hammasten kivistys. Olen saanut vaihdevuosivaivojen lisäksi paniikkihäiriön. Muutenkin olo on kauhea ilman paniikkia. Tämä olo vetää minut ihan kuolemanportille. Pelkään ihan käsittämättömästi jotakin sellaista mitä en tiedä. Pelolleni ei ole mitään selkeää syytä. Silloin kun hikipuuskaa ennen on sellainen todella huono olo, se jää minulla päälle joskus useiksi tunneiksi, joka on todella karsea kokemus. Joudun nyt syömään vahvaa bentsoa jotta edes jotenkin pysyn kasassa. Onko muita jotka painivat vaihkareiden lisäksi paniikki- ahditustuneisuus häiriöistä.
Voi itku ja
be 56
6450
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
yksi, mutta sillä erotuksella, että työni on kutistunut minimiin ja kamppailen jatkuvissa rahaongelmissa ja minulla on vielä ala-ikäisiä elätettäviä. Kaikki maksamattomat laskut saavat paniikin nousemaan, enkä millään saa itseäni rauhoittumaan. Ilman vaihdevuosioireita tuskin olisin näin masentunut ja epätoivoinenkin ajoittain.
En käytä mitään lääkkeitä ja yritän liikkumalla huojentaa oloani. Kyllä tämä on kurjaa aikaa, kun menisi äkkiä ohitse. On hullua vaipua sekä taloudelliseen että ruummiilliseen kurimukseen tässä "parhaassa" iässä. Olen hakenut kymmeniä työpaikkoja ja osaan tehdä vaikka mitä, mutta kukaan ei enää huoli tämän ikäistä naista työhön.
En tiedä mitä yhteyttä vaihtareilla siihen on, mutta mulle tuli kova ahdistus, pelko, paniikkihäiriöt, mistä ei meinaa loppua tulla. Bentsoja menee ihan "kivasti". Ja epävakaan luoteen omaavana mulla tunteet heittelehtii ja/tai tunnen kaikki voimakkaasti. Sanon suoraan, että joskus vituttaakin niin pirusti. Tuntuu että räjähdän. Olen käynyt terapiassa puhumassa asioista. Mulle toiminut hyvin. Pelko ja paniikki valtaa edelleen mieleni, mutta olen oppinut suhtautumaan siihen niin, että annan sen tulla. Onneksi en ole työelämässä. Esim. koko kevään olen pelännyt jotain. Sain kuitenkin ratkaistua mikä se oli ja helpotti huomattavasti. Ajattelen, että peloille löytyy kyllä joku syy vaikka se saattaa kestää. Minulla ne kumpuaa ihan lapsuudesta asti. Ja tämä "vanhuus" tuli niin äkkiä ja millä aikaa lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Joskus tuntuu, että ne eivät ole minun lapsiani, en ole elänyt sitä miten elämäni on mennyt. Tuntuu joskus, että joku vieras asuu omassa kehossani, peilistä katsoo vieras ihminen, kuka minä olen ym. Terapia voimistaa vielä näitä, mutta helpottaa sitten kun asia ratkeaa mielessä...kunnes uusi tulee taas tilalle.
Yksinkertainen asia, mikä minua helpottaa on hengittäminen. Hengitän ns. pinnallista rintahengitystä usein. Ahdistuksen tullessa olen mennyt sänkyyn makaamaan ja pitäny kättä mahalla, että hengitän palleahengitystä. Uskomatonta, se helpottaa. Ei nämä niin yksinkertaisia asioita tietenkään ole kuin kirjoituksestani voi päätellä. Mutta haluan vaan lohduttaa ja kannustaa, että kyllä sieltä "ulos" joskus pääsee, tie on kyllä pitkä ja kuoppainen. Tämä on vaan minun tapaukseni ja uskon, että vielä joskus nousen täältä. Voimia sinulle! Et ole ainut panikoija :)
"onneton vuosikymmen" kirjoitti samaan aikaan. Minullakin sama tilanne raha-asioissa ja alaikäinen lapsi kotona. Olen sairaslomalla kädessäni todetun tos-oireyhtymän eli hermopinteen takia. Tuska on joskus kauhea ja jos sitä ei ole, olen ihan "kädetön". Myös lapsi sairastui keväällä "mystiseen tautiin", joka ei vieläkään selvinnyt. Vointi erittäin huono. Tukea ja turvaa en saa mistään, yksin tämä kaikki vastuu kannettava. Maksamattomat laskut painavat todella. Toimeentulotukea jonkun verran saanut. Eli ymmärrän nämäkin asiat oikein hyvin.
