suhtautunut siihen, että jos lapsenlapsellenne sattuu jotain vakavaa tai melkein vakavaa? Minua ainakin kovin hermostuttaa, kun asun kaukana lapsenlapsistani. Eilen oli kyykäärme purrut/pistänyt 4 vuotiasta lastenlastani (poika). Hänet kyllä toimitettiin melkein välittömästi sairaalaan (äiti on lähihoitaja) kantamalla autoon ja pitämällä jalka levossa. Poika on edelleen sairaalassa ja nyt oli ruvennut taas jalka turpoamaan. Vasta parin tunnin kuluttua tiedetään tarkemmin. Olen kuin tulisilla hiilillä. Asiaan vaikuttaa myös se, että olen vain puhelintiedon varassa. Varmaan olisi helpompaa, jos pystyisin käymään katsomassa. Hermostutteko te vastaavasta, vai ajetteletteko, että pitäkööt vanhemmat huolen lapsesta?
Kuinka olette
nelivuotiaspoika
11222
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
se aina pelottaa, että sattuu jotain vakavaa. Tottakai lapsenlapsista huolehtii.
Toivottavasti selviää hyvin kyyn pistosta. Se on varsin vaarallinen, jos on allergiaa.
Tuossa vuoden vaihteessa oli lapsenlapseni muutaman ystävänsä ( kaikki tyttöjä ) kanssa kuukauden itsenäisellä matkalla ympäri Intiaa... Ainoa seurantamahdollisuus nettipäiväkirja ja pankkitilin käyttö... Harvassa netinkäyttömahdollisuuksia... Tuo pankkitilin käyttö oli kuitenkin vihjeenä että kaikki ok... Tyttö antoi tunnuksensa juuri seurannan takia äidilleen... Pienet otot, niin kaikki ok... Jos tili tyhjäksi, ei ok...
No, kyllähän huoli oli koko ajan, mutta onnellisesti kokemusta rikkaampana kotiin... :)
Olipas hieno oivallus tuo tilinseuranta.
Sitähän koko ajan ajattelee, että lapsilla ja lastenlapsilla on kaikki hyvin. Ja tietenkin sitä on apuna siinä missä voi. Kyllä ne läheiset ovat koko ajan mielessä vaikka kuinka elävät omillaan. Minä hoidan usein lastenlapsiani ja heitä hoitaa jopa huolellisemmin kuin omia lapsia aikanaan. Vaikka itseäni kehunkin, hyvin ne lapset tuli hoidettua ja varjeltuivat. - Kesä on ihanaa aikaa, mutta kaikenlaisia yllätyksiä sitä saattaa sattua joko itselle tai meille kaikille. Hyvää kesää meille kaikille!
Kyllä se on elinikäinen pieti jos lapsia hankkii ja sitten niistä lapsenlapsista on vähintään yhtä huolissaan ehkä jopa enemmän, koska tätä työpuolta oli ennenvanhaan enemmän, toista se on tämän päivän maailmassa. Turhaa tohotusta, ei maailma koskaan tule valmiimmaksi mutta ahneemmaksi kyllä,
liikaa huolehtimasta, näin normioloissa, mutta jos jotain vakavampaa sairautta, tai kun on niitä "vaarallisia" ..miun mielestä vaarallisia harrastuksi, niinkuin enduroajo yhellä pojalla, sekä ratsastus tytöillä he..ja koetan olla ajattelematta kuinka pojan lapset selviää järissään vanhempien erosta ja kunnialla opiskeluistaan..ja hännänhuipuksi, että kunpa pieni uusi oisi terve....ja eivät nyt menisi ukkosilmalla järvelle, jne..huoh..:(
Ei sitä vaan osaa olla ..
pikkuinen nyt voi?, - onneksi lapsipotilaiden hoito sairaaloissa on tehokasta, niin että kyllä hänestä pidetään hyvää huolta ja hän paranee :)
voi nyt hyvin. Onneksi pääsi heti hoitoon. Oli tiputuksessa ja meni antibioottia ja ilmeisesti ehkä käärmeseerumia, en tiedä, mutta jotain sen antibiootin lisäksi. Luulenpa, että vanhemmat tästä lähin välttävät menemistä sinne, missä kyy puri! Onneksi kaikki kävi hyvin!
