Noista mummojutuista läksi ajatukseni koheltamaan eri sukupolvi-asioihin.
Meidän sukupolvemme on joutunut kestämään ja kokemaan paljon, ehkä eniten kuin kukaan tässä 100-150 vuoden aikana. Tiukoilla olemme olleet, ihan tiedostamattomastikin.
Maailma on muuttunut juuri meidän ja omien lapsiemme aikana hirvittävää vauhtia, ennenkaikkea teknistynyt...tietoa,tietoa,tietoa. Kasvatusperiaatteet, autoritäärinen vai onko se autoritaarinen kasvatus pysyi ennallaan, vaikka maailma muuttui.
Tästä johtuen olemme varmasti, tahtomattamme, tehneet "virheitä" omien lapsiemmekin kasvatuksessa, kun jouduimme koville yrittäessämme ratkaista jos mitä "ismejä" ja kaikenmaailman uusia "parempia" kasvatusmetoja, olihan esimerkiksi meidän aikanamme vapaa-kasvatus-hyppäys autoritäärisestä aikamoinen.
Isämme olivat poissa sodassa tärkeimpinä lapsuusvuosinamme. Työtä oli opittava tekemään jo pienestä, mikä sinänsä tietysti hyvä asia, valittaa ei sopinut, mutta oli selvittävä tunneongelmistakin, tunteitten näyttäminenkään ei aina ollut oikein soveliasta. Erikoisesti meille naisille jäi ehkä oppi, että kaikkeen on pystyttävä. Itse puhun tällaisena ns. keskiverto-virkamiesperheen lapsena, isä sodassa, kotona neljä lasta.
Isovanhempamme olivat tärkeä apu, mutta osasivatko omatkaan vanhempamme arvostaa sitä apua, koska se kuulu aivankuin asiaan. Silloin meille isoäitimme ja -isämme olivat tärkeitä.
Onko nyt niin, ettemme ole pystyneet välittämään omille lapsillemme, että nyt me olemme tärkeitä.
Me niinsanotusti aika kovilla olleet maailman muutoksissa olisimme nimenomaan enemmän huomaavaisuutta, läheisyyttä vailla. Mutta meidäthän on kasvatettu kestämään. Mutta minusta tuntuu, että oma sukupolvemme on irtonainen, yksinäinen, ehkäpä monesti liikaa yli rajojemme joutuneet ponnistelemaan usein yksinkin. Nyt kun olisimme kypsiä vastaanottamaan välittämistä, lämpöä, turvaa, eivät omat lapsemmekaan (eikä sitä voi vaatiakaan, sanomme) siihen pysty.
Toivottavasti kykenemme, olemme kykeneviä, edes lastenlapsillemme antamaan sitä turvallisuuden tunnetta ja lämpöä, jota ihan varmasti me ja omatkin lapsemme jäivät monesti vaille.
Toisaalta meille on voinut jäädä tiedostamattomia syyllisyydentunteitakin, joita tavallaan nyt voimme paikkailla suhteissamme lastenlapsiimme. Olemme pitemmällä kuin omat vanhempamme.
Mutta minulla, optimistisella luonteenlaadullani, on varma tunne, että parin sukupolven päästä on tunteitten välittämisen aika. Onhan nyt ennenkaikkea tiedon aika.
Vielä meillä on mahdollisuus olla tekijöinä tässä suuressa asiassa, rakkauden välittämisessä....jopa opettamisessa, onhan se kaiken perusta.
Ei vain omillemme, vaan myös muille läheisille, omalla vaikka pienelläkin minällämme.
Emme julistaen, suureen ääneen, tai tuputtaen, ei koko maailmaa parantaen, vaan oman sydämemme äänellä.
Meidän sukupolvemme on joutunut kestämään ja kokemaan paljon, ehkä eniten kuin kukaan tässä 100-150 vuoden aikana. Tiukoilla olemme olleet, ihan tiedostamattomastikin.
Maailma on muuttunut juuri meidän ja omien lapsiemme aikana hirvittävää vauhtia, ennenkaikkea teknistynyt...tietoa,tietoa,tietoa. Kasvatusperiaatteet, autoritäärinen vai onko se autoritaarinen kasvatus pysyi ennallaan, vaikka maailma muuttui.
