Exitus

Olin yövuorossa yksinäni, kun ensimmäinen exitus tapahtui. Aamun klo 6 kierrolla, löytyi vainaja ja menin ihan pois tolaltani. Seuraavan yön tein, kun työnantaja välttämättä vaati. Sitten sain potkut, kun olen epäkypsä ihminen, en sovellu hoitoalalle, otan asiat liian raskaasti jne... Viikon verran näin painajaisia ja mietin kuolemaa päivät. Kävin 2 kuukautta sen jälkeen kriisikeskuksen sairaanhoitajan luona kertomassa tuntojani. Siellä sitten itkin, nauroin ja purkauduin kaikesta ja puhuimme kuolemasta.
Sieltä sain voimia jatkaa hoitoalalla ja en olekaan niin huono hoitajanalku, kuin tämä työnanantaja väitti. Päinvastoin, on normaalia että kuolema koskettaa, pelottaa ja sitä pohtii. Jos olet työssä vedet silmissä pillittäen kuolevan tai kuolleen vierellä, niin sehän vain kertoo sen että aidosti välität työstäsi ja osaat myötäelää ja mikä tärkeintä asiat hetkauttaa.
Monet sanoo, että siihen kyllä tottuu ja se käy normaaliksi. Normaaliahan se onkin, että vanha ja monisairas ihminen kuolee kun aika on. Kuoleehan sitä nuoriakain ihmisiäkin. En kuitenkaan voi sanoa, että totun itse koskaan siihen, että yhtäkkiä toinen ihminen on poissa. On hän sitten hoitamani mummo tai kuka vaan.
Hoitoala on tärkeä työ ja varmasti olet hyvä työssäsi. Jaksamista : )

tapahdu kuolemia hoitoalallakaan. Ainoat kuolleet (5 kpl) olen nähnyt opiskeluajalla sairaalassa. Minua ei kuolema ahdistanut, vaan aivan päin vastoin, sillä kyseiset potilaat olivat odottaneet pois pääsyään jo vuosia ja oli mielestäni vain kohtuus, että he pääsivät pois vuosia kestäneestä vuoteessaolosta.

Itse en myöhemmin ole työssäni törmännyt kuolemaan, joten jos et sairaalaan tai vanhustentalolle halua työhön, on melko harvinaista nähdä kuolevia ihmsiä. Tästä on varmasti moni eri mieltä, mutta itse en siis ole törmännyt, eikä muutamat työkaverinikaan, jotka ovat tehneet työtä jo vuosia.... =)

https://sites.google.com/site/exitusry/

Vanhuksen poismeno ei vaikuta yhtään samalla tavalla kuin vaikka lapsen tai nuoren aikuisen... Se tuntuu henkisesti aika raskaalta ainakin minulle. Painajaisia minulle tuli tapauksesta, jossa alle 30v. nuori nainen menehtyi äkisti ja kaipaamaan jäi 2 ihan pientä lasta ja mies. :( Se tunne oli jotain niin hirvittävää, että kesti aika kauan, että pääsin jutusta yli. Toki vainajan laitossa jne. pysyin aika rauhallisena, mutta purskahdin itkuun kun pääsin huoneesta - tosin samoja reaktioita oli muillakin kollegoilla, jotka vainajaa laittoivat. Ei sitä aina osaa ajatella, että se on vain työtä vaikka niin PITÄISI ajatella!