Olen eroamassa puolisostani. Meillä on kaksi pientä lasta, joiden on sovitusti tarkoitus viettää joka toinen viikko minun luonani ja toinen viikko isällään. Olosuhteet mahdollistavat järjestelyn, ja on hienoa, että lapsilla on kaksi osallistuvaa vanhempaa tukemassa elämää (ja suurta muutosta).
Itse eroan puolisostani vailla tuskia. Mutta lapset. Ihan tulee fyysisesti huono olo, kun tietää, että pitää olla viikko kerrallaan näkemättä heitä. Siis ihan itsekkäästi ajatellen. Kertokaa kokeneemmat, miten ihmeessä ihminen voi selvitä siitä ikävästä? Koska systeemiin saattaa tottua? En itke eroa miehestä, en omaa pelkoani, en tulevaa yksinäisyyttäni, mutta ikävää itken jo tulevankin edestä.
Sanomattakin lienee selvää, että lapset ovat elämäni tärkeimmät ihmiset.
Itse eroan puolisostani vailla tuskia. Mutta lapset. Ihan tulee fyysisesti huono olo, kun tietää, että pitää olla viikko kerrallaan näkemättä heitä. Siis ihan itsekkäästi ajatellen. Kertokaa kokeneemmat, miten ihmeessä ihminen voi selvitä siitä ikävästä? Koska systeemiin saattaa tottua? En itke eroa miehestä, en omaa pelkoani, en tulevaa yksinäisyyttäni, mutta ikävää itken jo tulevankin edestä.
Sanomattakin lienee selvää, että lapset ovat elämäni tärkeimmät ihmiset.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä on joka toinen viikonloppu- systeemi eli sillon poika isällään. Erosta on 1,5 vuotta, ja ero oli minulle vaikea. Poika piti minut liikkeessä enkä ehtinyt surra kun hän oli kotona. Mutta kun hän lähti isälleen, se oli aivan kamalaa. Istuin toimettomana ja itkin. Tai kävin baarissa molempina iltoina etten tuntisi tuskaa. Lopulta päätin ryhdistäytyä ja ajatella positiivisesti. Lapsellahan oli kaikki hyvin myös isänsä luona. Ajan kans se alkoi helpottaa , ja opin olemaan yksin kotona ja jopa nautin siitä. Opin lepäämään ja tekemään omia asioita. Mielestäni ei olisi normaalia, jos ei tuntisi ikävää lapsiaan kohtaan. Ja kuuluuhan se surutyöhönkin. Vaikka itsellesi ero on helppo, lapsille se ei ole. Mutta he kyllä sopeutuvat asiaan ajan kanssa.
Kiitos lauseesta "Lapsellahan oli kaikki hyvin myös isänsä luona". Koetan ajatella lasten onnea, lasten etua ja häivytellä omaa ahdistustani taakse. Ainakin sen verran, etteivät pienet lapset luule minun olevan (ilosta itkuisena) surullinen heidät nähdessään.
Itse nautin yksin olemisesta, mutta on kuitenkin eri asia olla kaksi tuntia yksin kuin kokonainen viikko. Mutta totuttava on, ei auta itku markkinoilla.
Tuon vuoksi kaltaisillasi ihmisillä ei pitäisi olla mitään mahdollisuutta elämässä koska laitat lapset kaiken edelle vaikka asioiden pitäisi olla toisin.
Tiedoksi että perheonni kukoistaa ja kun mitään perhehierarkiaa tai muita arvojärjestystä ei luoda. Kaikki olemme samalla viivalla sano mitä sanot.
Miten ihmeessä tämä vastaus liittyi aloittajan ikävään? Ja oletko todella sitä mieltä, että lapsen etu ei mene kaiken muun edelle? Se ei tarkoita sitä, että lapsi saisi kaiken haluamansa, vaan sitä, että aikuiset ovat valmiita luopumaan omasta hyvästä lapsen hyvän puolesta, jos tarve vaatii. Siihen perustuu koko ihmiskunnan jatkuminen. Lapsista huolehditaan ja heidän parastaan ajatellaan.
miten se liittyy aloitukseen.
Lapsen etuja tulee ja pitää vaalia mutta ei hysteerisesti tai muuten sairaalloisesti kuten suomalainen äiti tekee. Joku tolkku sentään pitää olla lasten kasvatuksessa ja siitä mitä ja miten heidän etuja ajetaan. Turha höösääminen pois. Rakkautta voi osoittaa monella eri tapaa ilman höösäämistä.
Meillä on uusperhe. Minulla pieni lapsi edellisestä liitosta, miehellä kaksi kouluikäistä. Vaikka erosta on kulunut jo aikaa, emme kumpikaan osaa olla täysin ikävöimättä lapsia, kun he eivät ole luonamme. Ajan kanssa olemme alkaneet ikävöimään myös toistemme lapsia, kun he eivät ole luonamme.
Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen systeemiin/ajatukseen jollain tavalla turtuu. Kun pakollisen alun hankaluudet on selvitetty, pitää vain luottaa siihen, että näin on lapselle parempi. Lapsen etua ajatellessa se ikävä tuntuu sitten pienemmältä pahalta.
Sellainen soppari exän kanssa on tehty, että jos ikävä on joskus liian suuri, voimme toki nähdä lasta silloinkin, kun ei ole "oma viikko". Joustaminen on kaiken a ja o.
Mutta siis ikävä ei lopu, mutta siihen tottuu ja sen hyväksyy. Itku tulee joskus vieläkin, mutta se loppuu siihen hymyyn, kun tyytyväisenä tajuaa, miten hyvin ero hoidettiin lapsen kannalta.
Vuoden kuluttua olet jo tottunut.