koneen äärellä istun ja mietiskelen, kuinka tykkään olla ihan omassa rauhassani ja yksin. Aina tullessani kotiin jostain kaupungilta tai vaikkapa lasteni perheiden luota, huokaan helpotuksesta, että olen kotona, ihanaa!
Aamusella on ihana lukea lehti rauhassa kahvikupin ääressä ja kuunnella radiota. Olla ihan yksin omassa hyvässä seurassaan.
Onko tämä tätä vanhenemista, kun luulen pian olevani lähes erakko? Tosin lapseni pitävät huolen siitä, että en täysin pääse erakoitumaan. Kai olisi myös ikätovereita, joihin voisi pitää yhteyttä, mutta kun en taho.
Onks pakko jos ei taho, sanotaan hupilaulussakin.
Miten te muut koette elämänne nykyään? Olisi hauska vaihtaa ajatuksia siitä, tykkäättekö olla yksin vai pitääkö aina olla joku ystävä tai kaveri rinnallanne?
Aamusella on ihana lukea lehti rauhassa kahvikupin ääressä ja kuunnella radiota. Olla ihan yksin omassa hyvässä seurassaan.
Onko tämä tätä vanhenemista, kun luulen pian olevani lähes erakko? Tosin lapseni pitävät huolen siitä, että en täysin pääse erakoitumaan. Kai olisi myös ikätovereita, joihin voisi pitää yhteyttä, mutta kun en taho.
Onks pakko jos ei taho, sanotaan hupilaulussakin.
Miten te muut koette elämänne nykyään? Olisi hauska vaihtaa ajatuksia siitä, tykkäättekö olla yksin vai pitääkö aina olla joku ystävä tai kaveri rinnallanne?
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ikää on senverran paljon ettei enään jaksa passata muita ihmisiä, yksin on hyvä , mutta joskus kaipaa toisten seuraa, sitä vaan on mielestäni liian vähän, joten lähden päivittäin asioille, ja liikunta harrastuksen pariin.
Yksin olosta on hyvät ja huonot puolet.
kauppojen - ja tavaratalojen, sekä liikekeskusten käytäville tai seinänvierustoille on laitettu penkkejä "vanhojen" istua toisten samanikäisten- tai joskus nuorempienkin kanssa - ne on mainioita näköala-, ja kohtaami paikkoja yksinäisille.
Nuorena en ymmärtänyt miksi joku viitsii istuskella kaupan seinustoilla..
kaipaisin rauhaa ja mahdollisuutta olla ihan yksin, edes yksi vuorokausi olisi luksusta.., mutten tykkäisi olla ihan rauhassa, en tulla tyhjään taloon..
..kyllä oppii nopeasti, vaikka ei sitä uskoisikaan, sellainen joka sitä ei ole kokeillut,.
Olin/elin yli vuoden niin että kävin kaupassa kolmen neljän päivän välein, ja en pitänyt kehenkään yhteyttä. Joten kyllä jo sukulaiset, naapurit ja muut arveli minun kuolleen.
Olivat jopa aloittaneet tarkkailemaan minun tekemisiä ja liikkeitäni, että ei tässä maassa saa edes elää omissa oloissa ?
No eikö se sitten tunnu hyvälle, että halutaan huolehtia, että ei jää unohduksiin? Kyllä minusta on ihan mukava, kun pitävät huolta. Tosin en ole yksin asuva, mutta kun olen poissa kotoa, silloin yksi sun toinen huolehtii, että selviän reisussa.
Tällä hetkellä elämässä on paljon erilaisia asioita ja työ ensimmäisenä. Kyllä, tykkään tulla tyhjään kotiin ja nautin tästä hiljaisuudesta. Asun kerrostalossa, talossamme ei ole mitään häiritsevää, mikä taitaa olla luksusta tänä päivänä.
Olen valinnut hyvän elämäntavan itselleni. Asun yksin, mutta en ole yksin. Oltuani yksinhuoltajana yli kymmenen vuotta ja vetäessäni yritystäni kellon ympäri sain kiireestä ja hulinasta tarpeekseni. Rakastan hiljaisuutta. En esim. kuuntele radiota enkä katsele liioin tv:tä. Uutiset ja asiadokumentit herättävät huomioni. Tykkään kirjoitella tänne, sillä netti ei sido minua kehenkään ja mihinkään.
