ei enää kotona yksin pärjää.
Yksi sisaruksista haluaisi, että mummo muuttaa palvelutaloon, ettei tarvitsisi enää käydä niin usein vanhusta katsomassa.
Mutta onko se niin? Eikö vanhusta pitäisi käydä katsomassa myös siellä palvelutalossa ?
Minkälaisia kokemuksia teillä on, kun on paljon sisaruksia,toiset ovat mummon kotona olon kannalla,(siellä mummo itsekin parhaiten viihtyy,onko hän itsekäs? ),
toiset eivät jaksa enää huolehtia ja haluaisivat mummon palvelutaloon.
Kertokaa kokemuksia.
Yksi sisaruksista haluaisi, että mummo muuttaa palvelutaloon, ettei tarvitsisi enää käydä niin usein vanhusta katsomassa.
Mutta onko se niin? Eikö vanhusta pitäisi käydä katsomassa myös siellä palvelutalossa ?
Minkälaisia kokemuksia teillä on, kun on paljon sisaruksia,toiset ovat mummon kotona olon kannalla,(siellä mummo itsekin parhaiten viihtyy,onko hän itsekäs? ),
toiset eivät jaksa enää huolehtia ja haluaisivat mummon palvelutaloon.
Kertokaa kokemuksia.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Sitä on vanha ihminen, kuin jäte, mihinkähän se ois helpompi heittää?
Eipä saisi elää vanhaksi, tai ainakaan elää omaa elämää. Poissa silmistä, poissa ajatuksista.
Mummon elämä onkin omanelon kysymys. Ei jakseta käydä katsomassa kotona, ei vanhainkodissakaan. Sama se mitä mummo haluaa, eihän se enää kauaa elä.
Kaikkensa mummo antoi parhaina päivinään lapsilleen. Nyt kun ei enää jaksa, on hyödytön. Kun se oma mummous ja pappaus on vielä kaukana ei jaksa keskittyä mitä mummo oikeasti tarvitsee. Kukahan on itsekäs...
Jos vähänkin itse pärjää, on jokaisen saatava olla omassa kodissaan. Eivät nuoremmatkaan halua kotoaan lähteä edes pakon edessä, miksi vanhan sitten.
Voisihan joku käydä kunnan sairaanhoitopiiristä avustamassa yksinäistä vanhusta päivittäin. Siitä toimesta voisi ottaa selvää, ja maksuista. Eläkkeestä se hoito maksetaan hoitokodeissakin.
Vanhakin tarvitsee elämän arvoisen hyvän elämän. Kaikki vanhenevat jos elää saavat.
Ennenkaikkea jos kyseinen vanhus on henkisesti virkeä päättämään omista asioistaan, niin hänen omaa mielipidettään on kuuneltava, se on A ja O .
Nykyään suuntaus on se että kotona asumista suositaan mahdollisimman pitkään, siksi on monenmoista kotiapuakin saatavilla, joten homma hoituu, kunhan otta selvää asioista.
Jos kyllästyttää käynnit vanhuksen luona niin, pitäähän laitoksessakin käydä katsomassa, mutta jos on ajatuksena hyljätä osittain vanhus niin mitkään olomuodot eivät ole oikeat, laitos hoidossa sen vaan voi tehdä huomaamattomammin.
Mutta ottakaa se huomioon että vanhus saattaa muuttua pienen ajan kuluttua, kun siellä laitoksissa aloitetaan pilleri ruokinta.
vanhusten puolta. Sitä mieltä minäkin olisin. Halusin vain hyviä perusteluja sille omallekin kannalle, että
mummo voisi olla kotona. Vaikka siellä on osittain alkeellista asua, puulämmitys,liikkuminen hankalaa jne.mummo viihtyy siellä,on siellä ikänsä asunut. Kotipalvelu kyllä käy, mutta kun on niin kallista, että omaisia tarvitaan myöskin.
Ilmaista asuminen ei muuallakaan ole.Oma koti on kuitenkin maksettu,eikä siitä tarvitse enää maksaa. Pidän tärkeimpänä viihtymistä,mummo viihtyy parhaiten omissa oloissaan. Tämä on niin vaikeaa, kertokaa vaan lisää kaikki omia kokemuksia.
