Minulla on koko ajan tunne, että satutan lastani. Minulla on jatkuva riittämättömyyden tunne äitinä, tuntuu että en osaa hoitaa lastani ja hermostun aivan liian helposti. Tunnen syyllisyyden tunteita, kun eräs ilta vauva ei nukahtanut, itki itkemistään vaan ja nostin hänet polvieni päälle ja "pomputin" aivan kuin hevosella mentäisiin (tyttö pitää niskaansa jo tomerasti). Nyt syntyi pelko, josko olen satuttanut lastani kovin. Ei hänellä oireita ole, mutta tuntuu että olen pahoinpidellyt häntä (kyseessä 4 kk vauva). Eikai tuollaista kutsuta ravisteluksi? Sen tiedän että sivulta sivulle heijaaminen ei pitäisi olla vaarallista..
Mutta kun olen muutenkin hieman masentunut ollut synnytyksen jälkeen. Alkuun vielä enemmän, mutta rupesin vain liikkumaan ja käymään vauvan kanssa ulkona niin se meni ohitse. Nyt kuitenkin pelkään, että olen masentumassa uudestaan, koska ajattelen koko ajan etten ole lapselleni hyvä äiti. Kuitenkin lastani rakastan maailmassa eniten, mutta tuon tapahtuman jälkeen pelkään ottaa häntä syliini. Ehkä olen lukenut liikaa juttuja äideistä, jotka ravistelevat lapsensa hengiltä tms. :'(
Asiallista kommenttia kiitos..
Mutta kun olen muutenkin hieman masentunut ollut synnytyksen jälkeen. Alkuun vielä enemmän, mutta rupesin vain liikkumaan ja käymään vauvan kanssa ulkona niin se meni ohitse. Nyt kuitenkin pelkään, että olen masentumassa uudestaan, koska ajattelen koko ajan etten ole lapselleni hyvä äiti. Kuitenkin lastani rakastan maailmassa eniten, mutta tuon tapahtuman jälkeen pelkään ottaa häntä syliini. Ehkä olen lukenut liikaa juttuja äideistä, jotka ravistelevat lapsensa hengiltä tms. :'(
Asiallista kommenttia kiitos..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Soita neuvolaan ja kerro tunteistasi ja ala hoitaa itseäsi hyvällä ravinnolla, kalaöljy auttaa masennuksen hoidossa.
Juuri sitä minä pelkään.. En ole uskaltanut puhua asiasta, koska pelkään että minut leimataan heti väkivaltaiseksi äidiksi.. Viimeksi neuvolassa kun mainitsin, että olen huomannut tytöllä nilkassa pienen tumman syntymämerkin, niin neuvolatäti ilmeisesti kuvitteli että olen sen itse vauvalle aiheuttanut, kun en ollut sitä aiemmin huomannut.. Kuitenkin hän katsoessaan huomasi, että se on vain normaalia ihoa tummempi kohta..
Minä yritän lääkitä ehkä alkavaa masennustani liikkumalla.. Käyn vauvan kanssa ihmisten ilmoilla / kävelyllä.. Mutta oma epävarmuuteni äitinä korostuu näin.. Pelkäsin kovin että olen lastani satuttanut..
Hei,
Olen myös ollut aika masentunut synnytyksen jälkeen, vieläkin vaikka synnytyksestä jo 8kk. Välillä menee paremmin mutta useimmiten tunnen juuri samalla tavalla olevani huono äiti ja meinaan hermostua vauvalle jos tämä kitisee paljon tai jokin asia ei onnistu. En myöskään ole neuvolassa asiasta puhunut, koska pelkään leimautuvani heti hulluksi vaikka luultavasti saisin enemmänkin apua sitä kautta.
Olen vähän päälle parikymppinen eli nuori vielä eikä kenelläkään kaverillani ole lapsia, joten tunnen heidän seurassaan ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.
En tiedä onko sinulla ketään tuttavia, joille voisit jutella, itselläni ei oikeastaan ole. Miehelleni olen jotain välillä puhunut kun saatan saada raivokohtauksia ja mielialani heittelevät välillä aika rajustikin.
En silti ole satuttanut lasta enkä usko siihen pystyvänikään mutta jonkinlaisen tasapainon haluaisin etten olisi koko aikaa hermot kireällä jne...
Toivottavasti voisit jollekin puhua jotta olosi helpottuisi edes vähän.
Hyvää kesää!
omalle äidille asiasta,jos saisit häneltä tukea ja nevoja?!
et ole satuttanut lastasi.
olet paras äiti lapsellesi ja maailman tärkein ihminen lapsellesi myös.
usko itseesi :)
pidä lasta hyvänä ja sylissä, kerro kuinka paljon rakastat.
Iloitse pienistä asioista, juuri ulkona liikkumisesta, lapsesi hymystä.
yms.
Kyllä se masennus helpottaa, hetki kerrallaan eteenpäin:)
Mullakin oli tuommosta varsinkin alkuaikoina. en uskaltanut ottaa vauvaa syliin mutta "ravistelin" vaunuja niin että tyttö melkein pomppi ja vein kylpyhuoneeseen missä oli vesihanat valumassa. tyttö rauhoittui sinne monesti. helpotus tuli kun joskus pistin tytön sinne ilman raivoa ja väsymystä niin tyttö nukahti sinne myös hyvin mielin ja tuntui nauttivan. (onneksi meillä on ilmainen vesi) Onneksi tajusin että se on se saatana jota vastaan mun pitää taistella ja varsinkin nyt kun tuntuu että ei enää kuulukkaan omaan kehoonsa on vähä semmonen ulkopuolinen olo kun pitää tottua että tässä kehossa on nyt sitten vain yksi nainen. ehkä vähä psykoottisia ajatuksia mutta masennusta tämä on vaan.
Mä silti tiedän että oon paras ja ainut äiti mitä tällä lapsella on. Ainut koska lapsella ei ole ainuttakaan mummoa. Eikä meillä perheenä ole muuta turvaverkkoa kuin rahallista(hätätapauksessa) ja neuvola. Itseasiassa ois ollut aika kumma juttu jos ei masennus ois iskenyt. Mutta tämä on vasta ensimmäisemme että katotaan helpottaako haaveilemamme suurperheen myötä. Huoh.