Mitä teette kun omat vanhempanne masentuu, käyttekö heitä katsomassa, vai jätättekö oman onnensa nojaa ?
Jaksamisen rajoilla !
veeti **
14233
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
siitä, että joku vanhemmista sairastuisi masennukseen, mutta jos niin kävisi, niin varmasti tekisin kaikkeni äitini eteen. Isäni on vainaja.
Komppaan ja jatkan vielä.Jos rakastaa,niin antaa rakastamilleen ihmisille kaiken avun mihin pystyy.Tietenkin autan ystäviäni ja naapureitakin,jos apua tarvitsevat.Ja olenpa joskus ihan ventovierastakin auttanut,antamalla soittaa puhelimellani,kun hänellä oli "hätä"...
ihmisyys mitataan, ei mammonalla, kuten olemme saaneet huomata. Jotkut siitä piikittelevät, että pa olet, mutta juttua tulee kuin tykin suusta.
Niinpä.Mammona vaan tullut nykyään vain enemmän esille,sitä pitää saada vaan lisää vaikka ei olisi tarvettakaan.Itse olen onnellinen,että tulen toimeen pienellä palkallani.Ja autan rahallisesti vielä muitakin,jos tarvitsevat rahallista tukea tai lainaa.
nimimerkkisi veroinen ihminen.:-)
Niin olen :) Lapset eritoten aina sanoneet,että äidillä sydän täyttä kultaa/äiti sisältä kultaa.Tuon nimimerkkini sain just noista sanoista :) Toinen sanonta,jota minusta on usein käytetty on "enkeli-ihminen".Olen vaan oma itseni,hyvätahtoinen.Aina pitää löytää positiivistakin asioista,vaikkei ne just sillä hetkellä tuntuis siltä.
molemmat jo haudassa joten ei ole onneksi tuota ongelmaa. Maalaisjärjen käyttö on kuitenkin sallittua. Miten haluaisit omien lapsiesi toimivan? Terveydenhuoltokin on olemassa josta on varmaankin apua ja masennuslääkkeitä on kehitetty, mutta eivät ne ihmisiä korvaa..
jätetään oman onnensa nojaan.
Muutoinhan joku voisi luulla, ettei elämäni olekaan ihan täydellistä.
Tarpeeton kysymys!
kävinkin katsomassa. Kannattaa vaan muistaa pitää myös itsestään huolta.
Vanhuksilla on nykyisin paljonkin masennusta. Voi olla, että on ollut ennenkin, mutta sitä ei olla tunnistettu. En ainakaan itse haluaisi olla täysin unohdettu.
Kyllä käytiin ilman masennustakin, niin usein kuin kyettiin. Kun sitten joutuivat sairaaloihin, niissäkin käytiin, aina kun ehdittiin, usein.
Elettiin itse sitten vähän vähemmän.
Eihän masennus ole kuin yksi ainut asia, vanhuuteen, elämään, liittyy paljon muutakin, miten vanhempiaan voisi unohtaa?
aika turha kysymys, kukapa ei vanhempiaan kävisi katsomassa.
Isäni sairastui psyykkisesti kolmisen vuotta sitten, vaikka sitä alkuun vanhuuden höperyydeksi väitettiin. Muutos vain oli niin nopea, ettemme lähiomaiset siihen diagnoosiin purematta suostuneet. Äitini masentui isän tilanteesta täysin ja muuttui hyytelöksi, jota piti käydä pitämässä pystyssä aika ajoin myös kahden muun sisarukseni voimalla.
Yksi sisaruksistani meni täysin lukkoon tilanteessa ja häntä piti potkia takamuksille, joten se tavallaan lisäsi meidän kahden muun työmäärä. Joten on todella hankala sanoa kuka vanhempien masennukseen osaa suhtautua ja kuka ei. Mukana ovat aina omatkin tunteet ja kun vanhemmista tulee kesken kaiken elottoman näköiset zombiet on kyse jonkinlaisesta vanhemmuuden ja lapsen välisen suhteen äkillisestä kuolemisestakin.
Auttaminen ei välttämättä ole vain puhumista ja kuulemista, vaan selvitystyötä hoitolaitoksiin, viranomaisiin, jopa pakkohoitoon järjestämistä jne. Pitkäveteistä, turhauttavaa ja kuin neulaa heinäsuovasta etsisi ennen kuin saa oikeasta avusta kiinni.Vanhusten mielenterveyttä ei Suomessa todellakaan hoideta ja kuten isäni tapauksessa tungettiin hoitolaitokseen, josta hän itse maanisen kauden iskiessä marssi omin jaloin ulos uhaten lakimiehillä. (Suomessahan ei pidetä ketään hoidossa ilman pakkohoitoon määräystä).
Noh, tilanne ihme kyllä selvisi ja isäni ongelma saatii lääkkeillä hallintaan. Hän voi nyt hyvin ja elää entiseen malliin samoin kuin äitinikin selvisi, mutta sen opin ettei itse kannata tehdä enempää kuin pystyy. Apua voi pyytää naapureista lähtien ja avoimesti puhua siitä. Kuten äitini pahimman masennuksen aikaan yllättävän järkevästi totesi, ettei hän ala ongelmiaan salata ja puhui avoimesti isästä ja itsestään ja ihme kyllä sai hienosti tukea ja lohtua myös piha-aidan takaa.
Tosin anoppini sulkeutui leskeksi jäätyään pirttiinsä ja voi henkisesti huonosti, masentui ja lakkasi elämästä. Koska hän ei minusta pitänyt en myöskään kokenut tarvetta auttaa. Koetin joskus miehelleni ehdottaa, että voisivat raahata muorin tutkimuksiin mutta joissakin perheissä on järkyttävän vanhoillinen asenne vanhempiin ja mieluummin voivotellaan kuin tehtäisiin reippaasti asialle jotakin.
Heillä oli muita vaivoja joihin ovat jo aikaa sitten kuolleetkin.
Kun heidän kuntonsa alkoi heiketä hommasin ajokortin ja auton jotta voin käydä säännöllisesti katsomassa, matkaa kun oli toistasataa kilometriä. Mutta, tapansa kullakin. Jokaisella on varmasti hyvät perustelut omilleen.
aihe läpi, toissavuonna.
Tuskinpa vastaukset ovat uusia, vanhan kertausta vain.