Nuorinkin lapsi pian lentämässä pesästä ja alkaa olla vihdoin aikaa pelkästään itselle. Sitten ei tarvitse enää katsella vaatekasoja lapsen huoneen lattialla, meikkipurkkeja kylppärin joka hyllyllä, komentaa musiikkia pienemmälle iltaisin tai siivota keittiötä kokkauskokeilujen jäljiltä. Huusholli pysyy siinä kunnossa kun sen itse töihin lähtiessä jätän ja saan sitten tulla väsyneenä siistiin kotiin kompastelematta kenkiin heti eteisessä. Ihanaa!!
Mutta onnen ja helpotuksen tunteiden rinnalla on myös haikea ikävä, kun viimeinenkin lapsista itsenäistyy ja lähtee maailmalle. Varmasti nauran ja itken vuoron perään ekan kuukauden, kunnes siitä vähitellen tulee normaalia arkea. Ja tulevathan lapset lomillaan onneksi kotona käymään ja aina välillä tarvitaan lohdutusta ja apua pikkuongelmissa, ei siis kokonaan erota.
Nyt alkaa pian olla aikaa myös uudelle romanssille, sillä erosin miehestäni jo muutama vuosi sitten, enkä ole vielä uutta hommannut. Mistähän sellaisen löytäisi?
Mutta onnen ja helpotuksen tunteiden rinnalla on myös haikea ikävä, kun viimeinenkin lapsista itsenäistyy ja lähtee maailmalle. Varmasti nauran ja itken vuoron perään ekan kuukauden, kunnes siitä vähitellen tulee normaalia arkea. Ja tulevathan lapset lomillaan onneksi kotona käymään ja aina välillä tarvitaan lohdutusta ja apua pikkuongelmissa, ei siis kokonaan erota.
Nyt alkaa pian olla aikaa myös uudelle romanssille, sillä erosin miehestäni jo muutama vuosi sitten, enkä ole vielä uutta hommannut. Mistähän sellaisen löytäisi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onhan se haikeaa lasten lähtiessä omaan elämään. Aluksi käyvät usein kunnes käynnit vähenevät. Tähän kaikkeen tottuu hiljallensa.
Tuo toinen asia onkin sitten kinkkisempi, luulen niin. Enää ei helpolla ota omaan kotiinsa ketään ja vastapuoleen suhtautuu kriittisesti. Jossakin kohtaa kokee, että yksin on parempi, toki kaveri omassa osoitteessaan on kiva, vaan "määräilijää" ei omassa kodissa enää siedä.
Tämä oli minun näkemykseni tästä asiasta ihan kokemuksen kautta :))
Nuorinkin lähti opiskelmaan.
Olin tottunut jo hänen inttiaikana olemaan viikot yksin. Mieheni oli viikot ulkopaikkakunnilla konsulttitehtävissä.
Minun kokemukseni olivat päinvastaisia. Minun täytyi aloittaa kotityöt aivan uudessa mitassa.
Ei ollut ollut vaatekasoja vaan lapsemme olivat, omien huoneidensa lisäksi, siivonneet aina koko talon (rinnetalo) meidän makuuhuonettamme lukuun ottamatta.
He olivat hoitaneet pihatyöt läpi vuoden.
Heillä oli tiskivuorot joilla kävivät keskenään kauppaa pihatöihin vaihtaen.
Kukaan ei enää huutanut pesuhuoneesta: Muti! Onks siul kirjavii. Koneeseen mahtus vielä. Myös poikamme pesi itse pyykkinsä.
Tenavat olivat keskenään välillä viikkokausia alkaen jo alle 14-vuotiaista. Aina tulimme kunnossa olevaan, siivottuun taloon.
Yksinäiset viikot olivat harmaita. Ei ollut juttukavereita. Ei omia penskoja eikä heidän kavereitaan.
Tästä huolimatta tunsin itseni jotenkin tarpeettomaksi.
En ehtinyt pariin vuoteen tottumaan ja sitten mieheni palasikin paikkakunnalle kokoaikaisesti.
Suotta huolehtia moista yksin jäämistä, vaan on otettava kaikki irti niin kauan kuin vain voi, sillä kokemukseen ja useampaankin perustuen, lapset usein tulevat takaisin omien lastensa kanssa ja jos ei omien niin lasten lapset isompina tulevat, ja silloin ei paljon aikaa jää isovanhemmille miettimiseen mitä tekisi.
Minä nykyisin toivoisin hartaasti, vaikka kaikki jälkeläiseni ovat minulle tosi rakkaita, että joskus olisi aikaa lähteä kauemmaksikin aikaa ulkomaille, jossa saisi todella olla vähän rauhassa.
On vain niin, ettei tämä elämämme lopu isoihin lapsiimme, vaan oudosti aina kuitenkin jotain uutte tulevaisuudessa taas tapahtuu.
Niin moni eläkeläinenkin ihmettelee, kuinka kiireiseksi nyt on aika muuttunut eläkkeellä ollessaan.
Näin on minunkin kohdallani tulevaisuuden näkymät.
Eikö noi kiltit lapset nyt tule avuksi siivoamaan ainakin kerran viikossa?