Pian lapseni pääsee pois huostasta: hän täyttää 18 vuotta vuoden kuluttua. Olen jo luopunut taistelusta, jota kymmenen vuotta tein. Siinä meni ura ja elämä on täysin hajalla. Onneksi kelpaan vielä lapselleni äidiksi, hän tulee edelleen aina kotiin, kun siihen vain on pienikin mahdollisuus.
Mutta työtön tulenen varmaan olemaan lopun ikäni. Kolme viimeistä vuotta pois työelämästä, kiitos tapaamisoikeuden rajoituksen (on jo päättynyt), enkä enää ikinä pääse töihin. Millä selität työnanatajalle kolmen vuoden aukon viimeisimmässä työhistoriassa. Aukkoja on muutoinkin: huosta ja tapaamisoikeuden rajoitukset ovat vieneet minut sairaslomalle.
Mutta työtön tulenen varmaan olemaan lopun ikäni. Kolme viimeistä vuotta pois työelämästä, kiitos tapaamisoikeuden rajoituksen (on jo päättynyt), enkä enää ikinä pääse töihin. Millä selität työnanatajalle kolmen vuoden aukon viimeisimmässä työhistoriassa. Aukkoja on muutoinkin: huosta ja tapaamisoikeuden rajoitukset ovat vieneet minut sairaslomalle.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Noin se menee.
Pelkästään jo ihmisten taloudelliset uhraukset ovat valtavia, kun kunnallinen lastensuojelu astuu perheeseen. Kansantaloudellista tuhlausta. Miten tällaiseen on varaa? Jo työelämä on jo niin vaativaa, ettei työtekemisen ja työllistymisen horjuttamiseen pidä sallia enää minkäänlaista leimaamista ja mustamaalaamista oman kotikunnan taholta!
Sinusta ja lapsestasi on saatu vuosien aikana lukuja monenlaisiin tilastoihin. Se lienee joillekin byrokraateille se tärkein asia. Tilastolukujen avulla he perustelevat omaa tarpeellisuuttaan ja työlleen jatkossa osoitettavia määrärahoja. Virkamiehen työ jatkuu ja työpaikka säilyy, kun lapsia huostaanotetaan eli laitostetaan.
Minäkin huippukoulutettu ja työtön, varmasti lopunikääni. Mitähän maksoi yhteikunnalle minun turhe kouluttaminen?
Ei huostan tapahtuessa ja tapaamisoikeuden rajoituksia tipahdellessa pysty tekemään normaalisti töitä, siihen vaadittaisiin jo yli-ihmistä, mitä en ole.
Elämä on hajalla, en halua tehdä mitään, jollen syö masennuslääkettä. Pelkkä kahvinkeittokin on liikaa ilman niitä.
Olen sitten yli-ihminen, lasten takia olen töissä käynyt tapaamisrajoitustenkin aikaan, viidessä vuorossa töissä kävin.
Yli-ihmisyyttä ei kai liene se, että käy töissä?
Mutta joskus voi olla vaikeaa selvitä ihmisenä, jos leimataan ali-ihmiseksi. Ehkä tuosta on kyse silloin, kun lastensuojelu alkaa haitata arjessa elämistä. Silloin syrjäytyy kaikesta, myös työelämästä.
Lastensuojelussa on leimaavia rakenteellisia käytäntöjä, joilla tuotetaan alempaa sosiaaliluokkaa. Ali-ihmiseksi leimatun on vaikea elää siinä sosiaalisessa lokerossa, jossa hän on siihen asti tottunut elämään. Ja kaikki alkaa luisua käsistä...
