Minulla on ongelma. Pieni valokuvaaja sisälläni on mykistynyt. Se ei enää innostu. Ei riemuitse uusista löydöistä, ei kunnolla edes upeista kuvista. En edes halua ottaa valokuvia, sillä ne kaikki näyttävät kuitenkin vain samanarvoiselta, mitäänsanomattoman latistuneilta.
Kokemusta kuvaamisesta kyllä löytyy. Ihan jo filmiajoista asti. Perustekniikat opin toistakymmentä vuotta sitten. Ja viimeaikoina tekniikan osalta painotus on pyörinyt digikaluston reunaehtojen ymmärtämisessä. Kuva on menettänyt minulle merkityksensä. Teknisesti olen huomattavan hyvä kuvaaja mutta ilmaisun iloa en enää tunne. Olenko minä tukehduttanut ilmaisuni kaiken tämän teknisen osaamisen alle?
Kun katson vanhempia kuviani näen niissä sen intohimon, joka ajoi minut tutustumaan valokuvaamiseen syvällisesti. Niistä välittyy edelleen kuvaamisen riemu ja itse näen ainakin itse myös oman tyylini. Viimeisen vuoden aikana kuvaamani vaihtelevat sisällöllisesti ja tyylillisesti. En saa kiinni siitä ilmaisusta mihin minulla joskus oli kosketus. Kun pohdin itseäni valokuvaajana huomaan, että haluni ymmärtää teknisesti välineistöä ja kuvanmuodostusta ponnisti ilmaisun tarpeesta. Nyt kun hallitsen nämä jotakuinkin teoreettisen täydellisesti on kykyni ja haluni ilmaisuun kadonnut tyystin.
Miten minä löydän uudelleen lapsenomaisen kyvyn nähdä maailmassa taikaa ja halun tallentaa se muiden nähtäväksi?
Kokemusta kuvaamisesta kyllä löytyy. Ihan jo filmiajoista asti. Perustekniikat opin toistakymmentä vuotta sitten. Ja viimeaikoina tekniikan osalta painotus on pyörinyt digikaluston reunaehtojen ymmärtämisessä. Kuva on menettänyt minulle merkityksensä. Teknisesti olen huomattavan hyvä kuvaaja mutta ilmaisun iloa en enää tunne. Olenko minä tukehduttanut ilmaisuni kaiken tämän teknisen osaamisen alle?
Kun katson vanhempia kuviani näen niissä sen intohimon, joka ajoi minut tutustumaan valokuvaamiseen syvällisesti. Niistä välittyy edelleen kuvaamisen riemu ja itse näen ainakin itse myös oman tyylini. Viimeisen vuoden aikana kuvaamani vaihtelevat sisällöllisesti ja tyylillisesti. En saa kiinni siitä ilmaisusta mihin minulla joskus oli kosketus. Kun pohdin itseäni valokuvaajana huomaan, että haluni ymmärtää teknisesti välineistöä ja kuvanmuodostusta ponnisti ilmaisun tarpeesta. Nyt kun hallitsen nämä jotakuinkin teoreettisen täydellisesti on kykyni ja haluni ilmaisuun kadonnut tyystin.
Miten minä löydän uudelleen lapsenomaisen kyvyn nähdä maailmassa taikaa ja halun tallentaa se muiden nähtäväksi?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vaihda se ixuksesi järkkäriin niin helpottaa...
pidä taukoa.
on tullut taantumavaiheeseen..niin kävi minullekin, pistin digikalustoni hyllyyn jäähtymään ja kaivoin kaapin kätköistä muutama vuosi sitten kirpparilta ostamani 6x6 laatikkokameran ja kuvasin hetken sillä sekä muilla vanhoilla filmijärkkäreillä..annoin ajan kulua, ei väkisin pidä vääntää..
Digijärkkäriin sovittelen nyt sitten vanhoja filmikameran objektiiveja, sovitteita myy esim teknofokus oy..manuaaliksi menee tarkentaminen sekä aukon säätäminen mutta saahan sitä ihminen kokeilla :)
Veikkaan että näin käy koko buumille, digihuuma leluileen menee ohi ja jäljelle jäävät vain ne todelle todella innostuneet kuvaajat.Et siis tule olemaan yksin ....ei hätää void myydä kamerasi miksi väkisin jatkat.