Palvelutaloissa eletään itsenäistä elämää, omissa asunnoissa. On mahdollisuus laittaa itse ruokansa/käyttää aamiais ja ruokasalia tarvittaessa.Henkilökunta tulee apuun soittokellon avulla jos on jokin hätä. Siivouspalvelu/pyykipesu hoituu, samoin lääkeannostelu rasiaan jossa päivämäärät.
Seuraakin löytyy, sukulaiseni viihtyi hyvin ja eli pitkään. Koki turvalliseksi asumismuodoksi ja oli täysin itsenäinen. Talon kahvilassa sai kahvituttaa vieraansa, jopa lounaskin oli mahdollinen.Tämä oli Helsingin Itäkeskuksessa oleva palvelutalo, ei omistusasunto.
Palvelutaloihin on vaikeaa päästä, pitkät jonot on, lääkärintodistuskaan ei ole mikään takuu siitä.
Sisareni odotteli pari vuotta, eikä olisi päässyt vieläkään listalta sisään, vaan hän joutui tapaturmaan ja sairaalaan muutamaksi päiväksi.
Kotiavustaja ja sairaalan lääkäri sitten olivat sitä mieltä että nyt on saatava paikka palvelutaloon hän ei pärjää yksin, ja sitten hän sai asunnon, mutta joutui sairaalassa odottamaan pari viikkoa.
Siellä hän on ollut nyt n 3 vuotta, lääkitys ja ruokailu säännöllistä, hän on ikäänsä nähden virkeä vaikka dementia aika ajoin häiritseekin, ja hänellä muitakin sairauksia joten omaisilla on helpottunut olo kun pääsi 'turvalliseen' paikkaan.
Henkilökunta siellä on oikein lepposaa ja herttaista, aina on aikaa keskustella 'potilaasta', ehkä se on paikkakohtaista, tämä on yksityinen palvelutalo, jossa kunnalla on muutamia paikkoja.
Syntymäpäivänään vietämme kaikkien asukkaiden kanssa yhteisen iltapäiväkahvituokion.
Siellä on kaikille asukkaille tilaisuus viettää juhlia, en tiedä juhliiko kaikki, koska jokaisella ei ole lähiomaisia.
vanha ketju mutta laitan kuitenkin oman näkökantani. Itse olen keski-ikäinen, äidilläni on Alzheimer. Eli hän on muuttunut ihan hirveästi. En tiedä miten suhtautua nyt kun en oikein tiennyt miten suhtautua silloinkaan kun hän oli vielä ns. Terve. Meillä oli kummallinen äiti/tytär-suhde. Minun piti yrittää saada jollain tavalla aina hyväksyntä äidiltä kaikkeen mitä tein, käänsin asiat pehmeästi parhain päin hänelle ja pelkäsin riitaa. Sellaista ei kai siksi koskaan oikein ollutkaan. Aikuisiällä olimme todella lähekkäin, jopa asuimme tiiviisti lähekkäin. Jos ostin jotain isompaa tai tein matkoja, minun piti pehmittää vielä aikuisenakin häntä kaikkeen. Kamalaa. Ehkä siksi minusta on niin vaikea nytkin mennä katsomaan vanhainkotiin äitiä, enkä tunne siitä edes syyllisyyttä. Velvollisuudesta yritän kuitenkin käydä. Ja nyt on myöhäistä näistä enää hänelle puhua. Kunhan itse jotenkin pystyisi läpikäymään tämän.
kuin me täällä kirjoittavat?
Uskon että meidän ikäiset haluavat asua kotona.
@toinen kantakin on
Miksi olit niin kiinni äidissäsi? Ihmettelen.
Varmaan äitisi ilahtuu käynneistäsi, sairaudestaan huolimatta.
Älä silti väsytä liikaa itseäsi, ei voi auttaa, jos itse on ihan läpi väsynyt.
Alakertaan vain, ettei laitoksiin terveet pääsekään, ei ole omasta halusta kiinni.
Ymmärrän hyvin, että on vaikeaa mennä katsomaan äitiä, jos hänestä on tullut sairauden myötä sietämätön riitelijä. Niin olen kuullut käyvän Alzheimer-potilaille.