Tästä johtuen olemme varmasti, tahtomattamme, tehneet "virheitä" omien lapsiemmekin kasvatuksessa, kun jouduimme koville yrittäessämme ratkaista jos mitä "ismejä" ja kaikenmaailman uusia "parempia" kasvatusmetoja, olihan esimerkiksi meidän aikanamme vapaa-kasvatus-hyppäys autoritäärisestä aikamoinen.
Isämme olivat poissa sodassa tärkeimpinä lapsuusvuosinamme. Työtä oli opittava tekemään jo pienestä, mikä sinänsä tietysti hyvä asia, valittaa ei sopinut, mutta oli selvittävä tunneongelmistakin, tunteitten näyttäminenkään ei aina ollut oikein soveliasta. Erikoisesti meille naisille jäi ehkä oppi, että kaikkeen on pystyttävä. Itse puhun tällaisena ns. keskiverto-virkamiesperheen lapsena, isä sodassa, kotona neljä lasta.
Isovanhempamme olivat tärkeä apu, mutta osasivatko omatkaan vanhempamme arvostaa sitä apua, koska se kuulu aivankuin asiaan. Silloin meille isoäitimme ja -isämme olivat tärkeitä.
Onko nyt niin, ettemme ole pystyneet välittämään omille lapsillemme, että nyt me olemme tärkeitä.
Me niinsanotusti aika kovilla olleet maailman muutoksissa olisimme nimenomaan enemmän huomaavaisuutta, läheisyyttä vailla. Mutta meidäthän on kasvatettu kestämään. Mutta minusta tuntuu, että oma sukupolvemme on irtonainen, yksinäinen, ehkäpä monesti liikaa yli rajojemme joutuneet ponnistelemaan usein yksinkin. Nyt kun olisimme kypsiä vastaanottamaan välittämistä, lämpöä, turvaa, eivät omat lapsemmekaan (eikä sitä voi vaatiakaan, sanomme) siihen pysty.
Toivottavasti kykenemme, olemme kykeneviä, edes lastenlapsillemme antamaan sitä turvallisuuden tunnetta ja lämpöä, jota ihan varmasti me ja omatkin lapsemme jäivät monesti vaille.
Toisaalta meille on voinut jäädä tiedostamattomia syyllisyydentunteitakin, joita tavallaan nyt voimme paikkailla suhteissamme lastenlapsiimme. Olemme pitemmällä kuin omat vanhempamme.
Mutta minulla, optimistisella luonteenlaadullani, on varma tunne, että parin sukupolven päästä on tunteitten välittämisen aika. Onhan nyt ennenkaikkea tiedon aika.
Vielä meillä on mahdollisuus olla tekijöinä tässä suuressa asiassa, rakkauden välittämisessä....jopa opettamisessa, onhan se kaiken perusta.
Ei vain omillemme, vaan myös muille läheisille, omalla vaikka pienelläkin minällämme.
Emme julistaen, suureen ääneen, tai tuputtaen, ei koko maailmaa parantaen, vaan oman sydämemme äänellä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Maailma on muuttumassa 'suskoseni'. No herran isä - värillinen mies valkoisessa talossa! Pelosta alleen laskevat odottavat huonot housuissa v. 2012 Nibirua', maailmanlopun airuetta.
"Maailma hukkuu p-----n/ me vain luemme lehtiä
kohta pitäis laulaa rastaan jos se meinaa ehtiä"
Näin 'kalakukkoväen Sakari Kuosmanen lauloin joku aika sitten. Mut toenetteen; maailma muuttuu hitaasti. Eilen illalla tv esitti dokumentin Itä-Kongon ankeista naisten oloista.
Jatkuvia sotia ei saada kuriin millään kirveellä. Naisia siepataan sotapäälliköiden yksityiseen käyttöön. Dokkarin tyttö,17v kaunotar oli siepattu sissien toimesta leirille. Hän oli päässyt vapaaksi henkisesti ja fyysisesti ruhjottuna. Hirmuista!
Nyt olen minäkin näin aikaisin hereillä kun piti kömpiä vintiltä alas:D Yöttömän yön aikaahan tässä elellään, valoisaa on kaipa se aurinko on nousussa piakkoin tuolta.
Tuohon otsikkoon kiinitin huomiota: tunteiden aika, kysyt milloin? Hyvänen aika paras se on olla nyt, eikä 15 päivä. Tunteellahan olet tuon kirjoittanut, miten koet, kaipaat lastesi hellyyttäkin, mikä on ihan ymmärrettävää:) Kaipa he halii tavattaessa? Vai ovatko niin tottuneet, että aina olet vahva ja reipas?