Olen jo kertonut, että olen kihloissa ja elän Lat-suhteessa. Kahden aikuisen itsenäisen ihmisen hyvässä suhteessa. En enää kaipaile tyttöjen iltoja, mutta joskus käyn ulkona ystävättärieni kanssa. Tykkään herätä yksin ihan rauhassa, juoda aamukahvin ja lukea lehden. Mieheni kotimaassa olessamme asumme yhdessä. Olemme oppineet viehättävän tavan olla kahdestaan, osaamme antaa myös oman tilan toisillemme.
Esikoiseni soitti ja aikoi tulla ensikuun alussa syntymäpäivänäni pidennetylle viikonloppu vapaalle luokseni. Ihanaa sain juhlafiiliksen ja aijon kutsua taas sukua koolle. Perinteinen viikonloppu niemelläni. Suvun keskellä olen onnellinen.
kohtaan ensin, ja vieläpä kysymykseen kysymyksellä, anteeksi.
Eikö ole muita vaihtoehtoja kuin tykätä olla yksin tai olla sellainen, jolle pitää aina olla joku rinnalla?
Ellei, niin sitten olen sellainen, jolle aina pitää olla joku rinnallani. Ei välttämättä kuitenkaan aina fyysisesti.
Kotiin on aina mukava tulla, mutta harvoin sentään huokaan helpotuksesta sinne astuessani. Usein hyvän olon ja joskus jopa onnenkin tunne seuraa kotiin asti sieltä mistä olen tulossa.
Minustakin on mukavaa lukea aamuisin lehti kaikessa rauhassa, mutta ihanaa se olisi kun voisin antaa lukemani osiot rakkaalle ihmiselle, tai vielä mieluummin odotella kun ne häneltä vapautuvat ja sillä välin vaikkapa keitellä sitä kahvia.
nimittäin tuo mainintasi lehden vapautuminen toiselta. Meillä homma pelaa siten, että saan joka ilta korven sanomat Petteriltä. Seuraavana aamuna luen sen edellisen päivän lehden kahvia juodessani. Tulimme tähän ratkaisuu, sillä miksi tilata kahta lehteä kun yhtä lehteä voi kierrättää ja maailman tapahtumat voin halutessani tarkistaa nettiuutisotsikoista.
Onhan toki muitakin vaihtoehtoja, myös minulla. Parasta itselleni kuitenkin on olla ihan omissa oloissani, pidän siitä ja nautin rauhastani. Ehkä asetin tuon lauseeni kovin yksioikoisesti. On toki minullakin ystäviä jokunen, mutta mieluummin olen yksin. Siksi kysyinkin, olenko jo vanhenemassa ja erakoitumassa lopullisesti.
Silloin, kun itse valitsee elämäntapansa, oli se sitten vaikkapa yksinäisyys, ja viihtyy siinä, eikö se ole ihan ok?
Meitä on niin monenlaisia luonteita ja ehkäpä näin vanhemmiten se oma ainutlaatuisuus pääsee paremmin esille, kun ei ole enää ns. "pakkoja" seurustelun ja muun yhteydenpidon suhteen. Uskaltaa olla oma itsensä senkin uhalla, että joku voi pitää minua vähän höpsähtäneenä:)).
että viihtyy itse valitsemassaan elämäntavassa, totta kai ja kuinkas muuten.
Eikä kai sen, että on mieluummin yksin, tarvitse lopulliseen vanhenemiseen tai erakoitumiseen viitata.
Jonkinlaisia pikku "pakkoja" lähes jokaisella kai kuitenkin on, jollei niitäkään vaivaudu noudattamaan, niin EHKÄ on kysymys "erakoitumisesta", joka saattaisi olla masennustakin.