He eivät pysty säätelemään luonnettaan, vaan syytävät kaiken pahanolonsa läsnäolevien silmille.
Joten ymmärrän hyvin tyttären kirjoituksen ja annettakoon hänelle anteeksi, jos äiti ei tunnukaan enää äidiltä, joka hän oli ennen.
Kulkija vain, koen ko. asiat näin. joskus menee todella riitelyyn asti, kun äitini on niin epäluuloinen ja syyttää viattomia. Äitini asuu vielä omassa kodissaan ja käyn kerran pari viikossa, yleensä siivoamassa ja toimittamassa kauppa-asiat. Kunnan kotiapu käy vähintään kerran viikossa. Turvaranneke on käytössä.
Minun pitää osata sivuuttaa äitini ikävät kommentit, koska tiedostan että tämä ikävä piirre kuuluu taudin kuvaan. Toki välillä tarkistan onko äitini väittämät asiat tosia. Pikkuhiljaa opin olla "kuulematta" vaan hoidan hänen siivouksensa yms.
Aiemmin terveenä ollessaan äitini oli sanonut minulle, että hän tahtoo olla omassa kodissaan loppuun asti. Siis ennenkuin sairastui Alzheimerin tautiin.
Semmoista on. On koetettava kestää. Aina halaan äitiäni ennen kuin lähden kotiini.
Unohtui yksi asia. Kunnan ateriapalvelu toimittaa hänen kotiinsa ruoat arkipäivisin. Äitini lämmittää mikroaaltouunissa ruoat. Toistaiseksi suht'koht.hyvin.
Äidin tytär- arvostan todella suuresti sitä, että huolehdit äidistäsi kaikesta huolimatta. Sen kun todella osaa tiedostaa, mitkä luonteen piirteet johtuvat taudista ja mitkä ovat hänen omiansa, niin onkin varmaan helpompi suhtautua häneen.
Vaikuttaa kuitenkin, että sinulla ja äidilläsi on ollut ja on varmaankin vieläkin välit kunnossa.
Olet rakastava tytär. Sellainen on nykyaikana kunnioitettavaa. Niin monet vanhukset ovat jääneet hoitokoteihin ilman omaisten huolenpitoa ja monesti sellaiset vanhukset ovat huonommassa asemassa, kun kukaan ei seuraa tilannetta.
Hyvä omatunto on paras pielus.
En riitele äitini kanssa nyt. Puhuin siis ajasta aikaisemmasta. En tiedä syytä miksi nyt tuntuu suhteemme olleen outo.Siis aina ollut. Jotenkin tuntuu että äiti eli liikaa kauttani. Hänen oma avioliittonsa isän kanssa ei ehkä ollut sellainen kuin tahtoi ja kun sain oman perheen hän tukeutui siihen. Tuntuu että tukahdutti minut. Hän on aina ollut ylisuojelevakin. Aina kun tahdoin jotain vaikkapa ratsastamaan vastaus oli usein ei. Ei sitä ei tätä. En muista koskaan saaneeni oikeanlaista kannustusta ja ehkä olisi pitänyt vaatiakin enemmän minulta. Porkkanaa ja keppiä siis. Jos siis aikuisenakin hankin jotain, pelkäsin äidin reaktiota. Jos ostin koiran, pelkäsin että hän suuttuu siitä. Jos lähdin matkalle, pelkäsin että hänestä se on rahantuhlausta. Itse hän ei käynyt isän kuoleman jälkeen enää missään, eikä oikein sinä aikanakaan. Siksi nyt. Tuntuu vaikealta mennä katsomaan äitiä joka makaa sängyssä, ei juuri puhu. En tiedä mistä puhuisin, teennäiseltä tuntuu puhua aina säästä. Tuntuu niin väkinäiseltä koko touhu ja syyllisyyttä siitä etten osaa tuntea kuten pitäisi. Eli : Totta kai menen joka viikko katsomaan rakasta äitiäni, kun tunnen jollain tavalla että oliko suhteemme koskaan aidosti rakastava ja hyvä. Vai koitinko aina vaan miellyttää äitiäni. Ja äitini joka päiväisine soitteluineen eli elämäänsä liikaa minun kautta. Siksi.Kiva jos kommentoitte tätä puolta. Kun äiti ei enää voi...