Kirjoititkin siitä, lapsuuden aika jättää meihin kaikkiin jälkensä, olosuhteet silloin--- monessa suhteessa näet oikein sen.
On kuitenkin niin vapauttavaa saada olla ihan oma itsensä, uskaltaa näyttää tunteensa, ne voivat olla parasta mitä meillä on!
Mitähän meidän lapset sanoisi jos niille sanois: Mua sais halata oikein lämpöisesti nyt:D Mahtaisko ne tajuta? Olla sillä aaltopituudella---Toisaalta näkishän ne sen ilon mikä syttyy kun tulevat!
Meillä kyllä halivat lämpimästi kun tavataan.
Eihän tunteiden osoittaminen ole vain fyysistä lämpöä onneksi, liittyyhän siihen hyvin paljon kuuntelemista, ajattelua. Aina me ei edes "nähdä" Kaipa me vähitellen toivottavasti tajuumme. Taidan keittää aamukahvit....
No jaa, muki viressä ihan kuin toimistossa aikoinaan, no, siellä kyllä sievä kahvikuppi alustoineen:)
Jäin kaipaamaan kun lippupuheeni Ruunen ketjussa poiki niin paljon puheenvuoroja, mutta saanhan nyt muutaman sanan viestiä.
Ihan hyvin kirjoitit tuossa lopussa--- oman sydämemme äänellä, niinpä-- eikä se järjen käyttökään pahitteeksi ole:D , missä muodossa se sitten ilmeneekään meillä naisilla.
Joskus muistan ihmetelleeni miten sitä omaa äitiään piti "lukea". Ei tainut olla helppoa osoittaa sitä rakkautta suoraan lapsilleen, hyväilemällä ja ottamalla syliin. Ihminen on vain olosuhteidensa muovaama, kunnes ajattelu sai ymmärtämään. Vasta 30-40 ikäisenä olin tarpeeksi kypsynyt ymmärtääkseni vanhempiani yksilöinä.
Onneksi edes silloin, saimme monet henkisesti rikkaat vuodet jakaa vielä keskenämme!
Taidanpa hellittää ja käväistä ulkona lempeässä kesäyössä kun niin valoisa on taivas...nautihan kesästä Sus, ja ihaile taivaan laajuutta taas!
nukahdin uudestaan kahden jälkeen, heräsin kun albaani-Ramadin koputti ulko-oveeni. Tai olin jo hereillä, mutten noussut. Hyvä ystäväni on, vaikka vasta kuudentoista, tulee monesti tälleen aamusellakin juttelemaan.
Tälleen nämä kirjoitukset täällä "hämää", varsinkin minun, kun niin sekavasti monesti suoraan ajatus-ajatukselta kirjoitan.
En itseäni tarkoittanut,enkä omia lapsiani, näissä hellyyden ja rakkauden osoittamisissa. Minähän olen ihan mahdoton halailemaan, suukottelemaan ja sanon useinkin....niin rakastan sinua. Mutta kyllä meidän sukupolvemme yleensä on jäänyt vähemmälle monessa asiassa lapsena.
Nukkuessani tuossa aamuyöllä uudestaan nousikin ihana vilvoittava, energiaa tuova tuuli. Kävin jo minäkin ulkona ihailemassa kukkiani, kohta krassit ja hajuherneet alkavt kukkia, jokunen nuppunen näkyy jo olevan.
Susmorsiin on kyllä oikeassa siinä, että tämä ikäpolvi (70 ) on kokenut kovia, mutta on niitä kovia aikoja ollut ennenkin.
Noin 150 vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 1860-luvulla olivat suuret nälkävuodet. Silloin kuoli nälkään noin 100.000 suomalaista ja on tärkeätä huomata, että Suomen asukasluku oli tuolloin noin 3 miljoonaa.
Nälkävuodet johtuivat siitä, että kevään kylvökausi lykkääntyi pitkälle kesäkuuhun kylmästä keväästä johtuen.
Silloin oli pellot paljolti kaskiviljelmiä ja hallalle erittäin alttiita. Kun vielä syksyn säät olivat myös hyvin epäedullisia, niin halla pani lähes koko sadon.
Suomessa ei niihin aikoihin ollut varmuusvarastoja valtion puolelta.
