En kohta enää jaksa. Olen hoitanut puolisoani omaishoitajana kauan mielestäni.
Ensimmäinen väärä ratkaisu kai oli silloin kun minulta kysyrttiin akuuttihoitovaiheen jölkeen, että haluanko ottaa puolisoni kotihoitoon ja silloin sen hyväksyin.
Olosuhteet eivät muutu kai vielä pitkään aikaan. Ainakaan paremmiksi. Kaipaisin jo omaakin elämää, mutta luultavasti sitä ei enää riitä minulle, koska olen vanhempi puolisoani. Olimme avoliitossa ennen hänen sairastumistaan ja nyt tunnen moraaliseksi velvollisuudekseni pitää hänestä huolta "24/7" niinsanotusti. Lain mukaan (avoliitto) minulla ei kai olisi mitään velvoitetta pitää häntä hoivissani minun omistamassani asunnossa. Tulevaisuudensuunnitelmat menivät kerralla nurin sinä päivänä kun sairauskohtaus iski häneen.
Tunnen itseni vielä elämänhaluiseksi ja virkeäksi, mutta kaikki kaatuu siihen toiseen osapuoleen.
Teenkö hirvittävästi väärin, jos itsekkäästi vain luovutan hänet yhteiskunnan hoiviin ja alan itse elää omaa elämääni. Tiedän, että tämä ei ole ihan yksioikoinen kysymys noin vaan tietämättä kaikkia taustoja ja syntyjä syviä, mitkä tässä on omalta ja puolisoni kannalta kyseessä.
Mutta onko sekään oikein, että tässä pitää kahden ihmisen loppuelämä pilata yhden ihmisen sairauden vuoksi? Se jotenkin alkaa katkeroittaa mieltäni.
Alan todella olla kohta avun tarpeessa itsekin joka suhteessa.
Kommentteja ja vinkkejä jatkoon toivoisin. Varsinkin niiltä jotka ovat ratkaisunsa tehneet samanlaisessa tilanteessa.
Ensimmäinen väärä ratkaisu kai oli silloin kun minulta kysyrttiin akuuttihoitovaiheen jölkeen, että haluanko ottaa puolisoni kotihoitoon ja silloin sen hyväksyin.
Olosuhteet eivät muutu kai vielä pitkään aikaan. Ainakaan paremmiksi. Kaipaisin jo omaakin elämää, mutta luultavasti sitä ei enää riitä minulle, koska olen vanhempi puolisoani. Olimme avoliitossa ennen hänen sairastumistaan ja nyt tunnen moraaliseksi velvollisuudekseni pitää hänestä huolta "24/7" niinsanotusti. Lain mukaan (avoliitto) minulla ei kai olisi mitään velvoitetta pitää häntä hoivissani minun omistamassani asunnossa. Tulevaisuudensuunnitelmat menivät kerralla nurin sinä päivänä kun sairauskohtaus iski häneen.
Tunnen itseni vielä elämänhaluiseksi ja virkeäksi, mutta kaikki kaatuu siihen toiseen osapuoleen.
Teenkö hirvittävästi väärin, jos itsekkäästi vain luovutan hänet yhteiskunnan hoiviin ja alan itse elää omaa elämääni. Tiedän, että tämä ei ole ihan yksioikoinen kysymys noin vaan tietämättä kaikkia taustoja ja syntyjä syviä, mitkä tässä on omalta ja puolisoni kannalta kyseessä.
Mutta onko sekään oikein, että tässä pitää kahden ihmisen loppuelämä pilata yhden ihmisen sairauden vuoksi? Se jotenkin alkaa katkeroittaa mieltäni.
Alan todella olla kohta avun tarpeessa itsekin joka suhteessa.
Kommentteja ja vinkkejä jatkoon toivoisin. Varsinkin niiltä jotka ovat ratkaisunsa tehneet samanlaisessa tilanteessa.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Minkä ikäinen olet, oletko mies vai nainen ? Jokaisella on oikeus elämään, niin sinullakin !
Jokainen tekee itse ratkaisunsa, niin tein minäkin, en jaksanut enään olla omaishoitaja.
Silti olen hyvin surullinen tilanteesta.