Toinen kantakin on - sanoit, että et tiedä, mitä puhuisit äitisi kanssa. Voisit vaikka muistella lapsuudesta mukavia asioita ja yleensä teidän yhteiseltä ajalta niitä parhaita muistoja. Tietysti voisit ottaa jonkin lehden ja lukea hänelle jotain, mikä häntä yleensä on aikoinaan kiinnostanut.
Tärkeintä on, että olet läsnä.
Äitejä on hyvin monelaisia riippuen luonteen itsenäisyydestä. On ripustautuvia äitejä, joiden elämään on sisältynyt oma perhe ja lapset tärkeimpänä maailmassa, ilman kodin ulkopuolisia kiinnostuksen kohteita. Tavallaan kehittymättömiä äitejä, olosuhteidenko muovaamia, vaikea on uskoa siihenkään. Alistettujako? ilmanko voimaa nousta, tai lähteä sellaisesta.
On niitä nähty omassakin suvussa, mutta aikuiset omaa elämäänsä eläneet lapset ovat olleet siitä kiusaantuneita.
Ne äidit kun rasittavat lapsiaan soittamalla ja kaipaamalla, syyllistävät lapsiaan silloin, omalla yksinäisyydellään.
Lapset on meillä lainassa, me synnytämme ja kasvatamme heidät, ja annamme iloilla elämään omaa elämäänsä maailmalla.
kun omat lapsesi ovat maailmalla ja kasvattavat omia lapsiaan. Älä kersku asioilla jotka ovat vasta kaukana edessäpäin.
Mielenkiinnosta, ei pelkästä uteliaisuudesta, kuinka ovat asiat lutviutuneet.
Aloituksestahan on pian 3 vuotta.
Jos nyt yleensä enää tänne kirjoitatkaan.
Äidilläsi on onneksi paljon teitä lapsia, meitä on myös paljon, joilla ei ole edes sitä ensimmäistäkään. Eikä puolison lisäksi yhtään lähiomaista.
Sisareni huolettaa minua. Hän on mennyt lapsena naimisiin miehen kanssa, joka on ollut ovela ja inhottava. Ja sen sisaret ovat olleet kuin suoraan Tuhkimo-sadusta.
Kai vaimonsa on tajunnut sen, mutta tyttärensä takia on yrittänyt esittää muka kaiken olevan all right.
Eihän sellainen esittäminen pitkän päälle ole tervettä.
Lastaan yritti suojella ja auttaa parempaan. Sitten lapsi hänet hylkäsi.
Isä vei lapsen pienenä limpsalle Shellille,
sen jälkeen, kun äiti oli pessyt ja pukenut puhtaisiin ja silitettyihin vaatteisiin, pitänyt huolen hampaidenkin harjauksesta. Siitä tosin syy voitiin lapsen mielessä saada vieritettyä äidin siskon syyksi, joka sitä vaati.
voinut lähteä, kun tajusi mikä laiska hyväksikäyttäjä mies olikaan! Ja ovela, eristi vaimon sinne yksinään, heti jos jossain kävi mies sanoi "kylänluuta!"
Huutelu oli sisartenkin lempimeininkiä lapsettomuudesta huudeltiin tyttövaimolle, jossa ei ollut mitään vikaa,
mutta onnettomassa olossa ei lasta vain tullut.
Lopulta pääsi muualle töihin siitä, silloin ilo tuli häneen takaisin, ja se lapsikin syntyi.
Mutta siitäkin mies sai pahan: "Kun se on tyttö, niin muut miehet eivät vieläkään anna mulle täyttä arvoa,
että heti pitää yrittää uudelleen!" Käsittämättömän inhottava mies! Aivan käsittämättömän paha.
tyttövauva ollut mitään? Kuinka kauheasti se voi loukata juuri synnyttänyttä naista, joka on haavoittuvimmillaan
ja jolle varsinkin vauvan arvostelu pahasti
on kuin puukon pisto sydämeen!
Onneksi hän ainakin myöhemmin voi sen sitten kertoa,
vaikka eihän se surua ja masennusta enää poista kokonaan.