Valtiovarainministerinä (keisarivallan aikaan nimitys oli valtiovarainkomitean puheenjohtaja) oli tuolloin paljon ylistetty J.W. Snellman. Hän oli tunnetusti pihi mies ja lykkäsi viljan tuontia niin kauan, että meri jäätyi ja tuonti ulkomailta oli mahdotonta.
Snellman mokasi pahan kerran. Asia josta harvemmin mainitaan, kun Snelmannia kehutaan.
Seuraukset olivat hirveät. Kansa lähti vaeltamaan pohjoisesta etelään leipää etsimään ja liian paljon suomalaisia menehtyi nälkään.
Opetus oli, että siitä alkaen Suomessa on ollut varmuusvarastoja valtion toimesta.
mutta minä tätä tunnepuolta korostin, kun nykyaika on tätä tiedon, kaikenlaisen tekniikan korostamisen aikaa. Lasten pitää oppia,oppia, jospa nyt kouluissakin vihdoin lisätään noita vapaa-aineita, on ainakin lupailtu.
Tämän viisaan sukupolven olisi hyvä ajatella omilla aivoilla ja vihdoinkin alkaa kasvattamaan myös jälkikasvuaan.
Perusasiat on opittava kotona, käytös on yksi niistä yleisissä kulkuneuvoissa kaupunkialueilla ainakin joutuu nuorison keskustelua kuuntelemaan pakosta, melkein huutaen keskustellaan ja joka toinen sana kirotaan.
Läheisyys ja turva on myös se joka opitaan kotona vanhempien käytöksen ollessa esimerkkeinä, eipä ole isällä eikä äidillä aikaa puuttua nuorison käyttäytymiseen edes omilla pihoillaan, jos koulussa tehdään vastaavaa tulee siitä tieto vanhemmille ja sitten meidän Paavo onkin oikea sydänkäpy, ja syy on opettajan.
Kyllä ne tunteet ja toisen huomioon ottaminen on aivan kodista lähtöisin suuremmaksi osaksi.
Kotikasvatusta kyllä pidän tärkeänä oppiaineena, vanhempien käytös esimerkkinä.
Eivät opettajat voi antaa yksilöllistä opetusta oppitunneilla
kun hautausmaalla kävelee,kuinka tuoni on niitänyt viljaa tietyin ajoin rutto ja muut vitsaukset.
Tämä historiankolkka on jäänyt minultakin ohi.Kiitos Sinulle vilosohvi,nyt olen sitäkin tietoa rikkampi.
Jos eilen olisin kuollut,niin olisin jäänyt tietoa paitsi amateus,tiedonjano tallella
että Suomessa on maailman 4:nneksi kehittynein digitalous, pitäisikö minun riemuita siitä. Ja että Suomen nuoret ovat muita valveutuneempia TIETOyhteiskuntana...no voivoi. Uuutisia kun luin tässä aamusella.
Jos galluppi julkaisisi tutkimuksen, että Suomi on julkisessa kuhertelussa ja pussailussa maailman ykkösmaa, olisin iloisempi.
Kännykkä? Aluksi myönnän ärtyneeni kännykkään kailottamisesta busseissakin, mutta sehän onkin hyvä asia.
Se on kehittänyt suomalaista avoimuutta, onhan Suomi ollut tunnetusti maailman "mykin" maa...no...Viron jälkeen mykin.
Mammat tuntuvat olevan tälläkin palstalla tyytyväisiä, "ylpeitäkin", kun heidän jälkipolvensa osaa "käyttäytyä." Kerrotaanpa olevan niin, niin kunnollisiakin. Eipä tarvitsisi enää niin paljon korostaa pidättäväisyyttä, itse olemme saaneet kylliksi kokea "komentelevaa kasvatusta."
Heh-heh....joutuisitteko hämmennyksiin mahtavilla juhlapäivällisillä, joissa lautasten vieressä on lukematon määrä veitsiä, haarukoita, laseja. Onko tärkeätä tietää, missä järjestyksessä mitäkin vehjettä käytetään. No, se joka tietää, voikin käyttäytyä "väärin", epäjohdonmukaisesti, jos haluaa. Voihan olla, että joku morsiimen vieressä istunut, saa aiheen kauhistella...kun se sus otti väärässä järjestyksessä syömävehkeet....taas pittää sanoa heh-heh.
Minäkin harvoin kehasen omaa jälkikasvuani, tosi harvoin taidan sen tehdä....osaavat peeveli soikoon riidellä kunnolla, sanoa sanottavansa...aiaiai kun se puhdistaa ilmaa.