Yksin jäätyäni, ei elämällä tunnu olevan enään tarkotusta, pidän mahdollisimman hyvää huolta omasta terveydestä harrastamalla liikuntaa noin kolmekertaa viikossa, mutta vuosia kestänyt suru masentaa, elämän ilo on kadonnut, toivoisin sen vielä löytyvän, sillä todennäköinen elin aika on noin kymmenen, kaksikymmentävuotta.
Elämä käy pitkäveteiseksi ellei saa elämän haluaan takasin. Meitä puolison sairauden vuoksi joutuneita elävän leskiä on varmaan paljon, luulen meistä useimman kärsivän surun aiheuttamasta masennuksesta, en vain tiedä kuinka toiset on selviytyneet vastaavasta tilanteesta.
Mistä löytyy lohtu?
Olet sellaisessa tilanteessa, jota ei koskaan kenenkään ihmisen kohdalle soisi tulevan. Ei ole ihme, jos joudut punnitsemaan asioita joka suunnalta. Sanoit olevasi avioliitossa. Mietit aviolupaustasi, " kunnes kuolema meidät erottaa" .
Mielestäni avioliitton pitäisi olla molemminpuolisen hyvinvoinnin tyyssija, eikä toisen puolison orjaleiri. Kirjoitat että olosuhteet eivät enää muutu paremmaksi kummankaan kohdalla. Eihän puolisosikaan pysty enää täyttämään sinun toiveitasi. Tällainen tilanne saa Sinutkin sairastumaan. Mielestäni Sinun on varjeltava nyt omaa itseäsi. Masennuksesi tuntuu olevan sitä luokkaa että nyt on ammattiauttajan pakeille menon paikka.
Sinulla on oikeus IHMISENÄ ihmisarvoiseen omaan elämään. Vähät sukulaisten tai lasten sanomisista tai tunteista. Voithan silti pitää yhteyttä puolisoosi, jos Hän siitä jotakin ymmärtää. Olet tehnyt parhaasi. Se riittäköön. Puhu Hyvä Ihminen heti paikalla asiasta Lääkärille. Hän kyllä ymmärtää. Sitä kautta asiat alkavat rullaamaan. Älä enää missään tapauksessa jää tuohon tilanteeseen. Olet sen itsellesi velkaa.
Omassa kodissani näin tämän tilanteen konkreettisesti vuosien ajan. Se näivetti toisenkin osapuolen koko tunne-elämän ja eristi kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavienkin kanssa. Se oli raastavaa.
aloittaja puhuu.
terveen elämästä.
Jos sinä nyt uuvut niin mitä hyötyä siitä on teille kummallekkaan?
Minulla ei ole tuota tilannetta, mutta kyllä sinulle varmasti jokin ratkaisu pitää löytyä. Nimittäin, kun mieli alkaa katkeroitumaan niin silloin sairaalle on parasta jokin hoitolaitos. Vastuu hoitamisesta siirtyy ammatti-ihmisille. Tämän siirron jälkeen sinä kuntoudut ja virkistyt jolloin saatat viipyä kumppanisi luona paljonkin, kun se suuri vastuu on muilla.
Hei, meilläkin appiukko oli viikon laitoksessa, kaksi viikkoa kotona alkuun, sitten laitosjaksto tiehnivät, ja kotihoito väheni, kunne sitten jäi sinne laitokseen. Kun anoppi tuli siihen jamaan, ensin oli muutamia kertoja laitoksesta tilapäisesti, kunnes lääkäri totesi, että ei ole enää kotihoitopotilas, ja jäi sinne laitokseen.
Ongelmana tässä Siun tilanteessasi on nyt vääristynyt tuntemus. Sinusta tuntuu, että sinun velvollisuutesi olisi hoitaa hänet, mutta kun et jaksa.
Sinun ensimmäinen askel itsenäistymiseesi on keskusteluterapia, kysy sitä terveyskeskuksesta. Sieltä olemme mekin saaneet sitä ja se on selkeyttänyt vääristynyttä vastuuvelvollisuutta ja on uskaltanut ja jaksanut tehdä päätöksiä vastoin pahaa omatuntoa.
