Katolit ja naispiispa

Katoliset joilla on oma käsityksensä asioista ja pitävät niistä kiinni, en ihmettele heidän ihmettelyään mihin ev.lut maassamme on menossa. Kaikki hyväksytään mitä vain joku seurakuntalainen pappeineen ja piispoineen keksii ehdottaa. On hyvä olla kirkollakin omat periaatteet joita noudattaa, ei kaikkea tarvitse hyväksyä mitä jotkut vouhakkeet keksivät ehdottaa.

Katoliset ovat aitoja, tuovat esille sen mikä on heidän periaatteiden mukaista. Armon käsitys katolisillakin on, turha pitää sitä jonkun uskon suunnan yksinomaisuutena. Luterilainen kirkko on menossa kohti hajaannusta, siitä kertovat kirkosta eroamisluvut. Luterit väittävät että ei kirkosta n i i n paljon erota. Kirkosta eroaminen on merkki siitä että kirkon toiminta on vastoin moraalisia tapoja, katto on korkealla ja kynnykset matalalla kun uusia sääntöjä rustataan, siinä nykykirkon arvomaailma.

Kirkko on ottanut lavean linjan ihmisten kirkosta etääntymisen ja uusien hengellisten suuntausten suosion edessä? Kristinuskon rinnalle on tullut jogaa, meditaatiota, pop-messua, ihaillaan idän uskontoja. Kirkon alttarilla bändit virittelevät soittimiaan, on sähkökitaraa, sähköpianoa, rumpusettiä, komppi kaikuu kirkon holveissa, tässä näyttö kirkon uudistumis innosta. Mistä saavat sielulleen hoitoa he, jotka haluavat tulla kirkkoon hiljentymään, sitä ei popmuusikot rämisevine esityksineen voi antaa. Hiljentyneitä oheistetaan seuraamaan aikaa. Ketä ja keitä varten kirkko nykyisin on?

Uuden arkkipiispan omat näkemykset sekä pääkaupunkiseudun piispan oma elämänmuoto ovat linjattomia. Olisi hyvä erottaa jo tiedekunnassa teologia ja uskontotiede kahdeksi eri alueeksi. Uskontotieteilijät yhteiskunnallisiin tehtäviin esim mamujen sielunhoitoon ja teologit kirkon palvelukseen kirkkoon kuuluvien palvelukseen. Uskontotieteilijät ovat todellinen suonsilmäkkeeseen kirkkoa hinaava ryhmä.

Raamattu on hyvä kirja opiskella niin ihmisen osaa kuin ihmisiä - ennen ja nyt. Sieltä löytää kaiken, hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kuten myös sen,miten ihmisen oikea ja väärä vaihtelevat sen mukaan, mikä ja kuka on vallassa. Aina löytyy kultainen vasikka - myös kirkon palvelijoille.

Onko kaikki oppi Jumalasta, en mene sitä vannomaan, mutta oppikirjaksi ihmisestä Raamattu kyllä käy. Usko Jumalaan on aina sokeaa ja Jumalaan uskon, mutta siihen Jumala-käsitykseen, joka minulle on muodostunut. Kirkkoon kuulun siksi, että saan viimeisen siunauksen ja pääsen lepoon siunattuun maahan. Ei minua niinkään kiinnosta, onko pappi mies vai nainen, vihkiikö homopareja vai keitä ja onko oikea vai väärä uskovainen tai kukaties itse lesbo tai homo.

Eivätkö papit ja piispat ole lähinnä virkamiehiä, en koe heitä enää nykyaikana hengellisiksi johtajiksi. Miksi joku pappi voisi minua ohjata ja mihin? Suhtaudun hyvin skeptisesti papin ns. opettajan rooliin. Ihminen opettamassa ihmistä siinä, miten ja mihin tulee uskoa - se ei enää istu nykyaikaan, jolloin kouluttamatomia barbaareja sivistyneissä yhteiskunnissa ei juuri ole. Paavia, tuota Jumalan sijaisena pidettyä, en ymmärrä lainkaan. On suorastaan rienausta, että ihminen korottaa itsensä tuohon asemaan. Ihminen ei voi olla Jumalan sijainen.

Ei Jeesuskaan sanonut, että opetuslapset ovat Jumalan sijaisia vaan hän pyysi kaitsemaan lampaitaan. Se ei ole sama asia kuin sijoittaa itsensä Jumalaksi maan päällä. Niinpä papitkaan eivät sitä ole enempää kuin piispat tai muut kirkon palvelijat. He ovat vain ihmisiä. Opetuslapsille tämä ero oli selvä asia.

Miten armo kuuluu siihen, että joku vihkii homopareja tai lesboja tai syöpäsairaita tai pedofiiileja tai rikollisia tai meitä ihan tavallisia tallaajia? Onko jotenkin armollisempaa vihkiä, kun tietää,että vihittävät ovatkin entisiä rikollisia tai pedofiileja tai lesboja? Mikä siinä on armollista ja kenelle? Eihän pappi voi tietää,mitä näiden ihmisten elämässä tapahtuu, eikä aina taustojakaan, hän vain vihkii. En koe minään armon tekona vihkimistä. Se on vain toimitus ja vihkiminen kuluu papin toimenkuvaan, yhtä hyvin kuin hautaaminen. Jos avioliittoon vihittäessä on armoa, se sisältyyy parin keskinäisiin suhteisiin ja tunteisiin. He lupaavat huolehtia toinen toisistaan hyvinä ja huonoina aikoina ja antavat lupauksen Jumalalle, eivät papille, eikö se ole armon osoitus enemmän kuin itse vihkitoimitus?

Ihmisen ahneus ja vallanhimo uskonnoissa on niin surullista katsottavaa ja kerrottavaa, että se asettaa armon ja armollisuuden ymmärtämisen kovalle koetukselle. Tämä kiista ja/tai keskustelu naispiispoista osoittaa ainakin sen, että kristinuskon suurinta käskyä eli rakkauden ja suvaitsevaisuuden osoittamista emme ole tavoittaneet. Jos niin olisi, tätä keskustelua ei tarvitsisi käydä.