Toiset kaipaavat sitä omaa vapautta ja täälläkin usein mainittua omaa tupaa ja varsinkin kai omaa lupaa(?). Toiset - kuten minä - kaipaavat miehen rakkautta ja kumppanuutta, eivätkä ollenkaan ymmärrä, mihin siinä vapaus katoaisi ja mihin niitä lupia tarvittaisiin.
en koe itseäni ollenkaan masentuneeksi. Olen oikeastaan onnellisempi kuin juuri koskaan ennen. Tämä yksinolo on minullakin siis elämistä yhteiskunnassa ja sen säännöillä, mutta olen näin onnellinen.
On minulla joskus ollut eron jälkeen haaveena uusi pysyvä miessuhde. Ei vain ole semmoista kohdalle osunut, semmoista, joka olisi minua miellyttänyt. Siihen vaaditaan jo paljon näillä kymmenillä tai minä koen sen näin. Toinen henkilö kokee senkin eri tavalla.
Koskaan en muuttaisi asumaan saman katon alle kuitenkaan. Tuon seikan olen huomannut, että jos joku suhde alkaa vähänkin rajoittamaan omaa elämääni, en pysty enää siihen sopeutumaan, vaan alan kokea ahdistusta. Tämä lienee peruja avioliitosta, joka oli todella ahdistavaa aikaa minulle, koska exä oli hyvin dominoiva ihminen.
Selittänee osan tästä yksinäisyyden onnentunteesta.
En asu yksin, mieheni on dementoitunut ja liikuntakyvytön. Onneksi hän on aika helppohoitoinen. Hän ei kaipaa seuraa kunhan tarpeista huolehdin.
Tavallaan olen yksin kaksin, viihdyn hyvin, en kaipaa ketään, miehen hoito antaa mielekästä tekemistä.
Vapaudella ei minulle ole paljon merkitystä koska eläisin suunnilleen samoin kuin nytkin.
Olen ollut aina yksin viihtyvää sorttia, vanhemmiten enenevässä määrässä. Häiriinnyn yllätysvieraista, joskus tekisi mieli olla avaamatta ovea.
Lapseni perheineen asuu kaukana, pidämme yhteyttä sähköpostilla ja puhelimella päivittäin. He käyvät parin kuukauden välein, tykkään nähdä heitä, mutta olen häpeäkseni helpottunut kun päästään normaaliin päiväjärjestykseen.
En ole sosiaalisesti rajoittunut, pärjään halutessani hyvin ihmisten kanssa.
Aloitan siitä,että vapaaehtoinen yksinäisyys on eri juttu ,kun sairastunut joka on jätetty yksin.
Terveenä pystyn valitsemaan mitä teen. Liikun joka päivä tunnin kävellen tai sauvakävellen,kuntopolulla näkee tuttuja ja tutustuu uusiin ihmisiin. Kun tulee kotiin voi rauhassa keittää kahvit,lueskella lehtiä,tulla koneelle,ottaa päikkärit,pestä auton,siivoilla/kohentaa kotia yms. Klo 12 alan katsomaan TV1:n aamua,sitä uusintaa meinaan. Liekö nyt muuttumassa noi aikataulut,mutta yleensä,rytmi on tämä. Klo 13 asti päivä hurahtaa,sitten voi vaikka laulella karaokea,mennä pihalle tekemään pohjatyöt niille kukkasille,jotka ehkä istutan ensikesänä,nyt ei viitsi. Ja sitä rataa. Terasseilla käyn kesällä kerran viikossa tapaamassa tuttuja.
Suoranaisia ikätovereita mulla ei ole,on nuoria ja vanhoja kavereita eri ammattialoilta,naisia ja miehiä.
Lapsiin olen yhteydessä puhelimitse viikottain,paitsi yhteen joka soittaa mulle joka ilta ja kertoo kuulumiset esim. opiskelujen sujumisesta. Lapsien luona vierailen kerran kahdessa kuukaudessa.matkaa yhteensuuntaan n.160km. Yleensä kyseessä on päiväreissu. Näin meillä,mites teillä ? P.s. Paljon olen myös yksin ja nautin suunnattomasti.
mulle ainakin enssijanen asia. Olenko niin varsinaisesti erakkokaan, mutten välitä toisen läsnäolosta, vakituiseen höpisijästä vierelleni.
