Eilen se sitten vihdoin tapahtui ja 16-vuotias ihana rakas koirani nukahti ikuiseen uneen. Pitkään kyllä jo tiesin, että pian se tapahtuu, mutta tuntuu se silti aivan älyttömän pahalta. Sehän oli perheenjäsen noin kauan....
Hyvästi ystävä
Surullinen
11997
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Otan osaa. Tiedän omasta kokemuksesta miltä se tuntuu. Ajan myötä tuska hellittää.
On se kamalaa, jos eläin kuolee!!! Uuttahan ei mistään tilalle saa.
Yrittääkö "Voi ei!" olla ironinen? Tähän kohtaan se ei todellakaan sovi.
Olen pahoillani. Itse myös suren omaa rakasta haukkuani, elämäni valopilkkua, jonka jouduin viemään nukutettavaksi ikiuneen 11.3.. Tiedän, kuinka raskasta on kantaa ikävää ja surua mukanaan, joten toivotan sinulle voimia. Yritä surusi keskellä muistaa, että koirasi on mukanasi aina, sydämessäsi ja muistoissasi. Se on vielä tällä hetkellä minullekin "laiha lohtu", kun kaipaa juuri oman murusensa turkin rapsutusta, tassujen rapinaa lattiaa vasten, koiran nukkuessa kuuluvia unissaan haukahduksia, märkäpusua poskelle.. Joka tapauksessa, meidän on jatkettava elämäämme, vaikka iso osa siitä nyt puuttuukin. Päivä kerrallaan eteenpäin, voimahalaus sinulle!
Kiitos osanotoista. Olen tuossa aamulla miettinyt, miltähän mahtaa tuntua silloin, jos oma lemmikki joutuu esim. onnettomuuteen tai sairastuu yhtäkkiä vakavasti ja joudutaan lopettamaan. Tähänhän pystyi jo varautumaan tietyllä tavalla noin korkean iän vuoksi, mutta silti sitten kun se lähtö tapahtuu, sitä muka ei voi uskoa. Toisaalta täytyy ajatella, että parempi näin, enhän voi tietää, vaikka sillä olisi ollut jo vaikea elää (kipuja tms.) Terveeltä se tosin vaikutti lukuun ottamatta huonontunutta kuuloa.
Niin, viime loka-marraskuun vaihteessa Pinjalla todettiin voimakas nivelrikko (oireili aika ajoin, mutta ei vielä pahasti, söi välillä ontumiseen särkylääkettä). Lääkärin ilme oli silloin jo vakava ja surin asiaa jo silloin. Talvi oli vaikea, jonka vuoksi jouduin pistämään Pinjan jatkuvalle särkylääkitykselle ( ravintolisät, hierontaa ym.) ja kuitenkin toivoin, että kevät toisi helpotuksen. Olihan vielä kohtalaisen hyviäkin päiviä. Sitten Pinja lopettikin syömisen, mikään ei enää maistunut ja rakkaimman mieliala alkoi olla alakuloinen. Lääkäriin viedessä sain tiedon, että särkylääkkeet olisi lopetettava ja tiesin, että jopa pienemmällä annoksella koirasta tuli kohtuullisen kivulias. Taukoa olisi pitänyt pitää jonkin aikaa ja ehkä ei enää olisi saanut antaa lainkaan. Olihan Pinjalla jo muitakin yksittäisiä oireita, jotka kun kaikki laskimme yhteen, vaikka se suht' pirteä oli lääkäriin vietäessä (johtunee automatkasta, jota se rakasti), oli lopputulos, että joku päätös on tehtävä ja koska Pinjan elämän laatu ei olisi enää tullut olemaan Pinjan suuren sydämen arvoista, päätin luovuttaa hänet luotani pois.
Jotenkin mielessäni on käynyt usein, että jos koira nukkuu itse rauhallisesti pois, se tuntuisi jotenkin paremmalta, kuin itse päättää elämänsä keskipisteen, rakkaimman asian, elämästä, mutta en sitten tiedä. Sitä en ole kokenut, joten tämä on vain jossittelua. Jossittelua on tullut niin monesta asiasta, jos Pinjan olisi edes saanut syömään ja jos särkylääkityksen olisi voinutkin katkaista vaan pariksi päiväksi ja jos olisi löytynyt jokin uusi ihmelääke ja ja... Jossain aivojeni sopukassa, jossa järki asuu, on selvä tieto siitä, että tein oikein, mutta tunteet ovat yhä niin hallitsevat, että kärsin yhä koko ajan..
Mikään ei koiran menetykseen valmista, itse ajattelin asiaa kauhulla aika ajoin talven mittaan, mutta näin jälkeenpäin olen huomannut, ettei se mitenkään pehmentänyt sitä, että lopulta päätös tuli eteen kuin isku sydämeen.
Pinja oli 10,5 vuotias ihana pitkäkarvainen saksanpaimenkoira, pehmonalle ja kaikkien tuttujen rakastama poisnukkuessaan ja olen saanut paljon tukea ystäviltäni. Tukeudu sinäkin ystäviisi, heiltä saa voimaa.