Taisinpa kirjoittaa ihan hehheh-asiaa, mutta tiedättehän jo, ettei sus osaa (tahdo) "käyttäytyä."
P.S.
Internet....hohhoijaa...."Jokainen tiedonnälkäinen voi valita, haluaako aamulla pöytäänsä kilon jauhoja vai valmiin leivän."
Onko Internet pilannut käsityksemme tiedon arvosta. Ennen etsimme itse tietoa suurellakin vaivalla, samalla "sisäistäen" sen, nyt näppäytämme muutamaa näppylää, ja kas...siinä se on valmiina.
yhteenvetoa. Oppositiossa aamusta lähtien Sus-mamma? Tuo tieto, mistä mainitsit, oppilaiden menestymisestä
oliko se 3-4 kärkipaikkaan, ei ole pelkkää teoreettistä tietoa, mikä sekään ei ollenkaan ole turhaa.
Minua ilahdutti, että terveysoppi, kotitalous-yhteiskunta ja historia olivat myös vahvasti mukana. KYllä minä ihailen koululaitostamme, joka pysyy ajan mukana valmentaen nuoriamme tulevaan työ-ja omaan elämään.
Kaikki se on hyvä tietää, ja tarvittaessa ottaa käyttöön. Oppositiossa olen itsekin ollut monessa asiassa joka sitä on vaatinut. Se vaatii rohkeutta, mutta sanottavansa oppi myös sanomaan riidattomasti, ettei syntyisi kuvaa riidahaluisuudesta:D
Ei sivistyneisyys ole tapatietoutta pelkästään, joskin on hyvä tietää käyttäytymissäännöt. Harvemmin sitä joutuu enää niin hienoihin päivällisiin, että kolmet välineet on lautasen molemmin puoli, paitsi ravintolassa. Käytännön järkihän siinäkin on mukana---- uloimmista se helpointa onkin.
Suuri etu meille on internet, jotka tietoa etsii, varsinkin ikäihmisille helppouden myötä.
Ei kaikki nuorista tai vanhoista haesamanlaista tietoa, jokainen etsii sitä mikä kiinnostaa, ja siinä tullaan tiedon laajaan saatavuuteen mitä pidän tosi hyvänä. i olla yhden opettajan varassa, joka kyllä tietonsa jakaa tai tietämättömyytensä!
Kuka täällä olisi korostanut "vehkeidenkäyttö tärkeyttä? Ainakaan minä en ole huomannut sellaista. On monta asiaa, jotka sivuutan merkityksettömänä. Sadan vuoden kuluttua kukaan ei muistasi vaikka istuisin hienoilla päivällisillä ja nyppisin ruokan sormin:D Niin vähän se merkitsee loppujen lopuksi.
Sinuun sopii runoilija Brita Polttilan runonosa: On rauhani rauhattomuus....
P.S. En vain ymmärrä miksi nuo esimerkit on tärkeitä protestoitavia? Taaksepäin ei ole mahdollista mennä, primitiivisyyteen ja alkeellisuuteen työelämässä jos ei kotonakaan. Yhteiskunta seilaa omalla painollaan, siihen ei auta jarruttelemaan pieni SuS ja Ts** heh he, ollaan iloisia ja nautitaan elämästä, on se sen arvoista!
Moro sano T:reen likka ny kaffeelle NÄÄS...moi..
niin "oppositiossa" kuitenkaan, ei pidä sinunkaan niin pilkun päälle kirjoittamisiani miettiä, ymmärrät kuitenkin omalla oppositiollasi ihan toisella tapaa.
Kukas minua ymmärtäisi, jos en ihan aina itsekään...
Vehkeidenkäyttö-esimerkki, mistä lie juolahtanut, kaipa sillä jokin symbolinen merkitys, voinet kai sitäkin miettiä vaikka freudilais-marxilaismerkityksessä...hehheh.
Joo tarvitsisin tänään kaikenlaisia" vehkeitä" kun korjaushommia on tiedossa työkaluja lähinnä, vaan eiköhän se poikakulta hallitse ne hommat, joten enpä ala tässä vehkeilemään ainakaan.
Aamu on raikas ja kirkas, enkä anna työpaineisen häritä aamuani. Voippa hyvin aatostes kera...