Ilkeä äitipuoli oli sitten miestä auttamassa tietenkin.
saunaakaan ei mies lämmittänyt. Vaatteet saunan jälkeen piti olla pestyinä, kuivattuina ja valmiiksi esiin otettuina.
Se oli kyllä peto.
Kuinka monta kymmentä vuotta tuosta mahtaa jo olla aikaa. Kuluttavaa pitää noita mielessään tuoreina asioina.
haluaa pojan, se on vain niin.
pojan taikka tytön tulon tekee. Vaimo sitten kantaa koko taakan, ja henkensäkin panee peliin siinä leikissä. Hiukan kunnioitusta naisia kohtaan!
Itsenäinen ihminen hankkii itselleen apua ja järjestää elämänsä iästä riippumatta.
Nykyjään saa kotitalousvähennyksen. Apua löytyy.
Vanhus ei kaipaa syynääjiä, jos ei ole niitä nuorempanakaan halunnut. Itsenäinen ihminen elää omissa ympyröissään. Kutsuu vieraita, jos seuraa kaipaa.
Ehkä tässä keski-iässä alkaa ajattelemaan miten se lapsuus ja nuoruus on mennyt ja pohtii tätä äiti-suhdettaan. Tämä ei ehkä ole ihan oikea palsta tai aiheen mukainen mutta kunhan kirjoitan nyt. Siis äiti oli kun olin lapsi: kovin suojeleva. Kovin kielteinen. Ehkä siitä sitten johtui että aikuisena, jo oman perheen perustaneena hain teoilleni hyväksyntää. Olisin odottanut hänen joskus sanovan minulle esim. Voi miten kiva että lähdette matkalle, tai voi miten kiva olet hankkinut koiran. Tai kun erosin: Mene vaan vähän tuulettumaan. Mutta ei. Kun muutaman kerran kävin ulkona ja hän hoiti yhtä lapsistani alkoi jo vähän ajan päästä soittelu ja valittaminen. Tulin kotiin. Miksi hän teki näin ? Nyt sitten minun on NIIN vaikea mennä häntä katsomaan, vaikka sen teenkin, koska nyt ei voi enää edes puhua mistään. Pelkäsinkö häntä ? Halusinko aina tulla hyväksytyksi. Koskaan hän ei ole poskeani silittänyt. Ei koskaan halannut. Vaikka en sitä kielläkään, etteikö hän omalla tavallaan olisi minusta välittänyt. Suhteemme vaan ei ollut sellainen kuin itse odotin. Koitan olla omalle tyttärelleni toisenlainen. Mutta tahtoisin äidin- vielä- joka olisi lämmin ja sydämellinen, kannustava. Sitä en enää saa.
hylkäsi... viekas isä kuunteli ovelien sisariensa neuvoja
miten äiti pelataan paitsioon. Sääli käy sitä vanhaa kaikkensa niissä kurjissa oloissa yrittänyttä, ensin kymmenen vuotta siinä vetoisassa läävässä, ja ne miehen vanhemmat olivat vain oman asuntonsa rakennuttaneet hyväksi ja nykyaikaiseksi ja kerskuivat että me ajateltiin että kun ITTELLEMMÄ teemmä.
Olivat itsekkäitä ja inhottavia.Mutta mitä sivullisina voimme silloin siihen?
voineet, vaikka keskenämme mieheni kanssa puhuimme ja säälimme vaimoa, niin hänelle emme ikinä sanoneet siitä miehestä mitään muuta kuin hyvin päin, sillä ajattelimme, että kun sellaisen kanssa on kuitenkin hänen elettävä.
En vielä silloinkaan kun tuo mies yksillä syntymäpäivillä alkoi huudella tosi ilkeästi minua paljon vanhemmalle sisarelleni,
joka sitten sitä asiaa ja surua minulle puhelimessa purki pitkään ja usein. Onneksi kuitenkin ystävällisesti sisareni puheluihin jaksoin suhtautua.
Vasta paljon myöhemmin, kun eräissä hautajaisissa taas tapahtui ikäviä, tuli asiaa varbalisoituakin. Kauan kestin.