Et valota yhtään puolisosi tilannetta, onko hän täysin vuoteeseen hoidettava, vaiko dementia siinä mukana??? Itse sairastuin 58 vuotiaana harvinaisen sairauden kautta ja osa minusta halvaantui ja sairaalan jälkeen tarvitsin paljon apua jopa vuoteesta ylösnostamisesta alkaen. Tajuttomuudesta herättyäni puolet oli halvaantunut kehostani.
Puoliso tuntui ottavan minun hoivaamisen kirjaimellisesti, ja mihinkään ei olisi lähtenyt, kun minä en hänen mielestään tule toimeen.
Suoraan sanoen työnsin häntä lähtemään kotoa, että kyllä minä täällä sen aikaa selviän omalla tavallani. Ja kun hirvimettään olis pitänyt lähteä aamusta, mutta kun minun pukeminen... Melkein suutuin, että herranen aika, mun pukeminen ei saa olla hänen elämänsä este, että voin minä olla yöpaidassa sen päivän, ei se mua haittaa tippaakaan.
Ja jos en sängystä ääse ylös, makoilenpa siinä, ei siihen kuole. Oli se hänelle vaikeaa, mutta minun piti osoittaa välillä suuttumisen merkkejä, että mun tähden et kyllä jätä menemättä.
Oletan, että olet nainen?
Oletan, että sinulla on nyt uusi suhde, koska puhut kahden ihmisen elämän pilalle menosta?
Muutapa sitten en uskalla olettaakaan. Vain sinä voit tehdä valinnat omaan elämääsi. Ei tähän ole olemassa mitään kollektiivin päättämää, tietämättömänä ja tunteettomana, tekemää päätöstä.
Kun ei tiedä ollenkaan hoidettavan kunnosta, tulevaisuuden mahdollisuuksista, on ainakin minun ihan turha omaa mielipidettäni edes muodostaa.
Onhan tosin fakta, että itseäsikin sinun on ajateltava, ja omaa fyysistä ja psyykkistä terveyttäsi.
että oletit, tai ymmärsit väärin tuon kahden ihmisen elämän piloille menemisen, - luulisin hänen tarkoittavan että kun sairaan puolison hoitaminen sairastuttaa viimein terveenkin eli sen hoitajan ja niinollen molempien - kahden elämä menee piloille, hukkaan.
Olen miettinyt samoja , jos noin kävisi. Ns. Lat- suhteessahan minulla ei ole mitään velvollisuuksia, emme ole edes kihloissa. Jaksaisinko, haluaisinko ..? En, ajattelen nyt, vaan enhän tiedä miten sitten kun tilanne tulee akuutiksi.
Kai saat kotipalvelusta hoitoapua?, siis soita kunnan sosiaalitoimistoon ja kerro tilanteenne., Sieltä saat neuvoja ja apuja.
Kuinka voit itse, riittääkö rakkaus...ellei huolehdi hänelle hyvä paikka elää loppuelämänsä.
Minkä ikäinen olet? Minulle kylläkin jo rakkaudet riittävät, vaan siltikään en ole varma jaksaisinko 24/7 hoitajaksi.
En kyllä hylkäisi avokkiani vaikka hänet pääsääntöisesti toiset hoitaisivatkin, meillä on rakkaus , kysymys olikin jaksaisinko ja vastaan edelleen EN!
Edellinen kirjoittaja otti esille kunnallisen kotihoidon. Kyllä sinun sieltä pitäisi saada apua ja omaishoitajan lakisääteiset vapaat sinulla tietenkin on. Eivät ne pari päivää tietenkään mihinkään riitä, jos täydellinen uupumus uhkaa, mutta viranomaisten avulla voisit löytää uusia väyliä hoitaa asioita eteenpäin.
Edellisten kirjoittajien kanssa olen yhtä mieltä siitä, ettei pidä tehdä yli voimiensa. Toisaalta, kaikissa suhteissa on erilaisia vaiheita, myös väsymistä, jotka kestävät aikansa ja saattavat kuin itsestään muuttua muuksi. Kuten itsekin sanoit, kun ei tunne taustoja, vieras ei oikeastaan voi sanoa enempää. Vaikka kumppanisi siirtyisi laitoshoitoon, eihän se välttämättä merkitsisi, että hänet hylkäisit. Joskus muistan myös sanotun, ettei kukaan meistä lopulta tahtoisi ottaa vastaan toisen kieltäymyksen hedelmiä, eli emme me tahdo uhria vaan laupeutta... Voimia sinulle.
