Nesbon Panssarisydän

kun kaupungin kirjalainaamo toimittaa silmieni eteen, luen ja kommentoin. Eipä tämä Nesbö pettänyt ole, vaan eihän sitä tiiä koska ahneus astuu etiikan edelle luomisvaiheessa. Kustannuspuolellahan näin on jo käynyt, kai?

Luin ja olen tämänkin kirjan kohdalla hieman äimistynyt omista ajatuksistani. Miten sen sanoisi...? Ensiksikin hieman kliseinen. Ainaiset vastahakoisen Harryn suostuttelut alkuun. Aivan kuin Bruce Willis, joka on pelastanut jo monta kertaa maailman täystuholta (En kyllä juuri nyt muista elokuvien nimiä, muuta kuin loppujen savuavat rauniot, näyttelijän noetut naamat ja viulukonsertot.) Naisetkin Nesbo kuvaa melko yksipuolisiksi: opportunisteiksi, jotka käyttelevät haaroväliään mennen tullen palatessa.

Jopa niin, että liian moitteeton, sliipattu, ehjä, ruojoton, täydellinen kirja. Mitään vikaa ei kirjassa sinänsä ollut, mutta jo ehkä niin, että pienet rikkeymät, poikkeamat, rujoudet, kompuroinnit ja rikkeymät olisivat vielä parantaneet lopputulosta. Mitään oikeita perusteita näkemyksilleni ei ole, vaikutelma kuitenkin. Voiko sitä edes näin sanoa - ehkäpä kirjassa monta kertaa esiintullut Lumiukko-kirjakin oli jotenkin intohimoisemmin kirjoitettu. Pidin siitä enemmän kuin tästä Panssarisydämestä. Kumma homma. Kuten totesin, mitään kunnon perusteita ajatuksilleni ei ole.