Sitä oli jo koulunkäyntini vieraassa koulukaupungissa aikoinaan, kunnes eräs sukulaiseni sai sieltä viran ja muutti asumaan, jolloin tilanne hiukan helpottui, tosin sotien jälkeisen koulukaupunkini asuntopula oli niin kova, että ahtaasti asuimme kaksi ensimmäistä vuotta.
Kyllähän itkut silloin itkettiin enimmäkseen peiton alla, ja ulospäin oltiin iloisia ja reippaita.
Tunteitten huomioon ottaminen täytyi jättää vähälle.
Samaa toivon, että voisimme lastenlapsillemme välittää rakkauden, sylissä olon, tunteen, opettaakin sitä, kuten Sus sanoi.
Sen olimme kuitenkin vauva-aikoinamme saaneet täydesti kokea.
Tänään vielä tarvitaan työkaluja ja kai käytetäänkin.
Huomenna on jo Suomen ensimmäinen lomapäivä ja maa hiljenee koneista ja kaikenlaisista työntekijöistä, sitten saatte olla rauhassa, hiljaisuudessa, vain täällä voi nauraa ja remuta.
Enpä siltikään lue itseäni siihen sukupolveen jolla on ollut hankalinta, kun sentään ruoka on riittänyt, vaikka vainolainen yrittikin saada nitistettyä elämämme, se isiemme sukupolvi kyllä joutui tosi kärsimyksiin.
Samoin kuin nälkävuosina 1865 - 1868 eläneet.
ainakin kuuntelee:) Suloinen...
http://www.youtube.com/watch?v=f1GLhDl7MS0
taisi olla tuossa aamusella...Niin monta asiaa nyt "pakkaa päälle", alitajuntakin ilmeisesti ahkerassa työssä yöaikaankin, yrittää jelpata uniin viemällä. Kyllä ovat mahtavan symbolisia unet joskus.
Toisinaan onkin kuin persauksiin ammuttu karhu aamulla, onneksi harvoin, tänä aamuna komensin vähemmän hellävaraisesti jopa Ramadanin takaisin kotiinsa, kun juttelemaan on aamuisin tavakseen ottanut tulla. Etäisyyttä välillä otettava ystäviinsäkin tällaisessa absurdissa melankolian tilassa.
Ei tää oikeesti mitään melankoliaa, jotain ylikäymistä...antaahan nyt pursuta...lähen kohta taas Hervantaan asioita toimittelemaan ennenkuin ilma lämpenee hankalan kuumaksi.
Veden äärellä olis nyt mukavaa. Hyvää päivänjatkoa itsekullekin!
Hänellä on ainakin hieno nimi Ramadan, pyhäkuukausi jolloin ei auringon valossa syödä eikä edes juoda vettä.
Onko hän jotenkin erikoisasemassa perheen joukossa?
Kyselen vain kun en tunne näiden muslimien nimiäkään, utelias olen.
hieno nimi, pikkusiskonsa viisi-ja seitsenvuotiaat ovat Ibapet ja Gyeta. Kosovon albaaneja siis ovat. En ole vanhempien kanssa missään tekemisissä, tavannut olen kyllä. Kaikki lapset ovat syntyneet Suomessa ja isä on hitsaaja ammatiltaan, vahingoitti vaan kätensä pari vuotta sitten pahasti.
Pakolaismiehet puhuvat aivan hyvää suomea ja tietysti lapset erittäin hyvin ihan suomalaisella aksentilla. Olen huomannut, että Lähi-idän naiset eivät juuri suomea puhu, heidän paikkansa on siinä kotosalla, ja kyllä se niin on, että mies määrää näissä kulttuureissa. Naiset tuntuvat ihan tyytyväisiltä, naista ja äitiä arvostetaan.
Olin kerran kurdien Naistenpäiväjuhlissa, voi herranen aika, miten olin hämmästynyt heidän pukeutumisestaan. Vanhimmat rouvat olivat hienoissa pitkissä puvuissaan arvokkaina, mutta nuoret naiset olivat pukeutuneet, erityisesti Irakin naiset, hyvinkin paljastavan avonaisesti ja kova meikki yllä myös. Koko ilta sellaista piiritanssin tapaista tanssia, kaksi naista aloitti ja hiljalleen siihen lisääntyivät kaikki. Olen ennenkin kertonut, miten musikaalisia ovat nämä iranilaiset, erittäin korkeatasoista klassisen musiikin tuntuista on se musiikki. Sitten on aivan ihania romanttisia rakkaudesta kertovia lauluja paljonkin.