Riippuen paikkakunnasta missä asutte, että minkälaisia apuja siellä on tarjolla.. Mutta onko mahdollista tosiaan niin kun joku aikaisemmin tässä mainihtikin, että saisit johonkin laitokseen esim. viikko siellä ja viikko kotona tai kaks ja kaks. Tai vaikka 3laitoksessa ja yks kotona.. ja siitä pikkuhiljaa hakisit vakinaista asuinpaikkaa jostain palvelukodista tms.
Tiedän ja tunnen monia omaishoitajia ja monella on se syyllisyys mitä ne kantaa.. näin hoitajan näkökulmasta aivan turhaan. Tietysti on ihmisiä, sukulaisia? jotka saattavat kanssa syyllistää. Mutta ei kenelläkään ole sellaista velvollisuutta, onko sitten naimisissa taikka ei. Jos saat vain puolisosi johonkin, sinähän voit käydä katsomassa tietysti häntä niin usein kun haluat tai niin harvoin kuin haluat. Sinulla on tietysti niin kuin meillä kaikilla, vaikka emme hoitaisikaan ketään niin vapaus omaan elämäänkin. Se jos sinä hoidat 24/7 toista, ei sitä kukaan jaksa ilman ulkopuolisen apua. Ja ei kukaan muu ymmärrä kuin semmonen joka on justiisa samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Onko teilläpäin mahdollista mennä johonkin tukiryhmäänkin.. näkisit että et ole yksin asian kanssa, että teidänlaisia on PALJON! Saisit rohkasua, hyväksyntää.. Niin jasinä voit rohkeasti puhua sukulaiselle, hoitajille ym. että et jaksa, olet väsynyt.
miks ylipäätää otit sit himaas jos kerran lain mukaa sun ei ollu pakko... oletan et sulla on uus suhde mutta on todella raukkamaista jättää ihminen sairauden takia kukapa meistä sairastumiselle mitään mahtaa kelpashan se sulle terveenäkin. varmaan sinustakin olisi kiva jos sairastuisit että sinut jätettäisiin laitokseen kitumaan näihin juttuihin kuitenkin tarjotaan ratkaisuja kuten ns.kuntoutusjaksot jnejne,,,
Kokeilisit itse elää loppuelämäsi toisen sairauden ehdoilla. Jopa uuteen rakkauteen ihmisellä on oikeus.
Helppo on antaa maalta ohjeita jos merellä on hätä.
ja varmaan jos itse sairastuisit niin olettaisit että puolisosi seisoo rinnallasi..äläkä sano että et oleta koska jokainen toivoo sisimmässään ettei jää yksin sairauden kanssa..sairaus on aina iso muutos mutta potilaalle itselleen kaikista rankinta ja se että puoliso jättää tilanteessa jossa toinen tarvitsee häntä eniten ei helpota paranemis prosessia...
jotka ei parane koskaan, ne pahenee ja hoitajan taakka kasvaa.
Toistakymmentä vuotta puolisoani hoitaneena voin sanoa puhuvani kokemuksesta. En missään tapauksessa haluaisi puolisoni tai lasteni hoitavan itseäni mikäli kysymyksessä on pitkäaikainen parantumaton sairaus.
Eri asia on hoitaa muutama kuukausi.
Ei puolisoa tarvitse hylätä laitokseenkaan, häntä voi käydä katsomassa ja huolehtia, ei oman elämänsä eläminen sitä estä.
Sanon vieläkin, jos ei ole kokeillut itse niin ei kannata esittää varmoja mielipiteitä.
Tein itse samoin lupauduin kymmen vuotta sitten hoitamaan miestäni vähän aikaa. Vuodet ovat vierineet, olen yhä samassa tilanteessa, tähän hommaan jää kiinni.