Ja matkalta kotiinpaluu, voi jestas miten ihanaa olla kotonaan. Lapseni asuvat matkan päässä, samoin kotonani käyn joskus viikon reissun. Sitä on niinku kylässä lasten luona, vaikka omaisia ovat. Kotitaloni on asumaton, mutten sitä viikkoa kauempaa sielläkään enää viihdy.Vähän pakko käydä katsastamassa paikat.
Isoon markettiin menen pari kertaa viikossa ja siihen reissuun kuluu aikaa parisen tuntia, tapaa tuttuja sun muuta. Oma vapaus tehdä mitä huvittaa ja koska tahansa. Ja onhan noita naapureita puhekaveriksi.
Olen aikalailla samantyyppinen kirjoituksen aloittajan kanssa.Yksin asustelen ja kylläkin lähettyvillä asuvat sisarukset,joten ei kyläpaikoista ole puutetta ja tosin kyläilenkin,saunomassa,jeesailemassa,kun on tuota aikaa...Poika asuu 10km säteellä lapsineen ja toki noin kerran viikossa nähdään.Mutta..on ihanaa palata kotiin kuitenkin,mistä tahansa.En tunne oloani yksinäiseksi,vaikka yksin asunkin(kaksi eri asiaa)Lenkillä tietysti käyn,sillä paikat pelaa vielä,joten ei ole sairauksia vielä.Käsitöitäkin harrastan,etten ihan jouten ole,kerrostalossa asun,joten ei kauheesti niissä puuhaa ole.Sitä tekemisen intoa saan käydä purkamassa toisten luona,haravoimista,saunan lämmitystä ym.ulkotouhua ja näpertelyä.Olen hieman päälle kuuskymppinen,joten en vanhanakaan vielä itseäni pidä.
En vain tykkää kauheesta puheensorinasta,kun kaikkien täytyy puhua yht´aikaa,läp.läp..Mieluimmin tykkään kahdestaan jonkun kanssa istua ja viettää iltaa,oli sitten kyseessä nainen tai mies.Voi johtua siitäkin,kun olen suurilapsisesta perheestä ja ei sitä tilaa liiemmin ollut,kun piti jakaa kaikki.Sisarukset elävät vielä kaikki ja en ole vanhin,enkä nuorin.En nyt eläkkeelläkään vielä ole,vaan työttömänä hetken aikaa ollut.Kyllä siis kanssasisaruksia löytyy muitakin.Kyllä kaikki johtuu paljolti omasta valinnasta.Kenenkään ei tarvi olla väkisin toisen kanssa ja toiset ei pärjää taas yksin..Heti kun yhdestä pääsee eroon,niin on oltava seuraava kainalossa.Kivaa sunnuntain jatkoa muillekin!
Olin luullut aina, ainoiden lasten kaipaavan tuota yksinoloa. No, nytpä selvisi, että myös sinä, monilapsisesta perheestä kaipaat.
Tähän asti tuttavat jotka ovat isolapsisesta perheestä, ovat aina seuran tarpeessa olleet, siksi luulo.
Itseasiassa, olen viihtynyt erittäin hyvin itsekseni aina, jälkikäteen en voi kun ihmetellä, mikä tollous on saanut yrittämään useammankin kerran yhteiseloa, kun se selvästikään ei ole minun juttuni.
Lähden kyllä kävelemään ulos, jos joku pyytää, tai leffaan, teatteriin, mutta yhtä hyvin olisin voinut olla vain kotona.
Ihan kiva puhelimessakin joskus höpötellä, kunhan ei joka päivä.
Matkustan mieluimmin yksin, silloin ei tarvitse tehdä kompromisseja. Saa tehdä juuri mitä haluaa, nukkua kun nukuttaa, ja kierrellä kun siltä tuntuu.
Onni on vihdoin saavutettu, yksin.
Aviossa 3x, kihloissa 6x ollut.
