
Meidän koulussa ei ollut ketään, kenen vanhemmat olisivat eronneet, mutta kuisaamista silti olli ja paljon. Siihen aikaan vahemmatkin osallistuivat siten kiusauksen hyväksyntään, että puhuivat kauhistellen ja tuomiten asioita, jotka sotivat heidän suppeita maailman käsityksiä vastaan.
Muistan, miten aikuisetkin naureskelivat kylämme yhden kehitysvammaisen isää, miten saituri ja saita se on. Tosin isä oikeasti oli saita, kun neuvolalääkäri ehdotti lapsen äidille, että lapsi lähtisi lastenlinnaan hoitoon, että korjattaisiin synnytyksessä tapahtunut kallon painauma, jonka uskottiin olevan lapsen hitauden, puheen kehityksen vaikeuksien, kompelyyden takana, mutta lapsen äiti sanoi, ettei tiedä, mitä se Untokin siihen sanoisi. Se olisi siihen aikkaan 40-50 vuosikymmenen vaihteessa tullut heille maksamaan vain sen verran, mitä eläinlääkäri kerran käy lehmää katsomassa, niin isä ei raaskinnut lähettää lasta mahdolliseen auttavaan hoitoon. Rahasta ei ollut kyse, oli kyläkunnan varakkaine ukkeli.
Vaimoaankin heinäseipäällä antoi selkään heinäpellolla, kun tämä ei vauvaa odottaessaan viimeisillään jaksanut tarpeeksi riehua heiniä seipäille mättämisessä. Siinä perheessä äiti sai selkään ja helposti vaikka mistä, vaikka mies ei mikään viinamäen mies ollutkaan.
Se tosiaankin oli aikaa, kun ihmiset eivät hävenneet näyttää sivistymättömyyttään, vaan kaikkea, vähänkin erilaista äimisteltiin yksin ja yhdessä, jopa suureen ääneen.
Ihmekö, jos lapset lapsellisuuksissaan tekivät samaa perässä.
Onneksi ollaan menty eteenpäin, eikä olla enää niin metsäläisiä, ainakaan kaikki.
Tosin, onhan nykyisin tullut erilaista töllötettävää, ja päiviteltävää, jos ei muuta, niin "erivärisiä" ihmisiä.
Mutta, jospa aika ja toivottavasti sivistys senkin asian joskus tulevassa muuttaisi.
ollut sodassa hermonsa menettänyt, vai muuten luonnevikainen..
No en tiedä, sotainvalidikin oli josta sitten saiki melko hyvät korvaukset siihen aikaan, kun oli varaa ostella kaikki koneet ja laitteet, mitä ikinä oli tarjolla, mutta kelleen ei lainannut ei sitten mitään. Aikuiset sitten halveerasivatkin, että tokkohan se tyttäriäänkään antaa kelleen. Kun naapuri oli heinseipään reikien poraamista varten käynyt kysymässä poranterää lainaksi, kun oma pora oli katkennut, ja kaupnkiin oli matkaa 55 km, eikä siihen aikaan ollut julkista liikennettä kuin 15 km päästä kulki linja-auto, eikä 15 km:n päässä olevassa kyläkaupassa sattunut olemaan sellaista poranterää.
Isäntä näytti, että kyllähän minulla sellainen on, mutta "ommoo tarvetta vartenhan minnoon sen hankkinna", ja laitto poranterän takasin laatikkoon, eikä lainannut.
Siitä lähtien kyläläiset virnuilivat ja pilkkasivat isäntää sanoen tyttäristä että ommoo tarvetta varten se on vissiin tyttäretkin hankkinu.
Mutta on kyllä lähisuvussakin masennuksesta kärsiviä ja oma lapsikin riisti masennuksissaan hengen itseltään. Paikkakuntalaiset pitää luonneongelmaa enemmänkin perittynä kuin sotavammana. Ota ja tiedä
No, isäni oli myös sotainvalidi... Haavoittui talvisodassa ja tuli pari vuotta myöhemmin sotilassairaalasta kainalosauvoineen... Kelloseppäkoulun oli suorittanut ja korjaili kelloja sekä myi seinäsellaisia... Siihen aikaan luki usein vikaraportissa: "Kellonkäyttäjä kuollut"... Oli näet russakka litistynyt hammaspyörien väliin... Luonteeltaan oli sellainen, että olisi antanut vaikka viimeisenkin kainalosauvansa tarvitsevalle... Makseli toisten vekseleitäkin vähistä varoistaan... :)
Niitä rahallisia hyviä korvauksia ei kylläkään meillä koskaan näkynyt, eikä isäni moisia vaatinutkaan... Ei koskaan valittanut kohtaloaan, vaan keppiinsä nojaten, pilke silmässä, hankki meille syötävää pöytäämme, yleensä tuosta järvestämme...
Jospa sai pahankin aivovamman sodassa, kun niin "hyvät korvaukset" sai. Itse en kyllä ole kenenkään kuullut saaneen suuria korvauksia. Pieniä ropoja ovat olleet, jos ovat yleensä saaneet niitäkään.
Niillä ei ole ollut suurta vaikutusta perheen elinolihin..
Niinhän sitä on aina luultu??
ilikio ollu, oman lapsenkin pilannu. Eipä käy vaimoihmisiäkään katteeksi tuollaiset ja kun ennen ei ollut tapana erotakaan, oltiin vaan ja kärsittiin helvetistä jo maan päällä...