Miltä vanhemmista tuntuu,kun selviää,että nuori viiltelee itseään,tai yrittää itsemurhaa?

valitettavan usein me peitämme niin masennuksemme kuin muutkin murheemme sen pärjäävän ja selviävän kuoren alle. joten jos et kotona ole suoraan kertonut miltä sinusta oikeasti tuntuu, niin vanhemmillesi tulisi mahdollinen (onnistunut) itsemurhayritys täytenä sokkina.

masennukseen on hoitoa. voit puhua siitä kouluterveydenhoitajalle tai koululääkärille. joskus jo pelkkä ulkopuoliselle puhuminen auttaa jäsentämään tilanteen, mutta lääkityskin on olemassa.

suomalaiset viroksuvat ja kauhistuvat mielen ongelmia, joten pillereihin turvautuminen koetaan usein heikkoudeksi. ÄLÄ LÄHDE SIIHEN. sinulla on oikeus ja velvollisuuskin hoitaa itseäsi kokonaisuutena. tee se.

Masennusta voi aina hoitaa siis hae apua ajoissa ennen pimeää kautta. Itse nuorena voin tosi huonosti talvet, siis pidän talvesta talvena mutta mieliala meni alamäkeä, yritin liika näyttää että hyvin menee....sisimässä olisin halunnut sulkeutua vain johonkin peiton alle, pois kaikesta. Itsemurha yrityksiäkin oli, en viillellyt. Muistan sen tunteen vieläkin. Pahinta kun oli jotenkin tuuliajolla eikä uskaltanut kenelekkään kertoa. (siihen aikaan masennusta ja väsymystä ei ymmärretty, varsinkaan nuorilla)

Reilu 10 vuotta myöhemmin viimeisen lapsen syntymän jälkeen se sitten itki päälle kunnolla, loppuunpalamisena, pitkittyneenä masennustilana. Silloin vasta alkoi hoito, asian myöntäminen itselleen oli kaiken lähtökohta = että ei jaksa yksin, tarvitsee apua. Ammattiauttajan kanssa keskusteltiin koko nuoruus läpi ja silloin hän ja minä löydettiin jo ekat merkit siitä. 3 vuoden lääkitys, puhuminen psykologin luona, säännöllistä lepoa ja kunnon yöunia vauva- ja lapsirunbasta.

Nyt vuosia myöhemmin voin hyvin, käyn töissä, hoidan yh:na lapsia, tunnen ja tiedän olotilani jos alkaa väsymys tulla päälle, jään 1-2 viikon ns. lepolomalle ettei muutu masennuksi jolloin vaatii pitkän sairasloman. Talvi tekee edelleen tiukkaa ja keväisin olenkin sitten jotenkin ihan puhki (tammi-huhtikuu). Energisimmillään olen loppukesästä ja alkusyksystä. Vitamiinilisät aloitan syksyllä, mutta tuntuu vain lieventävän, ei poista talviväsymistä ja masennusta.

Jouduin opettelemaan `puhumaan´ aikoinaan. Ei vanhemmat tai ystävät välttämättä näe miltä meistä tuntuu, tai edes ymmärrä vaikka heille kertoisikin.

Oli todella raskasta ja lähes ylivoimaista puhua, mutta nyt ei paljon paina kertoa vaikkapa silloisesta `kahvikuppineuroosista´ (nyk. kai paniikkihäiriön nimellä). Silloin se oli hirveä asia. Asioihin saa etäisyyttä, ja usko pois - tuntemukset ovat hyvin yleisiä.

Pettymyksiä voi tulla, ihmiset eivät ehkä ole luottamuksen arvoisia kun kerrot heille jotain, mutta myös hyviä yllätyksiä tulee. Luota itseesi,
saat mitä tarvitset. Pysähtyminen, hiljentyminenkin voi olla pelottavaa, mutta myös
tarpeellista.

Muista hengittää! Tunne, että hengität. On mahtavaa huomata pieniä, hyviä asioita.
Anna itsellesi lupa olla.

Epävarmuuden sieto. Sitä joutuu opettelemaan yhä uudelleen, mutta puhuminen auttaa eteenpäin!
Ja luo yhteyttä ihmisten välille.
Vahvan kuoresta murtautuminen on hankalaa, pelko tulla satutetuksi.

Lääkkeetkin voivat olla hetkellisesti avuksi, mutta en usko että ne ratkaisevat pahaa oloasi.
Lääkäreillä vain ei ole aikaa kuunnella tarpeeksi,
joten hyvin herkästi sinulle tarjotaan pitkäaikaisia kuureja.

Lääkkeet eivät myöskään ole ongelmattomia. Ne voivat heitää unirytmisi sekaisin, tarvitset unilääkkeitä (joihin riippuvuus tulee herkästi).

Psykologitkin ovat ok, tosin, voivat olla flegmaattisia palkannauttijoita, mutta hyviäkin on!

Löydät kyllä apua, etsi.
Rukous puolestasi a-Q, ja ikimuistoisen kaunista kevättä!