Pöhkö vai?

Useimmillehan se lemmikki on tärkein, rakas perheenjäsen. Eihän se pöhköä ole surra, päinvastoin.
En koskaan voinut uutta lemmikkiä ottaa, kun omani aikoinaan kuoli. En olisi kestänyt toistamiseen sitä surun määrää.
Ei tuohon voi muuta sanoa, kun osanotto sinulle.

--- en ymmärrä ---

olen sitten minäkin. Edellinen lemmikki kuoli 16 vuotta sitten, tämä "uusi" alkaa nyt olla sen ikäinen, ja sitä suren jo etukäteen. Eläin, jos mikä, en rehellinen ja oikeamielinen. Se on rakastavalle ihmiselle kaikki kaikessa, kuin ihminenkin sille. Se antaa kaikkensa omalle perheelleen.

Lämmin ihminen rakastaa eläimiäkin, hänen rakautensa määrä ei ole vain oma napa, ja sen aikaansaannokset.

Kun on kokenut saman ymmärtää miten suuri on suru ja kaipaus. Jokapaikassa on näkevinään pitkän aikaa sen menemiset ja rapsutusten pyynnöt.
Surulla on aikansa, oli se sitten ihmisen tai lemmikin poismenosta johtuvaa. Ihminen joka ei kykene rakastamaan eläimiä, ei rakasta ihmisiäkään on minun mielipiteeni.
Lämpimiä ajatuksia sinulle sinne jonnekin, suremalla se suru poistuu...sanotaan.

surrut poismenneitä koiriani enemmän kuin jotain sukulaistani. Eri asia on sitten lähisukulaiset. Isä ja äiti ovat kuolleet ja myös yksi poika. Heidän suremisensa on kyllä vienyt voiton koiran suremisesta. Mutta muut sukulaiset, tädit, sedät, serkut, heitä en ole kovin paljoa surrut johtuen siitä, että välit eivät ole kovin läheiset olleet. Monia heistä en tavannut kuin ollessani vielä lapsi.

Surin auton alle jäänyttä kissaamme enemmän kun jotain etäiseksi jäänyttä sukulaista.
Mutta kun läheisen ihmisen pois meno koskettaa tarpeeksi läheltä jää lemmikki toiseksi.