Asumismuodosta,tai siis yksin asumisesta sen verran.Oletettavasti olet nainen?Kirjoitustyylistäsi päätellen,vai mainitsitkohan..Aloittajalle on tarkoitettu siis ja tokihan osaa täällä saa ottaa kuka vain kirjoitteluun.Tänään tuli oikeeseen aikaan kyläilykutsu(tädiltäni)Kun joskus tulee hetki,tokihan tulee,kun en erakko vielä ole.Lähdin "sauvotellen"kun noin 2km matkaa ja hän sattui yksin olemaankin(on mieskin hänellä)Vierähti kiva tovi pihalla istuen ja linnun liverrystä kuunnellen..kahvit tietenkin juotiin.Eikä nyt mitään erityistä puheenaihettakaan tarvi olla,ihan tavallista jutustelua.Multa kun on turha udella mitään työasioita,sun muita.Sivuutan ne kivasti,kun ne ei kuulu kelleen.
Tokihan on jäänyt pois tuo utelu sukulaisten taholta,että kenen kans nyt seurustelet jne...Jostain syystä.Mä en ole ollut kertaakaan aviossa,enkä myöskään avo-sellasessa..Olen muuten tarpeeksi nähnyt näitä "kakslahkeisia"ja ehkä ne surkeimmat tyypit on osunut kohdalle.Kyllä miehistä tykkään,joten en kieroon katso ja tykkään tanssimisesta ja karaokee käyn joskus kiekaisemassa nurkkapubissa.Olen varmaan liian ronkeli.On kyllä kavereita,sekä naisista,että miehistä.Ehkei vaan enää sytytä,kun hyvä näinkin on olla.
...happihyppelyllä. Luin keskustelun läpi ja minulle heräsi tyttömäinen uteliaisuus. Yksinäisyyden onnea, ilman parisuhdetta. En tottapuhuen ollut kokonaisvaltaisesti onnellinen yksinäisinä vuosinani sillä kaipasin seksiä.
Oletteko lainkaan enää kiinnostuneet seksistä? Onhan hyvä ja tyydyttävä seksisuhde kuitenkin yksi tärkeä onnea lähde, vai onko, miten on?
vielä kerran tässä yritän avata sanaista arkkuani. Olen tuo ketjun aloittaja.
Olen ollut eronneena jo yli kymmenen vuotta ja alkuvuosina kaipasin myös seksisuhdetta, nuorempi kun olin.
Oli niitä kavereita, ja kumppanuutta yritin rakennella, mutta se tyssäsi aina siihen, että ahdistuin jos joku pyrki rajoittamaan "reviiriäni" tai koin niin.
Nyt olen niin tottunut tähän elämääni ja omiin juttuihini, että enpä vähästä enää halua vaihtaa elämääni muuhun. Iän myöden on jo seksikin menettänyt merkityksensä. Se vaatisi todella ihastumisen ja kiintymyksen, muuten ei kiinnosta yhtään vain seksin takia. On paljon muitakin ilonaiheita elämässä.
Nyt en enää jatka tätä, taitavat ihmiset jo kyllästyä yhden naisen jorinoihin ja pohdintoihin erakoitumisestaan.
Ehkä kysymys ei ole seksiin kyllästymisestä vaan pelosta käsitellä yksin eläessä omaa seksuallisuutta. Olisiko kyse uskon puutteesta, itsekkyydestä, tunteiden haavoittuvuudesta, pelosta.
Halutaan kieltää oma seksuaalisuus, pyh...happamia...ja pidetään kiinni kynsin hampain omista reviireistä.
Tähän ikään mennessä kaikilla on enemmän tai vähemmän parisuhdekokemuksia. Onko se vapauttavaa jos omat reviirit tiukasti merkitty?
Mielestäni perusajatus ikäihmisten uusio parisuhteen onnistumiseen on reviireiden kunnioitus. Tarkoitan, että ei mennä hämmentämään ystävän kotiin ottaen ikään kuin ohjat käteen. Eikä aleta tuota leikkimään tuota ainaista muuttamisleikkiä.
