Englanti pelannut ihan hyvin

Brittijalkapallon uho ja tuho on tiettyjen pelaaja dinosaurusten järjetön palvonta, joidenkin historiassa kauan sitten tapahtuneiden sankaritekojen takia. Ja niiden historiallisten tekojen takia mahtuvat maajoukkueeseen aina vaan uudestaan. En todellakaan meinannut uskoa silmiäni nähdessäni taas heskeyn eemelin, terryn, groutchin, lambardin ja kumppanaiden kirmailevan kentällä. Mainosta mukaillen pystyisivät paljon parempaan tekemällä rajun nuorennusleikkauksen tähän ikäloppuun porukkaan miltä on potkittu luulot pois jo aikapäiviä sitten.

Niin meillä Suomessa on hommat hoidettu jalkapallossa jo vuosikymmeniä, että toimittajat lehdistössä ja TV:ssä ovat aina olleet vahvoja mielipiteenmuokkaajia ja arvojohtajia ja valtansa sekä näkyvyytensä avuin muokanneet suuren yleisön mielipidettä. Tämä on niitä pienen maan ongelmia, joka näkyy urheilussakin. Liian harvalla on liian paljon mediavaltaa, eikä oppositota ole, tai se on helppo tukahduttaa. Ne meistä, jotka muistavat Aulis Virtasen selostamat Englannin liigan lauantaipelit 1970-luvulta tietävät mitä tarkoitan. Muuta kuin brittifudista ei koskaan näytetty TV:ssä, eikä seurattu juuri muutenkaan, paitsi MM- ja EM-kisoissa, kun oli pakko. Ja kun Kolme Leijonaa ei edes aina selviytynyt karsinnasta itse kisoihin. Silti aina annettin ymmärtää, että vain ja ainostaan Englanti oli ennakkosuosikki, jalkapallon emämaa ja brittifudis ihanne, jota kohti tuli pyrkiä. Tämä näkyi kautta linjan myös Palloliiton puolella. Suhteita viritettiin vain Britanniaan, brittipelaajia, lähes pelkästään, hankittiin kotoiseen liigaammekin vahvistuksiksi. Meillä on siis pitkät perinteet tässä asiassa ja useita jalkapallosukupolvia on jo ehditty näin kasvattaa.

Syitä tähän touhuun on monia muitakin kuin A.Virtasen sinällään arkipäivää piristäneet lähetykset. Palloliitossa oli pitkään vallassa kavereiden kavereita, joiden todellinen ammattitaito voitaisiin hyvinkin kyseenalaistaa. Niillä, usein entisillä pelaajakeskinkertaisuuksilla, ei ollut edes kielitaitoa luomaan yhteyksiä muuhun suuntaan kuin Englantiin. Muista kyvyistä puhumattakaan. Amatöörimäistä toimintaa kautta linjan. Tähän vielä kun lisätään kaikki TV:n kautta penkkiurheilijoihin ja nouseviin pelaajapolviin istutetut kliseet muita jalkapallomaita kuin Englantia kohtaan, niin keitto on valmis. Brittifudista tuli ihannoida ja muita inhota.

Ehkä vielä joskus koittaa sekin päivä, että näistä asioista voitaisiin kiihkottta puhua ja kehittää suomifudista puolueettomalta pohjalta ilman ennakkoasenteita sekä ottaa oppia kaikkialta mistä sitä on otettavissa. Toki meillä opittavaa on edelleen briteiltäkin. Mutta ei vain ja ainoastaan.

em- ja mm-kisojen alkukarsinnoissa britanniasta tulee neljä joukkuetta, kuin muilla mailla on vain yksi. ehkäpä brittien pitäisi muuttaa käytäntöä, ja lähettää yksi yhtenäinen UK-joukkue.

ihan hyvin pelasi tänäänkin kerran pääsi jatkoon.

että Saksa oli parempi ja lopputulos teki oikeutta tapahtumille. Harmi vaan, että tuota tuomarivirhettä saa kuunnella maailman tappiin asti, ja Englannin surkuhupaisan traumaattinen suhtautuminen peliin saa lisäpontta. Tosiasia on se, että yhtä paljon kuin John Terry on vuoden isä on Englannin maajoukkue voittajasuosikki missään oikeassa futisturnauksessa. Sillä aikaa kun Englanti keskittyy kitisemään kohtaloaan voimme me muut nauttia hyvästä futiksesta.