Olen parikymppinen, syvällä lukitun kaapin uumenissa lymyilevä tyttönen, homo. Kukaan sukulaisista tai edes ystävistäni ei tunne todellista minääni. Tunnen itseni teeskentelijäksi, toisinaan valehtelijaksi heidän seurassaan, koska en kykene kertomaan totuutta itsestäni. Pelkään tulevani hyljätyksi hyypiöksi, jota läheisetkin katsovat oudoksuen.
Olen lestadiolaisen perheen kasvatti, ja hengellisesti sekä henkisesti täysin vieraantunut heidän yhteisestä siionista, vain fyysisesti läsnä, mutta sitäkään ei kukaan ainakaan toistaiseksi tiedä. Lestadiolaisen uskon mukaan homoseksuaalit yleisesti hyväksytään, mutta senmukainen toimiminen ja eläminen on syntiä. Mutta siltikin jo pelkkä tieto siitä, että joku ei ole hetero, saa todella pahanmakuisen riepoittelevan tuulen heidän keskuudessaan liikkeelle. Ystävienikin kesken (lestadiolaisten) puhutaan toisinaan homoseksuaalisuudesta ja homoista, mutta aina se on saanut negatiivisen sävyn, joskus jopa inhon kaltaisen.
Olen yrittänyt löytää omaa kultaista keskitietä, jota pitkin kulkea pitääkseni suhteet läheisiini ja elämäni siedettävänä. Olen kyseenalaistanut todelliset ystäväni. Minulla on paljon menetettävää, turhan paljon, olen laskenut sen. Mutta onko liikaa, sitä en vielä ole ratkaissut. Punnitsen vaihtoehtoja, kenelle uskoutua ja kuinka. Kynnys on korkea, niin korkea, että toistaiseksi yritän vain etsiä voimavaroja sen ylittämiseen..
Olen lestadiolaisen perheen kasvatti, ja hengellisesti sekä henkisesti täysin vieraantunut heidän yhteisestä siionista, vain fyysisesti läsnä, mutta sitäkään ei kukaan ainakaan toistaiseksi tiedä. Lestadiolaisen uskon mukaan homoseksuaalit yleisesti hyväksytään, mutta senmukainen toimiminen ja eläminen on syntiä. Mutta siltikin jo pelkkä tieto siitä, että joku ei ole hetero, saa todella pahanmakuisen riepoittelevan tuulen heidän keskuudessaan liikkeelle. Ystävienikin kesken (lestadiolaisten) puhutaan toisinaan homoseksuaalisuudesta ja homoista, mutta aina se on saanut negatiivisen sävyn, joskus jopa inhon kaltaisen.
Olen yrittänyt löytää omaa kultaista keskitietä, jota pitkin kulkea pitääkseni suhteet läheisiini ja elämäni siedettävänä. Olen kyseenalaistanut todelliset ystäväni. Minulla on paljon menetettävää, turhan paljon, olen laskenut sen. Mutta onko liikaa, sitä en vielä ole ratkaissut. Punnitsen vaihtoehtoja, kenelle uskoutua ja kuinka. Kynnys on korkea, niin korkea, että toistaiseksi yritän vain etsiä voimavaroja sen ylittämiseen..
Vastaukset 8
Vanhimmat
väärästä kulmasta, sä koitat tehdä itsesi hyväksytyksi ystävillesi ja vanhemmillesi. Ei sun ystävät ole silloin oikeita jos ne ei hyväksy sua ja jos vanhempasi katsovat kieroon niin siitäkin pääsee yli.
Tärkeintä on sun ensin oppia hyväksymään itsesi, olit siten homo tai muuten et tavis. Sun täytyy ottaa paikkasi tästä maailmasta, eikä se todellakaan onnistu siten että koitat olla kaikkien mieleen jonain mitä et ole.
Hyväksy itsesi, näe tämä elämä mahdollisuutena äläkkä koita rakentaa kulisissa jotka tekevät matkastasi raskaan.