Seksuaalisuus on luonnollista ja uskoisi jo tässä iässä olevan rohkeutta käsitellä sitäkin asiaa. On tietenkin ihmisiä, jotka ovat jo kuusikymppisinä kypsiä luopumaan seksuaalisuudestaan, mutta vanhuus yksin, ilman rakkauden kosketusta, niin en uskalla edes ajatella.
aina ole siellä keittiöpsykologina!
Mistä sinä ihmisten asiat tiedät, et mistään. Aliarvioit henkilöitä liian usein ja katsot asioita vain omasta vinkkelistäsi. Tän käsityksen olen saanut luettuani juttujasi. Valitettavasti!
Ei todella kaikkia jaksa kiinnostaa seksi enää niin vimmatusti. Ei itsekkyys aina ole taustalla eikä pelko käsitellä noita asioita...näillä ikävuosilla.
Jokainen elää oman elämänsä niin sinä kuin toisetkin.
miksi olet niin innokas analysoimaan mielipiteitäni, joista et näy ymmärtävän enempää kuin sika kontista.
En yleistänyt, en arvostellut, en aliarvioinut, kerroin omia mielipiteitäni yksinäisyydestä, josta minulla on kolmentoistavuoden kokemus.
Katson todellakin asioita vain omasta vinkkelistä koska pysty toisten vinkkelistä katsomaan.
Eihän keskustelua synny jos sinun tapaiset heiluvat palsttalla suuna päänä yrittäen tukkia toisten suita.
Jos sulla ei ole enää seksisäpinää niin ei ole, uskonn toki ilman vakuuttelua.
Edellisen kanssa.Mitä ihmettä sitä seksiä pitäs aina olla??Kyllähän siihen touhuun kavereita löytyy,mutta etsipäs jotain mukavaa ystävyysseuraa,niin on vaikeempaa,eikä siihen miehet pystykään.Mulla on ollut 22v sellainen,kenen kans voi viettää iltoja silloin tällöin ja jutella,jutella..Ihan mukavaa.Mainitsen,että alkuun muutama vuosi oli tietysti"sutinaakin",mutta iän myötä rupes tympäseen koko touhu.Näin ollen on jääty kavereiksi.Hän on kymmenen ja puoli vuotta vanhempikin,joten ei keskustelukaan mene aina samalla tasolla,mutta kun toisen tuntee,niin voi paasata mistä vaan(hän on vapaa mies)Tähän asiaan ei tarvi siis ottaa kantaa,koska tiedän,kun asuu niin lähellä.
Kevennetään hieman-jookos ?
Huone kahdeksan miehelle on "siihen" tatuoitu tyttöystävän nimi Wendy.
" se mun täytyy nähdä" sanoo toinen hoitsu ja poistuu. Palaa takaisin
puolen tunnin kuluttua ja toteaa: "ei se ollut tyttöystävän nimi vaan
siinä luki Welcome to Amsterdam,have nice day."
Yhtenä kaikista palstan keittiöpsykologeista, olen tullut siihen johtopäätelmään, että jospa joitakin ikäisiämme pelottaa lukea muiden kommentteja siitä, että seksihalutkin vähenevät iän karttuessa, vaikka se on ihan normaalia?
Ettei se olisi osoitus yhdestä vääjäämättömästä vanhenemisen merkistä?
Joo, kai se niin on, kansainvälistä seksuaalista avarakatseisuutta ; ))
kumman jätit itse pois lauseen alku- vai loppuosa. Meistä "have a nice day" ei ollut välttämätön lopputuloksen kannalta ; ))). Nyt seksisekoilut on loppu ; (( hyi....; )))
Nyt loppu nää jutut. Ei ikinä enää.
" Hyvää päivänjatkoa! "
Valitettavasti halut vähentyy koko ajan.
Koska olen itse samanlainen:)
vanhuus yksin, ilman rakkauden kosketusta, niin en uskalla edes ajatella.
En olisi itsekään uskonut jokin vuosi sitten että kestän yksinoloa. Nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. olen 65-vuotias, johtuneekohan siitä että en ole koskaan tarvinnut olla yksin jos en itse halua.