Äiti on äiti lopun elämäänsä. Vanhimman lapsenlapseni teini-ikäisen menetin huumeisiin pari vuotta sitten. Sitä en mitenkään olisi voinut estää.
Murehdin usein lasteni jo nelikymppisten huonoja elämänvalintoja, samoin kuin lastenlasten elämää. Tänä päivänä vaaroja on joka puolella, liikenteestä kouluväkivaltaan. Eikä lapsia voi lukita laatikkoon odottamaan aikuistumista ja järjen kasvua.
Nuorimpia lapsenlapsia hoidan aina tarvittaessa, muuhun en voi vaikuttaa vaikka nalkuttaisin kuinka pätevästi.
Olen itse ollut todella rasittunut napanuorani ikuisesta kiinteydestä.
Miksi se ei voi katketa jossain elämäni vaiheessa, vaan ikuisesti joudun sen kautta olemaan huolissani kaikista jälkeläisistäni.
Vielä kaiken lisäksi se, että minusta tuntuu koko ajan, etteivät jälkeläiset tule toimeen ja selviä itsekin
elämästään ilman minun ainaista huolehtimista ja pelkoani, että jotain sattuu, ja mukamas kukaan heistä ei osaa itse tulla asioiden hoidoissaan toimeen.
Siis kuin minä vain olisin se ihminen, jonka pitää neuvoa ja auttaa jatkuvasti ja ainiaan.
Vaikka kuinka jankkaan itselleni, että jälkeläiseni ovat hyviä, tietäviä ja vielä enemmän tietoa saanaeita ja tiedonhaun osaavia, niin aina vain minä poloinen haksahdan tuumimaan heidän asioitaan.
Sitten minä jankutan, kun ihmetteleväi miksi taas ja taas puutun, että niin minä vain ajattelin ja kunhan vain tuumin näin niinkuin muodon vuoksi.
Sitten taas olen harmissani, kun tuli puututtua.
Aina minun pitää soittaa heille vain siksi, että kaikki heillä on hyvin, vaikka ajattelenkin, että jos he eivät aina ota yhteyttä, niin silloin heillä menee ilman minukin hyvin.
Joskus mietin myös, että soittamiseni voi tuottaa heille häiriötä ja mielipahaakin, mutta sekään ei auta vaan taas soittelen ihan turhan päiten.
Sitten mietin, että jos annan heidän olla rauhassa jonkin aikaa, he alkaisivat soitella minulle, mikä tietysti olisi mukavaa.
Olen huomannut, että pystyn olemaan huolehtimatta heistä, kun olen ulkomailla, koska silloin järkeni sanoo, ettei minun apuani nyt pystytä tarvitsemaan välimatkan vuoksi.
Tämä on ollutkin aika helpottavaa minulle ja pelkoluuloisuudelleni, mutta en sielläkään pysty kauaa olemaan.
Sitten taas kotiin tullessa alkaa sama huolenpito ja pelkääminen, jos jotain kuitenkin sattuu.
Olisikohan paikallaan jonkinlainen hoito tähän ainaiseen napanuorapaineeseen.
Olisin, minä ainakin sen tarpeessa ja kiitollinen jos se auttaisi ja jälkeläisenikin varmasti helpottuisivat.
Onneksi lapsenlapselleni ja hänen lapselleen ei ole sattunut mitään vakavampaa. Korvatulehdukierre oli iso-mummin pikkuisella mutta sekin on loppunut.
Pahinta elämässäni on ollut lapseni sairastuminen syöpään, pitkän taistelun jälkeen hän menehtyi.
Myös toinen lapseni oli samaan aikaan vakavasti sairas, onneksi hän toipui.