Meillä saattaa omaishoito jatkua vielä toiset kymmenen vuotta, voin myös kuolla tai sairastua ennen puolisoani.
On omaa saamattomuuttani kun en ole tehnyt asialle mitään, asuimme erillämme miehen sairastuessa hänen alkoholiongelmansa takia. Hänen sairautensakin johtuu ainakin osittain rankasta juomisesta.
Olen kuitenkin pitänyt sisukkaasti kiinni siitä että saan joka viikko pari vuorokautta vapaata, se auttaa jaksamaan ja tekee elämästä normaalimpaa. Pidän myös pari kertaa vuodessa pidemmän loman, silloin matkustelen, jopa maapallon toiselle puolelle.
Otan homman työnä, olen hyväkuntoinen eläkeläinen joten jaksan vielä ihan hyvin. Palkka on naurettavan pieni, mutta kelan hoitotuki ja omaishoidontuki ovat hyvänä lisänä eläkkeeseen. Maksamme elämisen puoliksi, se mitä miehen eläkkeestä jää kulujen jälkeen jätän hänen omalle tililleen. jää sitten jotain lapsille, tai rahat menee hänen hoitamiseensa mikäli joutuu laitokseen.
Kesät ovat helpompia, syksyä ja talvea pelkään jo etukäteen.
Voit ihan hyvin viedä puolisosi hoitoon. Ei ole sinun velvoite hoitaa häntä.
Kenelläkään ei ole oikeutta tulla sinua moittimaan, jos viet puolisosi hoitoon.
Päinvastoin ole tosi rohkea, jos teet päätöksen viedä puolisosi hoitoon.
Mikäli et enää jaksa, on hoitoon vieminen paras ratkaisu.
Mikäli jatkat omaishoitajana, eikä sinulle jää vapaa-aikaa tulet pimahtamaan.
Etköhän ole jo ansainnut omaakin elämää ennen kuin se on ohimennyttä,eli jaksaisit vielä hoitaa itseäsi ja nauttia elämästäsi!Ei kun menoks vaan hyvällä omallatunnolla,onnea loppuelämällesi!
Olen vierestä seurannut erästä samanlaista tapausta,ei hyvä.
kapinaa tulee ajoittain mieleen, esim. että kun pääsen eläkkeelle, alkaako uusi työputki miestäni hoitaen, - suokoon Luoja mulle anteeksi, mutta joskus en pidä ajatuksesta..
saattavat tulla itse kunkin kohdalle, yllättäenkin. Yhteinen historia painaa varmasti paljon, sen laatu ja sitten varmasti myös "potilaan" asenne: jos on vaativa ja kärttyinen, ei varmasti tee mieli hoitaa. Monet ovat kuitenkin kiitollisia ja se on joskus riittävä palkinto.
Tuolla edellä joku taisi ottaa esille senkin, että vaikka hoitaminen olisi raskasta, se voi antaa myös merkitystä omalle elämälle. Tunnen pari uraihmistä, sinkkuja, jotka eläkkeelle jäätyään kärsivät siitä, ettei heidän elämällään ole merkitystä muille - ei ole sitä itseä isompaa tarkoitusta.
Tuo osittainen laitoshoito, josta edellä oli myös puhetta, on kai aika paljon käytetty ratkaisu.
Veljeni eli avoliitossa 12-vuotta, mutta kuoli autokolarissa. Avovaimo oletti, että jonkinlainen testamentti on hänen hyväkseen kirjoitettu, mutta eipäs ollutkaan.
Niin me perilliset otimme kotitilamme ja "vaimo" sai lähteä, tosin erittäin katkerana.
Jos et jaksa hoitaa puolisoasi, niin hyväksy voimiesi vähyys. Muuten tulet katumaan ja aikaahan meillä alkaa olla kaikilla vähissä, puhumattakaan jos jokin onnettomuus sattuisi.
Loppu elämäkin voisi olla ihanaa, kun sen vain järjestelee. Hoitajat ovat ihan erikseen, mikäli emme anna raahata tänne kaikenmaailman mummoja hoidettaviksi.
sitä kukaan tiedä ennalta, kuka sairastuu ja milloin ja miten vakavasti,joten...