Rakkauskin ahdistaa, minua rakastetaan, saan olla halutessani yksin, mutta en tiedä rakastanko enää itse.
Minulle saattaisi tehdä hyvää olla yksin, nimenomaan siten että se ei ole oma valintani.
20,5 vuotta nuorempi miesystävä, on ollut säpinää ja vaikka mitä. Myös meillä on kääntynyt enemmän ystävyyden puolelle. Viihdymme yhdessä mutta asumaan en huolisi. Meidänkään juttumme eivät käy yksiin, se on "hyvää päivää, kirvesvartta tyylistä". Nauramme asialle, toinen puhuu aivan eri asiasta mutta sinnikkäästi jatkamme kumpikin omalla asiallamme, jos itseä kiinnostava kommentti tulee välillä toiselta niin saatetaan hetki puhua samasta asiasta.
Jostain kumman syystä kuitenkin viihdymme, olemme viihtyneet toista kymmentä vuotta.
Nautin yksinäisyydestä ja siitä että saa olla kaikelta rauhassa.Tämä tunne vaan syvenee a muuttuu paremmaksi,joskin joskus kaipais kenties mukavan miehen rauhallista ääntä jne.
Erosta on pari vuotta ja miehen kautta tulleet tutut jäi kertalaakista,minuthan haukuttiin jo valmiiksi yhdessä ollessa vaikka lähtijä(pettäjä) oli mies.
Sisareni on paras ystäväni,muut ovat jääneet kuka minnekkin omiin oloihinsa,eloihinsa.Koti on rauhallinen tyyssija,samoin mökkini enkä osaa kaivata mitään,ketään.
Talo jossa asun on rauhallinen ja naapurit mukavia,seinänaapurin kanssa naureskelimme että pitäis laittaa reikä seinään että saisimme nostaa luukkun ylös silloin kun haluamme jutella.
Siis viihdyn yksin ja kun haluan vilskettä ympärilleni,lähden kaupungille.
Joku pitää varmaan kummallisena,sillä olen hyvin puhelias kuitenkin enkä karta seuraa,mutta yksinolo on kuitenkin parasta ja jonkun hässäkän jälkeen sen huomaa eritoten.
Kyllähän tämä koti on "rauhan tyyssija"... Todella paljon tulee puuhailtua yksinäni mmm. tuon "tyttöni" kera tässä ympäristössä... Lukemattomat ovat ne illat, kun istuskelen tuossa vieressä olevassa rantamökissäni lueskellen takkatulen ääressä, ehkä musiikkia taustalla... Tottakai ystäväni käyvät luonani kuten minäkin heidän luonaan, silloin tällöin... No ei aina yksinkään takkatulen ääressä... :)
Tuo jälkikasvuni tuo vaihtelua noihin rutiineihini aina tämän tästä... Ovat toivottuja, käyvät luonani... No heidän kanssaan aina lähtiessään nauramme: "Mukava kun tulitte, mukava kun lähdette"... :)
Kyllähän tuota puuhaa omakotitalossa riittää... Juuri tänään toivat n. 35 pinomottia metrisiä kuivia koivuhalkoja tuonne puuvajan taakse... Ennen "Jussia" moiset pitää katkoa ja kärrätä halkovajaan... Tulee nimittäin maalämpökaivon porari tekemään tuollaisen 200 metrisen porakaivon tuonne takapihalle... Pitää pikkuhiljaa siirtyä ainakin osittain helpompaan lämmitysmuotoon puulämmityksestä... :)
Joskus on mukava olla yksin, toisinaan taas seurassa. Mutta kaikkein ihaninta on oma vapaus; saa valita itse mitä haluaa ja aikoo tehdä. (Minulla on vielä joitakin säännöllisiä pakollisia tehtäviä ja rientoja ja niiden jälkeen kotona olo on yhtä juhlaa). Harvoin tunnen itseäni yksinäiseksi tai tyhjän pantiksi - aina puuhaa riittää.
Niin, tuo oma vapaus valita!!! :)
Olen elänyt melkoisen isossa 'perheessä', kun lapset kasvoi ja alkoivat muuttaa omilleen läksin sieltä minäkin oli tavallaan ainoa ratkaisu, narsismi kun sairastuttaa jokaisen ympärillään.