Sä olet nuori vielä ja ymmärrän että paineet on kovat. Ajan kanssa, kumpahan muistat että jos sä jo nyt alat rakentamaan elämääsi niin kuin muut sinulta haluaa, etkä niin kuin itse haluat ja onnelliseksi tulet, sulla menee niin hukkaan paljon ihanaa.
Ei ole helppoa olla oma itsensä ja tavoitella asioita mitä itse haluaa, mutta usko pois että sä haluat opetella juuri niin itsevarmaksi että uskallat. Se helpottaa valintojasi ihan kaikessa ja koko elämääsi.
oppinut tälläsen ahdistavan tavan kirjoittaa!?
Kirjoitat kyllä asiaa, mutta oo kiltti ja vaihda tyyliä!
Jotkut eivät kestä suoraa sanomista. Pitää hienotunteilla ettei vaan kaikki lävähtäisi eteen koska niitä ei osaisi käsitellä vaikka syytä olisi. Joten en itse näe tossa mitään ahdistavaa koska sen ei pidäkään olla hienotunteista. Jotkut eivät ymmärrä tehdä asioille mitään ellei vähän "potki" ;) .
Tietenkään kukaan ei voi tuntea vierasta ihmistä ja sanoa että tekisit näin ja noin, mutta aloittajankaan kertomus ei ole sen erilaisempi kuin jonkun toisenkaan vastaava tilanne. Kenenkään murheet tai ongelmat eivät ole ainutlaatuisia, vaan ne noudattavat aina jotain kaavaa mikä on hyvinkin ratkaistavissa.
Aloittajalle: tossakin on kaksi vaihtoehtoa mistä on hyvä aloittaa- Uskot ja elät joko niiden uskomuksien mukaan mitä sinulle on tuputettu pienestä pitäen tai uskot itseäsi ja elät sen mukaan. Tietenkään se ei ole helppoa, ainakaan niin kauan kun yrität epätoivoisesti kontrolloida tilannetta pitäen horjuvan keskitien. Eikö olisi niin helpottavaa vain irtaantua? Sinua estää pelkästään pelko. Pelko minkä olet itse luonut ja alkanut jo valmiiksi luomaan sitä yksinäisyyttä ja siihen kuuluvia negatiivisia näkemyksiä. Sinä olet siitä pelosta vastuussa, ei sinun perheesi ja vain sinä voit irtaantua siitä pelosta.
Uskalla irtaantua ja alkaa elämään, kuka estää? Ei sinun perheesi tai ystäväsi ainakaan, vain niiden ehdollistuneet asiat joita pyörität päässäsi. Kukaan ei sano että se helppoa olisi mutta miksi kärsiäkään? Sinulla ei ole mitään menetettävää. Ei perheesi, eikä ystäväsi. Koska et menetä niissä mitään jos eivät vuosienkaan päästä hyväksy sinua mitä olet. Et silti ole todellakaan yksin.
on ehkä helppo sanoa... Mutta ajattelepa itsesi vastaavaan tilanteeseen: olisitko valmis heittämään kaikki tähän astisen elämäsi tärkeimmät ihmiset mäkeen jos heillä nyt sattuisi olemaan jokin tällainen maailmankatsomuksellinen este sinun hyväksymisellesi sellaisena kuin olet?
Oikeasti, mietipä kaksi kertaa. Olisitko? En minä vaan olisi. Ehkä tekisin samoin, eläisin siellä kaapin perimmäisessä sopukassa ja ahdistuisin. Tätä kautta siis ymmärrän ketjun aloittajaa todella hyvin. Totta kai lähimmäisesi ovat sinulle rakkaita, mutta voi olla että et voi saada kaikkea mitä haluaisit. Ehkä et voi löytää elämäsi naista ja olla silti hyväksytty perheessäsi. Silloin ei auta kuin valita. Minä eläisin silti loppupeleissä itselleni. Eli etsisin sen rakkaan ihmisen rinnalleni jonka kanssa jakaa elämäni, koska en voi ikuisesti elää toisia varten, onnettomana. Mutta ymmärrän että tämä vaatii paljon enemmän rohkeutta kuvailemassasi tilanteessa. En voi toivottaa kuin voimia sinulle! Ei käy kateeksi, oikeasti :/
Aina on helppo sanoa mutta on melkein yhtä helppo tehdä kun siitä ei tee vaikeeta. Se on aivan turha jäädä murehtimaan ja voivottelemaan mitä tahansa elämäntilannetta koska se elämä on nyt, ei vasta silloin kun "kaikki on hyvin". Siksi on kaikkein paras hyväksyä se mitä jo on ja rakentaa sitä kautta oma realiteettinsa.