Ps. Olen itse siis vasta keski-ikäinen, mutta kirjoitin tänne palstalle kun äiti on nyt vanhainkodissa, ja olen pohtinut sitä miksi käyn niin harvoin häntä katsomassa. Kun kovasti syyllistetään omaisia tänä päivänä. Toin vaan tässä julki oman tarinani, miksi minusta on nyt niin vaikea mennä katsomaan äitiäni, siitä miksi -kerroin tuossa yllä olevassa.Onko täällä muita jotka ovat kokeneet samanlaista ?Tai tunnistaako itsessään nuo piirteet? Jatkuva soittaminen, kielteisyys, omaan kotiin jääminen, ulkopuolisen oman kiinnostuksen väheneminen...negatiivisuus. Mietin myös että omassa äidissäni saattoi olla jo ehkäpä 8v sitten jo näitä Alzheimerin piirteitä mm. Jatkuva terveyskeskuksessa käyminen. En vaan ajatellut sen olevan sitä koska muisti pelasi ja hoiti raha-asiansa. Toivon että itse säilyttäisin sitten kun olen vanha edes positiivisen mielen enkä ripustaudu rasitteeksi lapsilleni. Ja osaisin kannustaa ja iloita heidän elämänmenosta. Mitä oma äitini ei osannut, eikä enää ymmärräkään.
koska hän vei Shellille juomaan limonaadia ja osti makeita. Kun housut "ei tullu ylähä" niin se oli äidin vika tietysti. Sinun mielessäsi. Entä se että sinulla on vielä hampaat vaikka isälläsi ne olivat jo rippikouluiässä menneet pilalle.
Kulkia vain on kirjoittanut hyvin nyt juuri kun huomasin sen --- Harmi vaan että tämäkin voi mennä huomaamatta koska kirjoitetaan ilman kirjautumista -- ja näin se hukkuu sinne -- jos ei katso kellon aikaa.
Tämä kirjoiytus systeemi nykyään ei ole niin hyvä kun sillon aiemmin kun oli se puu ja --näin löytyi aina vastaus kelle aikoi vastata - -- Noo luen vaan näitä --kun en osaa asiaan ottaa kantaa . "mihin vanhus "
Mutta hyvää yötä jos vielä joku on valveilla -
Hyvää yötä täältäkin
Tunneäly uupuu?
Ei kannattaisi takertua puheeseen tuolla tavalla. Totta kai palvelutalossakin käytäisiin, muta kotiväellä olisi turvallisempi olo, kun tietää, että vanhus on turvassa, eikä enää yksin ilman apua, jos sattuu jotain.
Oli juuri äaskettäin maininta jossakin artikkelissa, että vanha ihminen oli kompastunut kotonaan, kaatunut ja maannut siinä 3 vrk. kunnes kodinhoitaja tuli määräpäivänään ja löysi asiakkaansa puolikuolleena lattialta. Ei ollut ylettänyt puhelimeen, vaikka se oli samassa huoneessa.
Suku ei jouda joka päivä vanhustaan katsomaan. Vaikka soittaisi, eikä saisi vastausta, ei osaa heti ruveta hätäilemään. Jokainen voi olla kuulomatkan ulkopuolella.
Eihän mummo ole itsekäs, jos haluaa olla kotonaan. Mutta jokaisen pitää itsensä miettiä, selviytyiskö kaatumisesta tms. kodissa sattuvasta kompastelusta, tai miten toimisi, jos avaimet katoaisivat. Yksilöllisiä juttujahan ne ovat.
Kiipeäisikö yksin asuva vanhus taloustikkaille? Miksi? Voisiko odottaa, että ne nuoremmat tulisivat ja ottaisivat mummulle sen ison vaasin yläkaapista?
Turvarannekkeella hälytys on eräs muoto yhteyden saamiseksi Kunnalliseen terveyskeskukseen.
Mieheni loppuvaiheen kaatumiset ( kaupassa tai asioilla ollessani ) aiheuttivat puoleltani yhteydenoton terv.keskukseen, josta saimme tuon rannekkeen.
Samoin järjestin vanhalle isälleni jo15 vuotta sitten tuon turvanapin, joka edellytti kodin avaimen antamista turvapartiolle.
Hälyytystä tarvitsimme vain 1 kerran, jolloin tuli 3 henk. paikalle 15 minuutissa.