Olen kymmenkunta vuotta ollut yksin, alku oli outoa ja piti oikein totutella elämään ja olemaan yksin, muutaman viikon päästä huomasin että tämä on se oikea olotila ja olenhan tehnyt jo tarpeeksi, joskus hammastapurren niin että poskiin sattui.
Kaikkein ihanampia ovat kesäillat, musiikki taustalla ja vaaka-asennossa sohvalla, ovet auki ja ehkä hyvä kirja vielä luettavana.
Olen valoa rakastava, ja talvet ovat ikäviä, mutta poltan kynttilöitä ja kaikissa valopisteissä on valo, osassa käytän kukkavaloa se on luonnollisen tuntuista valaistusta.
Omat ja kasvattilapset pitää huolen soittamalla ja vierailemalla ja tässä lähellä asuvat, yksinäinen en ole, vaikka nautin yksinäisyydestä.
Kanssakäymistä ihmisiin pitää olla, naapurit ovat mukavia ja juttuseuraa kyllä on.
Matkustelenkin mieluummin yksin. Reissut pilaa määräilevä matkatoveri. En suin surminkaan ottaisi ketään riesakseni mukaan.
matkoilla löytää aina seuraa halutessaan, silloin harvoin kun sitä kaipaan.
Jokainen on oman onnensa seppä.
Yksinäisyydestä tuli heti mieleeni Juicen biisin säkeistö:
"Yksinäisyys, yksinäisyys joskus siihen hermostun
Halki aavikon jäisen rämmin kunnes havahdun
Kadehdi en niitä jotka luotuja on kaksoiselämään
Joskus tuntuu etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään."
Tyhjän pesän tunnelma oli ympärillä miehen mentyä manan majoille, lasten lähdeetyä ulkopaikkakunnalle opiskelemaan. jäivät sille tielle. Kun opin yksinolemaan, opin myöskin täyttämään haikeuden aikoja. Harrastukset, yhdistystoiminta, pääasia etten jättäytynyt neljän seinän sisälle.
Pakko myöntää vanhenen itsekin toiminnat hidastuvat mutta elämän halu on ja pysyy. Suhteitä on ollut ja mennyt. Kohde on aina ollut minua vanhempi, siihen ne ovat johtaneet ovat riippuneet minun hameenhelmoissani ongelmineen ja moista riippuvaisuutta en ole halunnut.
Nautinto yksinollessa on v a p a u s, joka painaa vaakakupissa aika paljon. Kuten joku aikaisemmin mainitsi, olla yksin mutta ei ole yksinäinen. Ystäviä ympärillä on ihan kivasti. Lapset käyvät katsomassa, tosin aika harvoin. On huomattava heillä on oma perhe, työ joka ottaa aikaa paljon, etäisyys satoja kilometrejä.
Olen tehnyt itselleni selväksi, elämme kaikki omaa elämää, en halua elää sitä lasten kautta. Kiinnostavaa on heitä perheineen tavata, kuulla miten perheillä menee mutta heidän yksityisyys elämään en halua puuttuua, autan jos kysytään tai pyydetään. Ehkä joku ajattelee olen itsekäs tapaus, ehkä jollakin tavalla, elämä vain on tällaista yksin on porskuteltava eteenpäin. Syvällä sydämen sopukoissa toivon lähipiirin voivan hyvin.
mukavaa, kun tästä aloituksestani tuli näinkin moniulotteinen ja esille tuli kaikenlaista elämään liittyvää, varsinkin tähän vanhenevan ihmisen elämänmuotoon kuuluvaa mielipidettä. Tunsin, että en ole mikään "kummajainen" näine yksinolohaluineni vaan moni muukin ajattelee elämästään samanoloisesti. Ehkäpä en olekaan vielä ihan erakoitumassa, vaan tämä kuuluu toisillakin tähän elämänvaiheeseen.
Jokainen elää sillä tavoin kuin hyvältä tuntuu! Kiitos kaikille kirjoittaneille!