Ymmärsin viestin kirjoittaneelta, että on tavallaan puun ja kuoren välissä. Halu hoitaa, mutta voimia ei oikein enää ole. Hyvää asiassa on se, että olet saanut tuntemuksesi kirjoitettua ulos, tästä se lähtee. Kannatan myös ammattiauttajan puoleen kääntymistä, sillä yksin ei ole hyvä olla raskaassa tilanteesa. Myös monilla paikkakunnilla toimivat vertaistukiryhmät ovat auttaneet monia.
Se millaista hoitoa puolisosi tarvitsee, määrittää myös hoivapaikan luonteen (hoitokoti/tk/ tai vastaava). Näihin on monesti pitkätkin jonot, vaikka kyseessä olisikin lyhytkestoisesta hoidosta. Pikkuhiljaa vastuun siirto ammattilaisille ei ole heikoutta, vaan aitoa välittämistä, niin hänestä kuin itsestäsikin.
Kaikkea hyvää!
Sano suora kommentti, että välität ja haluaisit, mutta voimat ei riitä. Itse seurasin äitini kohdalla tota samaa, hän hoiti liikuntvammaista siskoani. Niin kauan hoiti kunnes tuli kaksi aivoinfarktia. Lopeta sinä ajoissa ja pidä terveytesi. Voit tälle ihmiselle antaa aikaasi ilman tätä omahoitajuutta ja kaikki voi paremmin. Ihan totta ota tosissasi tämä. Läheltä seuranneena on niin hirvittävä nähdä omahoitajan loppuunpalaminen, että älä tee sitä itsellesi. Ei se sun hoidettavakaan sitä halua. Nyt vaan otat kaiken aloitekykysysi ja teet muutoksen. Rakkaudella tämän kirjoitan
asiaa. Minä hoidin omia vanhempiani liian paljon. Samanaikaisesti meillä oli suru siskostani joka sairastui psyykkisesti. Vanhemmilla oli hänestä tietenkin hätä joka vei heidän kuntonsa.
Parikymmentä vuotta jaksoin olla vahvin ja hoitaa asioita. sitten tuli totaalinen uupumus ja masennus.
Kamalaa aikaa. nyt on vanhemmat pois nukkuneet. Sisko ei tule koskaan terveeksi, mutta voi kuitenkin kohtalaisen hyvin hoitopaikassaan.
Minulla kävi tuuri, että paranin kun olin käynyt syvällä masennuksen läpi.
Varma en ole, mutta luulen, että jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää olisin etsinyt helpompaa tietä ulos ongelmista. Apua olisin hakenut vieläkin enemmän. Avun saanti vaan on lupauksista huolimatta kovan työn takana. Niin on kyllä itsensä kuntoon saaminenkin kun kunto on mennyt.
Toivon sinulle hyvää vointia! Et ole velvollinen hoitamaan miestäsi, mutta itseäsi olet.
Minä en virallisesti ollut äitini omaishoitaja. Käytännössä kuitenkin vastuuni ja työmääräni vastasi sitä.
Sisko ei osallistunut mitenkään kuvioihin, kahvilla vain kävi kerran kolmessa kuukaudessa. Äitini yritti ripustautua minuun ja oli itse omassa päässään päättänyt, että minä hoidan ja palvelen häntä loputtomasti, määräämättömän ajan. Jos vähänkin yritin keskustelua asioiden muutoksesta, veti hän kuoleman heti esiin.
Lopulta äidin fyysinen kunto meni niin heikoksi, että muutettava oli, muutaman mutkan kautta. Vaikka kyseessä oli äitini, en enää voinut hoitaa häntä enempää, olin alta nelikymppinen ja oma elämä kutsui.
Ympäristön paineita vastaan taisteleminen oli myös ennenkokematonta.
Eli. Älä uhraa itseäsi. Älä ole liian kiltti. Jokainen elää vain kerran.
kun ette ole avioliitossa, joten voit aivan hyvin lähettää hänet jonnekin hoitokotiin, jossa sitten vierailet häntä katsomassa kerran pari viikossa. Ihmettelen, että yleensä ehdotetaan "omaishoitoa" sellaiselle, joka ei ole sairaan lähiomainen.