Youtubesta kyllä löytyy....Iran kurdish music esimerkiksi.
Musiikki on varmastikin niin tärkeää. kun kirjallisuutta on hyvin vähän, lukutaito edelleen vähäinen.
En tiedä yhtään suomennettua kurdien kielillä kirjoitettua kirjaa. Eipä ole sanakirjaakaan.
Onhan heillä tämä oma kurdikielensä, mutta miehet puhuvat myös persiaa,turkkia ja en muista nyt sitä varsinaista yhteistä kieltä, mikä nimeltään.
No, tässäpä tuli pientä katsausta Lähi-Itään, hyvin lämpimiä ja vieraanvaraisia ovat nämä tuntemani ihmiset.
Ikävä kyllä joittenkin näitten maitten kulttuuriin kuuluu varastaminen, sanon, että kuuluu ainakin kosovolaisiin. Meitä on todella moneksi tälläkin pikkuruisella maapallollamme.
Olen reissuillani uteliaisuuttani käynyt napatanssipaikoissa aivan vertailun vuoksi, Kypros oli se ensimmäinen paikka ja sain kuulla ettei se ole maan omaa, vaan maahan muuttajien erikoisuus.
Pukuloisto ja meikkaus olivat kyllä erottuvia, mutta heidän ihonvärinsä ja mustat hiukset vain korostavat piirteitä, kauniita ovat ja notkeita, siinä on hallittava koko kehon lihaksisto.
Niukka yläosa tanssijoiden puvuissa on koristeltu kauniista ja lantioilla on sitten 'kilistimiä' taakaksi asti.
Eikä ne naiset ole mitään nälkiintyneitä vaan kauniisti naisellisen pyöreitä!
Egyptissä näytös oli tupaten täynnä ja suurin osa miehiä, meitä turisteja muutama joita myös tuijotettiin haitaksi asti.
Turkissa taas muutamissa paikoissa joissa kävin naiset olivat siroja, ottivatpa turistejakin lavalle miehiä, joille sitten esittivät tanssia.
Meilläkin olisi riittävästi väkeä jotka voisivat keksiä tuosta ammatin, suomalaisiakin opetetaan harrastuspiireissä terveellistä napatanssia, siellä selkävaivatkin paranee, samalla kun tätä omaa kroppaansa kouluttaa värisemään ;-D
Taisi poiketa asiasta?
naiset ovatkin ihan naisennäköisiä, eivät laihtuskuureilla itteesä pilanneet eivätkä länsimaitten ihailemia luuviuluja. Hauska sana tuo luuviulu...kyllä uhkeampaa soitinta Egyptin mies mieluummin soittelee.
Jaa-a, mehän poikkeallaan "asiasta", mikä lie ollut aiheena, monesti onkin mukavampi puhella asian vierestä.
Itämainen tanssi, vatsatanssi, onkin upeeta katseltavaa ja tanssittavaa. Kerkisin minäkin tämänkin aukon sivistyksessä täyttää muutama vuosi sitten. Oli siellä värisytysilloissa muitakin ikäisiäni, eikä varmaan yhtään "nälkää nähneen"- kroppasia. Tällasia kauniisti sanottuna uhkeita mimmejä, pulska on niin banaali, ikävä sana.
Lapsesta muistan jotenkin jääneen vaivaavan mieltäni, en tainnut oikein ymmärtää, kun tädit ja mummelit sanoivat: Onkin susmorsian niin terveyen merkki, kun on noin hyvässä lihassa.
Niin, alussa oli vaikeaakin musiikin (enimmäkseen oli egyptiläistä) mukaan eri lihaksiaan yksitellen oppia värisyttelemään ja liikuttelemaan. Joogaakin joskus ennen muinoin harrastaneena sen aika kivasti oppi, keskittymistä vaativaa tietysti alussa. Eipä pääse selkälihaksetkaan jumittumaan, kun muistaa tässä istuessakin välillä itteään värisytellä.
Jopa oon rupattelutuulella tännään, tais hujahtaa melankoliat huit-hait....absurdius taitaa pyssyy.
Pullaaki leivoin, ettei pääse tää uhkeus rapistummaan!
Kuka noista kuvan uhkeista kaunottarista olet ? Veikkaisin keskimmäistä.;) Tummat on tulisia.