Uskallan sanoa (niin niin helppohan se on jne jne..) vaikka en aloittajaa tunne, että hän saa sitä energiaa itseltään niin paljon jotta uskaltaa tehdä jotain asialle. Ennemmin tai myöhemmin ei ole enää tollasessa tilanteessa.
"hj" sinussa on enemmän poweria kuin uskotaan! :)
tullut kaapista ulos, osa ystävistä vaihtui heti, osa myöhemmin. Perheestä osa jäi vähän syrjemmälle ja osa pysyi samana. Minä opin jo hyvin nuorena että täällä ollaan vain kerran, jos sen elää rehellisenä itselleen siitä jää muutakin kuin lasku käteen. Ei ole helppo tehdä rohkeita päätöksiä, mutta joskus on hyvä aloittaa niitäkin tekemään koska silloin elämä helpottuu kun ei pelkää kulkea sitä omaa polkuaan.
Ei sen kummempaa, on otettava jokin suunta elämälleen, se on totta ettei kaikista ole kaikkeen, mutta jos ei yritä ei sitä ikinä tiedä. Voimaa saa kummasti siitä että tuntee olevansa kiinni omassa elämässään, nurkassa muiden käskyn alla on ehkä turvallista mutta onnellista? En tiedä, en ole ollut.
Kirjotustyylis viestii varmaa ahdistunutta olotilaas.. Et oo yksin tääl o toinen samassa tilanteessa.
olen itse kotoisin alueelta, jossa lestadiolaisia on paljonkin. ymmärrän tilanteesi ja tiedän, ettei kaikki ole niin yksinkertaista. Lestadiolaiset, kuten niin monet muutkin fanaattisuskovaiset ovat valitettavasti erittäin ehdottomia kannoissaan. Usein tuntuu myös, että uskonto menee todellakin kaiken muun edelle; jopa perheen. Heti herää kysymys, miksi sinun pitäisi siis arvostaa perheen ja yhteisön tahtoa enemmän, kuin he arvostavat omaa tahtoasi?
Joka tapauksessa, vaihtoehdot todennäköisesti ovat ne, että jos päätät nostaa pääsi ja ryhtyä elämään yksilönä. Toteuttamaan omaa tahtoasi ja elämääsi, menetät yhteisösi, perheesi ja ystäviesi tuen.
Esimerkkejä on olemassa jo monia. Pienemmistä uskonnollisista yhteisöistä irtautuneita suomalaisia, joita ei hyväksytä enää entisiin ympyröihinsä.
En tiedä millainen persoona olet henkilönä, joten en ala neuvomaan. Itseni tunnen jo sen verran hyvin, että pärjään elämässäni parhaiten omilla jaloillani seisten. Ystäviä tulee ja menee, niin kumppaneitakin, perhekin on joskus katoava voimavara; kaikki voi muuttua hetkessä. Ainoa asia, joka jää on sinä itse,joten opi luottamaan itseesi ja olemaan itsesi paras ystävä. Sen jälkeen voit kenties tehdä päätöksiä joskus kun sen aika on. Miksi kiirehtiä, kun elämäntilanteesi kuitenkin ilmeisesti tällä hetkellä on se, että olet sinkku ja niin edelleen. Muuta toiseen kaupunkiin kauas kotoasi ja kokeile siipiäsi! :) se ei kai voi vahingoittaa ketään?