Kipinää voi hakea vaikka päivittäisten valokuvaustehtävien avulla: http://www.dailyshoot.com/
jos sinulla onkin ollut pakkomielle josta olet yllättäen päässyt eroon?
Meillä ei ole tullut yhtään kuvaa sen jälkeen kun hankittiin digikamera. Delete-nappulaa on niin helppo painaa kun huomaa otoksessa jotain vikaa tai näkee itsensä kuvassa ja aina siinä on olevinaan jotain huomauttamista. Joten meillä loppui kuvaaminen digikameran hankintaan. Ei oltu ahkerimmasta päästä kyllä aiemminkaan, mutta digiaika lopetti senkin vähän.
Mutta suoritin pienimuotoista kyselyä tuttavapiirissä ja niilläkin on kuvaaminen mennyt siihen, että kuvat on kyllä jossain levykkeillä, mutta niitä ei ole järjestelty mitenkään, vaan jätetty niille sijoilleen. Nyt jos haluaisi nähdä jotain kuvia niitä olisi vaikea löytää. Jos edes levykkeitä löytyisi. Ja kun nämä tallennusjärjestelmät varmaan pian taas muuttuvat jäävät ihmisten kuvat vanhoille levykkeille ja heitetään roskiin kun ei niitä voi enää katsoa. Eli turhaa kaikki tyyni. En siis ole menettänyt mitään, etten ole kuvannut edes levykkeille. Muutaman vuoden päästä niitä ei saisi auki kuitenkaan.
Eräs ystäväni kuvaili aiemmin todella ahkerasti. Sitten kone meni tukkoon ja hajosi kun kuvat eivät enää mahtuneet. Meni ostamaan uuden koneen ja aloitti alusta, mutta ei enää niin massiivisesti.
Kannattaisi harkita jotain muuta harrastusta, jossa vain muutaman vuoden intensiivisellä harjoittelulla pääsisi samalle osaamisen tasolle jolle olet, kertomasi mukaan, nykyisen kuvausharrastuksesi kanssa päässyt.
Suosittelisin Sinulle hiekkakakkuja ja legopalikoita.
Yleisesti sanoen lopettakaa jos vähänkin on väkinäistä, valokuvaajia siis oikeita tulee joistakin promilleista valokuvauksen aloittajista, muut ovat lähinnä pellejä.
sanoja:
”lopettakaa jos vähänkin on väkinäistä, valokuvaajia siis oikeita tulee joistakin promilleista valokuvauksen aloittajista, muut ovat lähinnä pellejä.”
—juuri näin asia on ihan jokaisessa harrastukessa, sauvakävelyssäkin tilanne on täysin sama:
lopettakaa jos vähänkin on väkinäistä, sauvakävelijöitä siis oikeita tulee joistakin promilleista sauvakävelyn aloittajista, muut ovat lähinnä pellejä, graafikoista nyt puhumattakaan!
"—juuri näin asia on ihan jokaisessa harrastukessa, sauvakävelyssäkin tilanne on täysin sama:
lopettakaa jos vähänkin on väkinäistä, sauvakävelijöitä siis oikeita tulee joistakin promilleista sauvakävelyn aloittajista, muut ovat lähinnä pellejä, graafikoista nyt puhumattakaan! "
Kyllä se teitä tietysti vituttaa kun raakkaan kuvanne roskiin, kun niitä tarjoatte...
Minulle kelpaa julkaisuihini vain ammattilaisten ottamat kuvat, turha siis edes tarjota harrastelevat räpsijät.
Terve
Itse törmäilin tuohon ongelmaan muuttaessani uudelle paikkakunnalle. Vanhat kuvauskohteet olivat takanapäin, ja piti keksia uutta tilalle. Aloin tehdä sitä hieman väkisin, eikä toiminut. Omaksi ratkauksi tuli se, että aloin kuvata niitä asioita, mitkä nyt elämässäni ylipäätään kiinnostivat. Näin touhu sai taas uutta puhtia. Enpä tiedo, voiko valokuvata kunnianhimoisesti ellei ole kiinnistunut myös muista elämän ilmiöistä?
Jossakin vaiheessa elämää tuli vastaan ammattinja alan vaihdos. Tässä yhdeydessä pidin pientä paussia, ja johan alkoi luvuuden kukat jossakin vaiheessa kukkia.
Tsemppia sulle inspriaation etsijä!