Tämä sama kuvio käy kaikkeen kiusaamiseen, kiusattu leimataan ali-ihmiseksi, hän alkaa painostuksen alla itsekin tuntea niin ja masentuu, ehkä sairastuu ja kuolee. Kiusattu ei enää kuulu yhteisöönsä, jää ulkopuoliseksi ja se on ollut kiusaajan/kiusaajien tarkoitus. Sama kuvio käy kaikkeen, kotikiusaamiseen, päiväkotikiusaamiseen, koulukiusaamiseen, työpaikkakiusaamiseen, naapurikiusaamiseen, eläinten rääkkäämiseen jne, oli yhteisö mikä tahansa, aina siellä kiusataan ja jokainen yhteisö tarvitsee kiusattunsa, miksi? Siksikö, että ollaan ilkeitä apinoita? Osaako joku sanoa miksi näin aina tapahtuu ja miksi se on itsestäänselvyys ihmisille? Tietääkseni mikään sosiologinen tai psykologinen tutkimus ei ole tätä ryhtynyt selvittämään. Onko syy kiusaamiseen kaikille muille ihmisille täysin itsestäänselvä, paitsi minulle.
Toki sosiologia ja muut tieteenalat ovat sivunneet (tai ottaneet joskus suoremminkin kohteekseen) kiusaamista about miljoona kertaa...
Helena Saarikoski kirjoitti muutama vuosi sitten kiinnostavan kirjan kiusaamisprosessista, johon hän itse oli joutunut työpaikallaan YLIOPISTOSSA. Kaikkialla siis kiusataan ja kaikissa sosiaaliluokissa kiusataan. Että akateemisetkin jaksavat puuhailla moisen kanssa...
Saarikosken kirja kannattaa lukea. Se on nopealukuinen ja tarpeellinen tietoteos ilmiöstä. Ja samalla hyvin henkilökohtaista puhetta.
Kiusaamisen vahvistaa yhteisöä, tiivistää yhteisöllisyyttä. Joku leimataan ulkopuoliseksi ja se tiivistää yhteenkuuluvuutta sisäpiirissä. Kyse on siis sairaasta sosiaalisesta ilmiöstä. Miksi meillä ylipäätään pitää olla tällaisia sisäpiirejä, missään? Mielestäni sisärengas ei kuulu edes perheeseen.
Kiusaamisessa on paljon muitakin "palkitsevia" piirteitä tuon yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumisen lisäksi. Niitä voisimmekin tässä ketjussa luetella.
selityksen löytää, usko pois, olet vielä työelämässä.
Sen olen kokenut ja todennut suuren panostuksen jälkeen toivottamaksi. Olen kuitenkin aloittanut jatko-opinnot, ehkä sitä kautta sitten jotain poikii tai minusta tulee työtön lisuri/tohtori. Olen taatusti ainut jatko-opiskelija, joka elää työmarkkinatuella tai kituuttaa.
Täytyis varmaan pyytää sossulta, että antaisi vähän vaaterahaa, niin ei erottuisi porukasta niin paljon (ikä, vaatetus kirpputorilta hankittuna).
sossusta auttavatko mitenkään opinnoissasi. Huostaanotetun lapsen vanhempiahan tulee tukea avohuollon tukitoimin, rahallinen tuki on tukea siinä missä päihdekuntoutuskin, maksaahan se sekin. Ellet saa päihdekuntoutusta niin saisiko päihdekuntoutukseen menevien rahojen summalla vaikka tukea opiskeluun. Päihdekuntoutuksen tarkoitus lienee omaehtoiseen selviytymiseen tähtääminen ja huostaanoton purkaminen, miten sitten on opiskelun laita. Kiinnostaa lastensuojelun taholta, ei minkään muun. Ettei tarvitse jonkun mielestään neron ja kateellisen, esittää muita yleisesti kaikkien saatavilla olevia tukimuotoja.