että kun sain tämän elämäni pisimmän ja kovimman paniikkikohtauksen joka kesti 4 viikkoa putkeen. Minulla oli ennen sitä ahdistava kausi jolloin mietin kaikkea mahdollisia epämiellyttäviä aikoja elämäni varrelta. Sitä funtsimista kesti pitkät tovit ja sitten pääsi helvetti irti tämän kauhea paniikin myötä. Olen saanut kerran niin pahan paniikkikohtauksen että jouduin kutsumaan ambulanssin. Sen jälkeen kohtaukset ovat olleet lyhyitä n. 2 min. Mutta tämä panikointi on minulle ihan uusi ja tuntematon tuttavuus ja kestoltaan täysi yllätys sekä sen voimakkuus myös yllätti. Luin paniikki ja ahdistushäiriöistä, eikä paljon naurattanut kun se voi kestää vaikka lopun elämän, välillä helpottaen ja sitten voimistuen. Talousvaikeuksissa minäkin pyörin lähes tauotta. Mutta kun olen laihiksella niin pikkusen vähemmän menee rahaa elämiseen. Kyllä naisten kohtalo ikääntyessä voi olla todella kurjaa näiden kaikkien vaivojen kasaannuttua yhteen ryppääseen. Ainut mikä minulle helpottaa on ulkoilu johon lähden sydän pamppaillen kun pelkään saavani sydädin. Mutta periks en anna ja lähden taas pikku kierrokselleni. Hyviä vointeja kaikille siitäkin huolimatta.
Olen nyt 51 vee. Kärsin nuoruudessa ikävuosien 17-36 välillä todella pahoista paniikkikohtauksista. Ensimmäiset 5 vuotta olivat pahimmat. Sillon 70-luvulla ei kukaan ymmärtänyt mitään koko asiasta. Yritin kotona äidille selittää. Hän sanoi, että elämäni on fyysisesti liian helppoa, joten pitää alkaa raskaita töitä tekemään, niin ne unohtuu! Se siitä kodin tuesta. Isä oli hiljaa.
Vasta tavattuani nykyisenkin mieheni v. 1983 ja saatuani lapset ja turvallisen elämän, ne lopulta loppuivat. Koskaan en saanut niihin minkäänlaista hoitoa, mutta selvisin kärsimällä ja sinnittelemällä. Tosin ne vaikuttivat kaikkeen elämässäni, mm. siihen, mihin ammattiin johkaannuin....
Nyt tänä keväänä ne ovat pikkuisen taas nostaneet päätään. On päiviä, jolloin on päällä selittämätön "kauhu" ja karmea olo.
Sain n. 5 vuotta sitten citalopraamilääkkeen - erittäin pienen annoksen eli 5 mg /pv. Lääkkeen sain, koska nivel- ja lihassäryt valvottivat minua vuosikausia. Lääke nostaa kipukynnystä. Uskon, että se vaikuttaa sen verran (vaikka onkin tosi pieni annos) päänuppiini, etteivät paniikkikohtaukset pääse päälle.
Neuvoisin kysymään lääkäriltä citalopramista koskien vaihdevuosivaivoja! Niitä on tutkittu.
Olen syönyt Citalopramia 40 mg pvssä jo parisen vuotta. Tai ensin se oli 20 mg.
Uupumuksesta tuli masennus, sitten syöpä, lisää masennusta ja tänä keväänä työpaikan olosuhteiden takia ahdistuneisuus. Se on juuri se pelko, jonka kohdetta ei tiedä. Kivi rinnassa painaa, hengitys on joskus vaikeaa, ihmiset pelottaa. Sairaanahan ei saa olla, ei ainakaan psyykkisesti vieläkään.
Piikittely ei tosin auta sairastunutta toipumaan. Sain töissä varsinaisen raivokohtauksen palaverissa. Kuppi meni täysin nurin ja annoin tulla, en edes muista mitä =) Minä, se hiljainen ja kiltti.
Viimein sain laitetuksi hakemuksen osa-aikaisesta työkyvyttömyyseläkkeestä. Pakko sanoa itseni irti, jos en saa sitä. Masennus on vaan pahentunut, en halua sairaalaan. Kotona pärjään, en saa edes hikoilukohtauksia. Töissä olen jatkuvasti hiestä märkä, varsinkin nyt kesällä.
Kyllä nämä vaihdevuodet on pirun keksintö. Älkää vaan mulle sitten tuputtako hormonihoitoa, en sitä saa syöpäni takia.
Tsemppiä kaikille kärsiville, ei anneta periksi!