Minä tiedän miltä tuntuu kun se rakas karvakuono joutuu onnettomuuteen ja ainoa vaihtoehto on lopettaminen. Koimme sen 11 kuukautta ja 3 päivää sitten. Koira karkasi, juoksi muutaman korttelin päässä auton alle ja eläinlääkäri kertoi että mitään ei ole tehtävissä, koiralta oli mm. murtunut selkäranka. Se suru oli yhtä helvettiä, mutta ajan kanssa sen kanssa oppi elämään. Rinnalle nousivat ihanat muistot, jotka kyllä toisinaan vetävät mielen haikeaksi ja ikävä iskee. Perheeseen jäi 2 koiraa, ja jo niiden takia oli silloin aluksikin pakko elää tietyllä tapaa normaalia elämää, ei voinut vetäytyä peiton alle piiloon. Varmaan hyvä niin.
Mutta elämä voitaa...Voimia Sinulle.
Otan osaa, saman kokeneena muutamia kuukausia sitten. Ajan kanssa se helpottaa, tuskin unohtuu kuitenkaan koskaa. Itse hankin uuden koiran mahdollisimman nopeasti ettei jää aukkoja elämään.
Haluan kertoa omasta kokemuksestani koiran poismenoon liittyen. Meillä oli bordercollie jonka nimi oli Chandra. Se hankittiin meille kun olin ala-asteella. Muistan ensimmäisen illan riemun. Chandra oli innoissaan kun pääsi tapaamaan niin paljon uusia kivoja ihmisiä. Meillä oli jo alussa hauska leikki, olimme piilosta sen kanssa. Chandra tunsi nimensä ja sillä oli tarkka kuulo joten meidän löytämisemme oli helppoa. Vähän myöhemmin huomasimme että Chandra muisti piilopaikat ulkoa ja kun se kuuli jonkun kutsuvan, se kävi kaikki potentiaaliset piilopaikat läpi. Palkinnoksi löytämisestä annoimme tietysti herkkuja tämän isä tosin myöhemmin kielsi (ymmärrettävistä syistä). Chandrasta tuli perheen täysinäinen jäsen jo saman illan aikana.
Paimentaminen ei ollut Chandran parhaita puolia. Se johtui tietysti meistä, emme osanneet kouluttaa koiraa ollenkaan, mutta ainakin Chandra sai vauhtia lehmiin. Tosin lehmä saattoi lähteä aivan eri suuntaan mihin oli tarkoitus ja koira vielä antaa lisävauhtia joskus jopa turvassa kiinni roikkuen. Kuuma kesä,kirkkaan sininen taivas ja vihreä niitty sekä koira joka lähti mukaan paimentamaan. Halusit tai et.
Aikaa kului ja muutin pois kotoa. Chandra vanhentui, se ei jaksanut enää lähteä paimentamaan tai talvella edes ulos. Kulmakarvat harmaantuivat ja silmiin tuli vanha ja viisas katse.
Chandra ei tehnyt kertaakaan pentuja, kerran sulhasehdokas tuli kylään mutta ylpeä koiramme katsoi urosta niin vihaisesti että se ei uskaltanut tulla pois nurkasta jonne pelokkaana peruutti. Pennuttomuus sai aikaan sen että kohtuun tuli syöpä jota ei voinut leikata.
Loppuajoista aina kotona käydessäni tervehtimään tuli talon potilas joka torkkui lempipaikassaan ja valitti yöllä kipuja. Tiesin että kohta pitkäikäinen leikkikaverini ja arvostettu perheen jäsenemme pääsee paremmille laitumille ikuiseen paimennukseen. Oli lämmin kesä, kävin hakemassa rautalapion ja lähdin etsimään sopivaa paikkaa. Löysin pienen kumpareen josta avautui näköala pelloille joilla lehmät laidunsivat. Ajattelin että lehmät pysyvät kurissa jos Chandra niitä omalta paikaltaan paimentaa...kuten eläessäänkin.
Kaivoin haudan ja vaikka sitä ei tarvittukaan vielä moneen viikkoon niin tuntui että se työ kuuluu minulle.
Nyt monta vuotta Chandran kuoleman jälkeen tulee olo, että se oli enemmän kuin...no...koira. Intohimoinen rakkaus suklaaseen, viha kovaäänistä tupakalta ja viinalta haisevaa naapuria kohtaan, innokkuus jalkapallon pelaamiseen(puremiseen)ja maalissa oloon,lintujen haukkumiseen... Ovatko ne koiralle automaattisia toimintoja, muuttuuko koiran käytös tunteiksi ja inhimillisiki piirteiksi vain meidän mielissämme?
Teille jotka ihmettelette ja pilkkaatte koiran omistajia. Miksi ottaa vaivoiksi karvainen otus joka ei tee mitään hyödyllistä,paskoo ja kusee jokapaikkaan,haukkuu ja levittää karvojaan...
Koirilla on sielu. Se on erilainen kuin meillä ihmisillä ja sen löytäminen vaatii paljon enemmän aikaa, mutta siellä se on. Ja minusta tuntuu että moniin ihmisiin verrattuna se on paljon puhtaampi ja kauniimpi.
Kiitos kun joku jaksoi lukea tätä kamalaa paatosta (tai sitten olet siirtynyt hiiren rullaa käyttäen jutun loppuun ) :)
Edeltävästä kirjoituksesta on pakko sanoa, että se oli hyvä.
Älä välitä noista provoista, joita tuossa jossain oli, niitä kirjoittavat ihmiset, jotka eivät ymmärrä.
Sinä tiedät, he eivät: Koira on rakas!
todellakin ihana kirjoitus... :) alko ihan itkettämään kun luin ton...