Olen itse löytänyt kirpputorit ja uusinut vaatetustani sitä kautta hiukan nuorentavaksi. Tulee halvaksi ja ellei olekaan tyytyväinen niin laittaa vaikka lattiarätiksi taikka matonkuteeksi, ei tule kalliiksi ja sijoituksesta päässeet mielellään ottavat äiskän kutomia mattoja. Ilmeisestikin äidin rakkautta ottavat mielukkaasti, rakkaushan on konkreettisia tekoja. Lastensuojelun akkojen hienot kasvatuskeinot eikä paskan jauhanta ikinä yllä äidin räsymattojen rinnalle. Lapsi selviää kyllä mikäli äiti pysyy rinnalla ja jos ei pysy rinnalla niin kulkee sitten perässä. Toisaalla täytyy kuitenkin muistaa lastensuojelun pahat teot ja näiden yhteiskunnalta varastamat rahat, tasapainon säilyttämistä ja tulevaisuuden varalta.
"Täytyis varmaan pyytää sossulta, että antaisi vähän vaaterahaa, niin ei erottuisi porukasta niin paljon (ikä, vaatetus kirpputorilta hankittuna)."
Kirpputorilta löydät paremman vaatetuksen kuin sisarillasi; meinaan, jos sulla on vartalo ja tyylitajua. Ei mikään ongelma. Monella ihmisellä kun on yksinkertaisesti puutteita tyylitajussaan, eikä myöskään mikään vaate näytä kunnolla istuvan päälle.
Nämä havaintoni tekevät susta helposti porukan tyylitaiturin! Pukeutuminen ei vaadi rahaa. Paitsi toisinaan kenkien ostaminen. Mutta mä olen himojuoksijana löytänyt monet hyvät lenkkaritkin itselleni!
kyllä sitä kuule nykyään sullekin kurssia ja kuntoutusta ja koulutusta löytyy, eri asia on jos ei halua ole muuta kuin valittaa
Minä olen sitä mieltä, että huonosti työllistyvän lastensuojelun runnoman vanhemman kannattaa ryhtyä KIRJOITTAMAAN omista kokemuksistaan. Tässä ketjussa esittäytyvä vanhempi osaa myös tutkia erilaisia aineistoja, joten siitä vain! Lastensuojelun toiminta on mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ongelma Suomessa. Aihe herättää kiinnostusta ja tekee suurenkin yleisön uteliaaksi.
Vain julkisuuteen työnnetyllä materiaalilla on merkitystä. Kaikki ongelmat pitää siksi pukea julkisuudessa tarjoiltavaan muotoon.
Voit jo opinnäytteissäsi ja opintojen yhteydessä paljon kertoa lastensuojelusta!
lastensuojelusta. Olen tekniikan ammattilainen, mutta työtön.
Lastensuojelu kurjuudesta tarvittaisiin kirjoja. Tasokkaita kirjoja, ei mitään ruikutustarinoita, mitä Chambell kirjoitti, sitä ei millään jaksa lukea. Lastensuojelu kurjuudesta ei voi kirjoittaa muuten kuin ruikuttamalla, en ainakaan minä.
Joku dokumentaarinen ote lastensuojelusta kiinnostaisi varmaan suurta yleisöä. Kun löytyisi se kirjailija, minä se en ole.
Niin, tarkoittanet Kerstin Campoyta, joka menetti poikansa Yhdysvaltoihin?
Sekin oli ihan hyvä kirja sikäli, sitä lukivat kaikki. Muistan Erkki Tuomiojankin (sd.) kirjoittaneen kirjasta innostuneesti. Se on jo suuri saavutus, jos kuiva ja lapseton demaripoliitikkokin riehaantuu kehumaan kirjaa.
Olet oikeassa, ruikuttamista ei jaksa lukea. Mutta lastensuojelusta voi kirjoittaa myös vaikkapa irvailevalla tyylilajilla. Pilailla ja kääntää valta-asetelmat nurinpäin. Se tekee samalla hyvää myös sukupuolirooleille ja avartaa naisen ahdasta yhteiskunnallista asemaa.
Nimimerkki kaksketkaks:
Sä se jaksat v-ttuilla jokaisessa ketjussa. Mikä vaivaa?